Kirsikkajäätelöä

Kastematoja oli asfaltilla ällistyttävän paljon. Piti ihan keskittyä väistelemiseen. Yöllä oli satanut, ja sade jatkui koko aamupäivän. Kastemadot eivät kuulemma nouse maan alta sateella pelkästään siksi, että maaperän ilmanvaihto muuttuu. Ne aistivat pisaroiden aiheuttamat tärähtelyt ja luulevat myyrän lähestyvän.  

Loikin matojen yli Lidliin ja ostin kirsikkajäätelöä. Söin tuuttini sateessa ja tunsin olevani henkilö eurooppalaisesta taide-elokuvasta. Takki ei juuri pitänyt vettä, housuissa oli pieniä toiveikkaita kukkasia. Helsingin Sanomien uutuusjäätelövertailusta tiedän, että nyt on kirsikkatrendi ja se näkyy somessakin. Kirsikkaesanssi jakaa maistelijat jyrkästi: toiset inhoavat, toiset rakastavat. Pihan kirsikkapuussa pilkahtelee jo vähän vaaleanpunaista. Ei tuo puu hedelmiä kanna koskaan mutta on hetken kaunis keväällä ja toisen kerran syksyllä, kun lehdet ovat verenpunaiset.

Ensimmäisen kirsikkajäätelöni söin Kreetalla huhtikuussa 2000. Välimeri oli vielä kylmä, mutta minä kävelin rannan kioskille ostamaan jäätelöä. Aina oli mukana vaunuissa ja Elo rintarepussa, enkä minä kävellyt majapaikastamme kuin korkeintaan 300 metriä. Silti se oma kirsikkajäätelö tuntui huikaisevalta vapaudelta. Eihän sellaista jäätelöä ollut aiemmin ollut missään! Aina keräsi siniseen pesuvatiin kaikkea, mikä näytti kauniilta tai millä saattoi leikkiä, ja maasta löytyi yksi sitruuna, pihan puusta pudonnut. Se sitruuna kuljetettiin Suomeen asti. Minä otin valokuvan, jossa pyykit heiluivat narulla Kreikan pimeässä yössä. "Tästä ei kyllä voi paljon päätellä, missä on käyty", sanoi isä myöhemmin, kun katsoi matkakuvia.

Uurnanlasku on vasta kesäkuussa. Tuhka odottelee uurnassaan muitten tuhkien kanssa jossain varastossa. Ehkä haudankaivajia on liian vähän tai Helsingin seurakuntayhtymä järkevöittää ja keskittää palvelujaan kustannussyistä. Ei tuhkalla toki erityinen kiire ole hautaan, mutta olisi mukavaa istuttaa isälle kukkia. Niitä tuskin kannattaa istuttaa, jos maata kohta jo käännetään.

Ensi viikonloppuna olen Tampereella. Heta varmaan yrittää antaa minulle vaatteitaan, että olisi vähemmän tavaraa sitten, kun asunto pitää tyhjentää. Elän asunnontyhjennysvuosia. Käyn katsomassa vanhoja useammin kuin ennen, koska omat menot ovat käyneet vähäisiksi, ja jos minä menen, nuorempien ei tarvitse niin usein. Nuorten aika kuluu toisella tapaa, ja hyvä niin. Minulle tämä on jo harjoittelua, miten vanhuuteen astutaan ja millaista on, kun nuoruudesta on jäljellä enää valokuvia albumeissa, joita kukaan ei välitä katsoa.