Kesällä, kun me olimme Siskon kanssa maalla, Arvi meni ulos Pekan ja muitten poikien kanssa ja leikki sotaa. Meidän palattuamme hän hylkäsi Pekan ja sodan. Ehkä Pekalla oli pysyvämpiäkin poikia. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja ruskea lippalakki, enkä osaa kuvitella hänen tappaneen sodassa ketään. Arvi voitti hänet juoksukilpailussa mennen tullen. Toivottavasti Pekalle kävi elämässä onnellisesti.
Kesäpäivinä Sisko ja minä kävelimme Arvin kanssa R-kioskille ostamaan Patu-patukat tai joskus Pakastetaloonkin asti, koska sieltä sai Topsy-tuutteja. Loppukesästä ruusunmarjat kypsyivät, ja niistä valmistimme muoviämpärissä kutituspulveria. Tammenterhot tulivat vähän syksymmällä. Jossain niitten välissä söimme pihapuun kriikunat, jotka olivat vähän raakoja, sillä ne piti ehtiä syödä, ennen kuin Pikku-Eki, Tuomas tai Sussu veisi ne. Joskus superpallo pomppi Joukolantietä alas ja päätyi katukaivoon, mikä oli ikävää, jos superpallo sattui olemaan harvinaisen kaunis. Me emme tienneet mitään synteettisistä polymeereistä, jotka hajoaisivat mikromuoveiksi ja kertyisivät silakoihin ja ihmisiin, emmekä ajatelleet öljyä, ilmastonmuutosta, emme myrkyllisiä kemikaaleja, joita levisi käsiimme ja kaikkialle. Me kurkimme läpikuultavien superpallojen sisuksiin ja uskoimme, että niiden kauneus oli pyhää ja korvaamatonta.
Minulla ei ole mielikuvaa siitä, milloin näin Arvin ensi kertaa, enkä muista sitäkään kertaa, jolloin näin hänet lapsuudessa viimeisen kerran. Lapsuudenkavereillla ei ole alku- eikä loppupistettä. He ovat osa tasaista lapsuusmaisemaa, sitä, jossa toistuvuudet asettuvat toistensa lomaan ja luovat turvaa, uskon siihen, että maailma on tällainen ja tällaisena ikuinen. Me kipitimme portaita ylös ja soitimme toistemme ovikelloa, kysyimme, voiko Arvi tulla ulos tai voiko Anita, ja odotimme sitten eteisessä, jonne asti tuoksui kalakeitto tai tupakansavu, jos odotimme Nannaa, tai pihalla pienessä sateessa kiersimme kehää tai roikuimme pää alaspäin tangossa, odotimme, aina odotimme, sillä jonkun piti kuitenkin syödä tai imuroida eikä kirkonrottaa voinut leikkiä kolmisin.
Perhosmetsässä oli raiskattu joku tai ehkä kuristettu. Tiesin paikan. Siinä lähellä oli pähkinäpensas, mikä teki rikoksesta vielä karmeamman. En kyennyt kuvittelemaan, miltä raiskaaja näytti. Minä tapasin metsässä vain puliukkoja, joilla oli kova ääni ja muovikasseja. Heissä ei ollut mitään pelottavaa, mutta he jättivät jälkeensä märkää sanomalehtipaperia, eikä koskaan voinut olla varma, oliko paperin sisällä ollut ruokaa vai nukkuva ihminen vai oliko sillä pyyhitty pyllyä. Kumpulan uimalan lähellä oli pieni niitty ja niityn keskellä kasvoi matala puu, johon oli helppo kiivetä. Kerran puusta laskeutuessani jalkani osui ihmisen kakkaan. Taata sanoi, että ihmisen kakkaa se oli, ja sen jälkeen minusta tuntui, että haju ei lähtenyt kengänpohjasta millään, vaikka sitä hinkkasi ja hinkkasi lavuaarissa.
Nanna kertoi, että he olivat Tiian kanssa nähneet Perhosmetsässä kondomin. Minä en ihan tarkkaan tiennyt, mitä kondomilla tehtiin, mutta hyvin pahaenteiseltä se kuulosti ja synnytti värähtelyä pähkinäpensaan raiskauksen ja Sofianlehdonkadun pyöräkellarimurhan suuntaan. Kun isällä oli päällä valkoinen verkkopaita, äiti nauroi ja sanoi sitä seksipaidaksi. Minusta oli kamalaa, että isällä oli seksipaita. Pyysin rakkaalta Jumalalta anteeksi, varmuudeksi monta kertaa, koska äiti sanoi inhottavan s-sanankin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti