Koulupudokasdokumentin katsottuani kaivoin esiin vanhan artikkelin. Japanissa on arvioitu olevan 1,5 miljoonaa hikikomoria. He ovat ihmisiä, jotka elävät muusta maailmasta eristyksissä omassa kodissaan, omassa huoneessaan, eivätkä käy koulussa, kaupassa eivätkä puistopiknikillä. Eräät ovat pysyneet kotonaan kymmeniä vuosia. Joku on kyennyt käymään ulkona kasvot peitettyinä. Minäkään en muista heidän nimiään, mutta joku haastatelluista sanoi, että eristäytyminen oli hänelle viimeinen itseilmaisun muoto.
Artikkeliin haastatellut ihmiset olivat tietenkin niitä, jotka olivat ainakin osittain onnistuneet murtautumaan ulos yksinolostaan. Heillä oli niin sanotusti onnellisia tarinoita, sellaisia, joissa on elokuvaloppu ja yleisö ymmärtää itkeä hyviä kyyneleitä, sillä eristäytyneet alkavat elää kuten muutkin. Voimme ajatella, että he suostuvat viimein jakamaan meidän maailmankatsomuksemme ja omaksumaan meidän käsityksemme onnesta.
Dokumentin mukaan Suomessa on 4000 peruskouluikäistä lasta, jotka ovat jääneet pois koulusta. 15-vuotias "Emmi" piti koulupudokkuutensa suurimpana syynä sitä, ettei saanut riittävästi apua lukivaikeuteensa. Se synnytti hänelle tunteen ulkopuolisuudesta. Koulut palkkaavat nyt kouluvalmentajia, joiden keskeinen tehtävä on estää putoavia putoamasta. Joskus opettajat käyvät lasten kotona, kun nämä eivät tule kouluun. Lapsi ei voi valita. Opettaja tulee, jos huoltaja avaa oven. Vasta aikuisena on mahdollisuus komeroitua kokonaan.
Kuvittelen, että pitkässä eristyneisyydessä katoavat viikonpäivät ja vuorokaudenajat. Jos pitää verhoja jatkuvasti ikkunan edessä, valon määrä ei juuri muutu. Netti tarjoaa ympäri vuorokauden samaa viihdettä. Mieliala saattaa muuttua lähinnä sen mukaan, mitä netissä näkee. Kumpi lienee yleisempää: se, että alkaa herkistyä pienestäkin tunneärsykkeestä, vai se, ettei juuri mikään tunnu miltään? Minuuden kokemus kenties heikkenee, jos ei ole toisia ihmisiä reagoimassa ja kommentoimassa, millainen on.
Äiti oli käynyt arvioittamassa kulta-autolla mitalin, jonka kaupunki oli aikoinaan myöntänyt isälle. Ensin kultamies oli sanonut maksavansa siitä 1200 euroa. Kun äiti ei ollut suostunut tarjoukseen, kultamies oli luvannut 1500 euroa. Äiti oli pakannut mitalin takaisin laukkuunsa ja kävellyt kotiin. "Mutta nyt tiedän sen oikean arvon", kirjoitti äiti. Ehkei hän myy sitä koskaan. Hänelle riittää kuvitelma arvosta.
Minusta kulta ei ole kovin kaunis metalli. Hopea on kauniimpaa. En ymmärrä, miksi kulta on nyt niin haluttua ja kallista. Sen louhiminen vaatii paljon enemmän energiaa kuin hopean, ja muutenkin se on epäekologinen koruaine. Sitä sitten ihmiset tahtovat sormiinsa, riipussydämiinsä, ansiomitaleihinsa ja kassakaappiensa harkkoihin. Inflaatio kiihtyy, sijoittajat turvautuvat kultaan, joka ei menetä yhtä nopeasti arvoaan kuin kaikki muu.
Huomenna olen seurallinen. Meillä on piknik Käpylässä. Aina ja Alina tuovat juomat, Elo ja Isla sipsejä, äiti sämpylöitä. Minun tehtäväni on leipoa vegaanista rahkapiirakkaa ja valmistaa salaatti, josta on ruoaksi. Jokaisen seitsemän pyllyn alle olen ostanut lämpöistuinalustan, ettei kukaan palelisi, ja jos joku silti palelee, annan huovan, sillä aion kantaa senkin mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti