Oppilaana

Sandy Skoglund

Unessa olin ehkä seitsenvuotias. Olin koulussa ja meillä oli koe. Siinä oli vain yksi kysymys: "Mitä tarkoitetaan radioaktiivisella aineella?" Tiesin, mitä pitäisi kirjoittaa, mutta minun koepaperini olikin jo kirjoitettu täyteen tekstiä. Hätäännyin. Pyysin opettajalta uutta paperia, mutta siihenkin joku oli kirjoittanut tekstiä ennen minua. Yritin löytää pulpetistani tyhjää paperia, en löytänyt. Kun irrotin vihkosta sivun, paperi repesi, ja paperinpalaankin joku oli ehtinyt kirjoittaa sanoja. Minua alkoi itkettää. En saanut mistään tyhjää paperia.

Aamukahvilla mietin, miten hyvin osaisin valveilla selittää, mitä radioaktiivisuus on. En välttämättä kovin hyvin. Atomin ydin hajoaa, jotta siitä tulisi vakaampi. Mutta miten se hajoaa? Protonit muuttuvat neutroneiksi? Vai neutronit protoneiksi? Vai koko ydin murtuu? Olen minä varmaan lukion fysiikassa opetellut alfa-, beeta- ja gammasäteilyt, mutta olen unohtanut kaiken. Ehkä oli hyvä, etten saanut unessani tyhjää paperia.

Säteilyitä en hallitse, mutta muistan koko joukon hyödyttömiä irtoasioita. Tiedän, että venäjänkielinen ihminen ei sano säätä kauniiksi. Hänelle sää on hyvä. Tämän muistan, koska venäjän alkeiskurssilla yritin sanoa säätä kauniiksi ja opettaja korjasi lauseeni. Virheet jäävät mieleen. Muistan myös akkusatiivivirheen, jonka tein kurssikokeessa. Se hävetti minua kohtuuttoman paljon. Kaikki muu oli oikein, mutta akkusatiivivirhe oli se, jonka ympärille muistoni kiertyy.

Tänään sain yllättävän sähköpostin, sellaisen, jonka saa korkeintaan kerran elämässä. Antti-Ville Hedberg kysyi, mahdoinko minä olla 2000-luvun alussa koulussa X opettajana. Sillä jos sattumalta olin, hän oli ollut oppilaani. Nyt hän olisi halunnut kiittää minua ja kertoa, miten hänen elämänsä oli mennyt. Järisin. Kyllähän minä A-V:n muistin, muistin oikein hyvin, vaikka edellisen kerran näin hänet noin 25 vuotta sitten ja koulu oli toinen. Minä lahjoin A-V:n suklaapatukan hinnalla tulemaan tukiopetukseen. Ei hän oikeastaan suklaata ollut vailla, mutta hän tarvitsi näennäisen syyn, jotta voisi alentua tulemaan tukiopetukseen. 

Kerroin A-V:lle tämän ja paljon muuta, senkin, että hän antoi minulle kevään lopussa mukin, jonka luultavasti hänen äitinsä oli ostanut. Sitä en kertonut, että mukia ei enää ole. Se putosi vuosia sitten lattialle ja halkesi. Mutta minä olen googlaillut A-V:tä vuosien mittaan monta kertaa, ensimmäisen kerran silloin, kun hän oli siinä iässä, että haki jatko-opiskelupaikkaa. Hän pääsi opiskelemaan peruskoulun jälkeen, mistä iloitsin, mutta sen jälkeen en tiedä mitään hänen elämästään. Ehkä pian saan kuulla.