Junassa oli musta koira. Sen hihnassa oli teksti: "Älä häiritse. Don't disturb." Yritin olla katsomatta koiraa. Joka kerran, kun se istui hetken paikallaan, omistaja kehui sitä ja antoi makupalan. Puolivälissä matkaa omistaja yllättäen alkoi puhua minulle. Hän sanoi, että kyllä minä voin tervehtiä koiraa. Ojensin sitten käteni koiraa kohti. Se nuuhkaisi kättäni, hypähti takajaloilleen, nosti etukäpälänsä olkapäilleni ja alkoi nuolla kasvojani. Kun nyökkäsin hihnan tekstiin päin, omistaja sanoi, että se on siinä vain ulkolenkkejä varten.
Aloin miettiä, miten kauppa kävisi, jos ihmiset voisivat ostaa samatekstisiä nahkahihnoja omaan käyttöönsä. Aamubussien nuokkujat saisivat nuokkua rauhassa, kun olisi yleisesti hyväksyttävää merkitä itsensä häirintäkiellolla. Kapakoista poistuvat kaunismuotoiset nuoret kiinnittäisivät ulkotakkiinsa häirintäkiellon, eikä yksikään humalainen huutelisi heidän peräänsä ja raiskaajat lähtisivät toisille kujille metsästämään. Sosiaalisesti uupuneet saisivat kauppareissuilla rauhassa punnita kukkakaalejaan tuttujen jututtamatta, kunhan olisivat muistaneet varustautua häirintäkiellolla.
Elo matkaa juuri taidebussilla Euroopan halki. Hän viestitti, että yöpymismajatalo oli ihana, bussissa on tilavaa ja ihmiset ovat ystävällisiä. Latviassa kukkivat orvokit jo, mutta sen minä näin jonkun muun Instagramista, vai olivatko orvokit sittenkin Liettuassa, sama se, vihreys lisääntyi, mitä etelämmäs bussi ennätti, ja jossain tuli vastaan sirkus. Droonien etäisyyksiä en halua arvata. Ajattelin Eloa siellä jossain kaukana, keskellä ventovieraita ihmisiä, keksimässä kysymyksiä kunkin taiteesta, kertomassa ohjaajalle, mitä missäkin kohtauksessa tapahtuisi. Hän on luultavasti hyvä siinä, mitä tekee, mutta sen täytyy olla stressaavaa.
Kävin äidin kanssa Rastilan leirintäalueella. Joimme kartanon terassilla kahvia ja katselimme hanhia. Meri näytti äidin silmissä tyyneltä, mutta kyllä siinä pieniä laineita oli. Metro kulki siltaa pitkin, ja se näytti ihmeen räikeältä vielä harmaasävyisessä kevätmaisemassa.
Kirjoitin lausunnon siitä, millaisia lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia Niilolla on. Voisin kirjoittaa itsellenikin sellaisen. Minulla ei olisi haasteita fonologisessa prosessoinnissa enkä kirjoittaisi rauniosanoja kovin usein, mutta vaikeuksia on, ilmeisiä vaikeuksia. Sanat ovat käyneet ontoiksi. Ne kumahtelevat eivätkä soi.
Outoa jos kuvittelet että kirjoituksesi kumahtelee (tai itsekö kumahtelet?) kun tosiasia on, että tekstisi soi värikkäästi kuin akustinen kitara; hillitysti, pehmeästi, terävästi. Sitä paitsi näitä tuokiokuvia, joita harkiten lainaat elävästä elämästä, niitä ilo lukea. – Äläkä viitti kuule turhaan väittää vastaan!
VastaaPoistaPs. Eilen kävelin taas kerran hautausmaalla ja lueskelin ihmisten nimiä. Joissakin oli myös heidän ex-ammattinsa. Toiset hautakivet olivat toisinpäin ja toiset toisinpäin, niinpä minua alkoi vaivata se, että kivien toinen puoli oli jätetty tyhjäksi. Mieleeni juolahti, että voisihan sinnekin kaivertaa jotain, vaikka jonkin mietelauseen tai ylevän elämänohjeen meille jälkeenjääneille. Tai vaikka vainajan viimeisen osoitteen. Tai jos henkilö olisi ollut töissä mainostoimistossa niin jokin mainoslause esim. ”Silo luo suloa” (Olavi Paavolainen) tai ”Figarol kirkastaa äänen” (tekijä tuntematon). Lausetta "Älä häiritse. Bitte nicht stören.” olisi kiveen tarpeetonta hakata.
Muistelen ihan, että joku on joskus esittänyt puoli- tai ihan vakavissaan tuon minulle (?) kehittämäsi idean, että hautakiviin myytäisiin mainoksia. Paavolaisen slogan on mahtava.
PoistaKumma etteivät köyhyydessä käpristelevät seurakunnat ole tarttuneet tähän, kun ne muuten kyllä keplottelevat kaikinlaisin konstein pysyäkseen hengissä.
Pakko kehua – jälleen kerran – sinua tuosta musiikkivideon valinnasta, on sympaattinen kuin mikä. Vaikka minua haittaa vieraskielisten sanojen oikeinkuuleminen, ymmärsin mitä laulaja vakuutteli. Tai ainakin melkein. – Kyllä, ääntämisten ongelmien takia vieraitten kielten sanat menevät usein sekaisin korvissani, siksi en kielissä koskaan ole ollut hyvä, en edes tyydyttävä. Sanoisin mielummin, että päinvastoin.
VastaaPoistaTässä saksankielisessä laulussa taas vieraskin intonaatio kuulostaa oikein ymmärrettävältä, etenkin laulun loppuosassa:
https://www.youtube.com/watch?v=hvqT3G0l634
Minulla on aika ajoin kausia, jolloin saan outoa nautintoa, kun kuuntelen laulajia, jotka laulavat muulla kuin omalla äidinkielellään. Laulavat siis kieltä, joka on heille täysin vieras. Vaikea sanoa, mikä siinä vetoaa, mutta jotenkin se liittyy ääntämisen hienoisen hassuuden ja tunteikkaan eläytymisen yhdistelmään. Tai kenties pidän siitä, miten kielen ja tunteen väliin jää aina jotain, kuilu, jonka yli voi vain haparoida. Yksi suosikkejani on ollut tämä:
PoistaOn suuri sun rantas autius