Tänä aamuna Arvilta tuli viesti, että hän ei pääsekään huomenna Käpygrilliin. Syytä ei ollut. Hän toivotti meille muille mukavaa iltapäivää. Pettymys tuntui niin musertavalta, etten hetkeen kyennyt koulussa valmistelemaan päivän tunteja. Emme me muutkaan nyt tapaa. Anita alkoi jo ehdotella uusia tapaamisajankohtia. Minä lähetin Arville yksityisviestin. Hän ei vastannut siihen eikä yhteisketjun viesteihinkään.
Luulen, että tapaaminen 43 vuoden jälkeen alkoi ahdistaa Arvia liikaa. Ehkä meidän intensiivinen kirjeenvaihtomme teki kaikesta vielä vaikeampaa. En silti usko, että minä olisin ollut syy peruuttamiseen. Hän vain ei ole tavannut ihmisiä vuosiin, ei ketään. Hän käy koiran kanssa metsässä ja ottaa itsestään hymyttömiä kuvia puitten keskellä. Mikäpä minä olisin häntä kiskomaan sieltä pois. Puut ovat epäilemättä vähemmän tuskaa tuottavia seuralaisia kuin ihmiset.
Kuuntelen iranilaista musiikkia. Koska tunnun pitävän jokaisesta kuulemastani iranilaiskappaleesta, kyse saattaa olla kielestä. Farsi on kaunista. Voi toki olla niinkin, että sieluni on vaeltavaa laatua ja se on ennen oleskellut persialaisruumiissa. Tekoäly kääntää minulle sanoja. Se sanoo, että romanttisen kaipuun voi helposti tulkita myös uskonnolliseksi ikäväksi. Kun pyydän siltä tietoja iranilaisesta vaihtoehtorockbändistä, se alkaa käyttää puhekieltä.
Kun olin 20-vuotias, asuin puoli vuotta H:n kanssa. Yritin olla sellainen kuin arvelin kunnon vaimojen olevan. Kerran tein H:ta odottaessani kalakeittoa. Minä itse en syö kalaa, joten keitto oli yksin hänelle. H:ta ei kuitenkaan kuulunut kotiin, ja keitto jäähtyi. Muutaman kerran lämmitin sen uudestaan, jos vaikka H sattuisi tulemaan kotiin juuri silloin, kun kattila oli vielä kuuma. Lopulta H tuli. Minä olin jo käymässä nukkumaan. Kysyin, oliko hänellä nälkä. Ei ollut, hän oli syönyt hampurilaisen. Minä annoin keiton jäädä kattilaan. Seuraavana päivänä heitin sen pois. Sen jälkeen en enää laittanut H:lle ruokaa.
Avoliittomme kesti puoli vuotta. Joulun jälkeen minä sanoin, että haluan muuttaa pois. H muutti kaksi kerrosta alemmas ja minä 100 metrin päähän. Isä tuli kantamaan minun huonekalujani. Ei niitä ollut kovin paljon, joten se muutto oli nopeasti ohi. Muutin soluasuntoon. En kykene muistamaan, mitä ikkunoistani näkyi, mutta junarata oli niin lähellä, että asemalle saapuvan junan kuuli kyllä. Kerran yläkerran humalainen mies soitti ovikelloa ja pyysi lainaksi sokeria. Hänellä oli mukanaan kahvikuppi, johon minä kaadoin ruskeita sokeripaloja. Hän olisi tahtonut piirtää minut, mutta en minä sellaiseen ruvennut. Näin jälkikäteen hämmästelen sitä, miksi minulla oli kaapissani sokeria. En minä sitä käyttänyt mihinkään.
Jos asiat olisivat menneet toisin, minä saattaisin olla arvi. Siksi kuvittelen ymmärtäväni hänen tekoaan.
VastaaPoistaToisaalta voihan olla, että Arvin nettituttava - Marjatta - kertoi tulevansa kaupunkiin juuri sinä päivänä.
Mitään ei ole vielä sovittu, mutta Arvi ei voinut ottaa sitä riskiä, että Marjatta ehdottaisikin tapaamista.
Mutta uskaltaisiko Arvi mennä tapaamaan Marjattaa…
Minun elämässäni on ollut koko joukko tässä asiassa Arvin kaltaisia ihmisiä. Siis ahdistustaipuvaisia, sosiaalisia tilanteita karttavia. Siksi en oikeastaan yllättynyt siitä, että tässä kävi näin. Tavallaan osasin odottaakin juuri tätä. Se ei silti poista pettymystä. Aiemmat kokemukset resonoivat tähän.
PoistaTilanne on muuten muuttunut. Arvi kirjoitti ja kertoi, että "kaikista maailman ihmisistä" hänestä olisi kiva tavata juuri meitä. On jo puhuttu, että ehkä sitten, kun on enemmän kesä. Mennään ulos, koira voi tulla mukaan. Tulevaisuudessa on aina helpompaa.
VastaaPoistateepussi
minulla oli keskikoulussa luokkakaverina pauli, joka istui luokassa aina mahdollisimman takana. hän yritti parhaansa muuttuakseen näkymättömäksi, paniikki tuli, jos piti mennä liitutaululle. muutenkin pauli ahdistui ja lamaantui helposti ja jätti siksi asioita tekemättä. pragmaattisen topakalla luokanvalvojalla oli ihmettelemistä paulin kauhuissa.
uskonnonopettaja aino oli ainoa, joka tajusi antaa paulin olla oma itsensä. kun odotukset olivat matalat, tehtävään oli helpompi tarttua. minusta sinä olet tuollainen aino. mikis vertasi sinua tuolla aiemmin hillitysti, pehmeästi ja terävästi soivaan akustiseen kitaraan. kitarajutun takia arvi pärjäisi sinun seurassasi, vaikka olo olisi kurja ja odotukset alhaalla.
Mielelläni olisin Aino. Työssäni on vähän pakkokin olla. Muussa elämässä yritän vähä vähältä opetella. Parasta on unohtaa itsensä. On turhaa ja haitallista luulla, että muitten ahdistus liittyisi aina minuun.
PoistaTänään, kun seisoin bussipysäkillä, muuan mies pysähtyi eteeni ja huudahti lähes riehakkaasti: "Moi!" Olin hämilläni, yritin ymmärtää, oliko siinäkin joku kadonnut lapsuudenystävä vai kuka. En tunnistanut. Tervehdin silti. Mies kertoi, että olen hänelle tuttu kasvo, koska olemme vuosikaudet käyneet samassa kaupassa. Nyt hän kerrankin päätti tervehtiä minua siksi. Tuttujahan tässä.
Se oli hauskaa. Monta minuuttia hymyilytti. Mutta minä en milloinkaan kykenisi tekemään siten kuin ko. mies.
Pitäisi perustaa Iloiset Introvertit -yhdistys. Kokouksissa selailisimme kännyköitämme. Seinällä olisi tunnuslauseemme ”Se ei puhu joka pussaa”.
PoistaOlen tosin huomannut, että näin vanhempana tulee joskus hississä puheltua naapurin rouvien kanssa talon asioista. Ehkä siksi käytän mieluummin portaita.
Minusta hisseillä mennään eroottisille jatkoille tai helvettiin - tästä on novelli, en muista kenen - tai sitten kiilaudutaan muuttohuonekalun ja hissin oven väliin ja kuollaan. Neljäs vaihtoehto on se, että hissi jumittuu ja siellä pitää viettää viikonloppu ja juoda siivousämpäristä vettä, jos sattuu olemaan siivooja.
PoistaSiksi minäkin suosin portaita.
Kerran, kun kävelin bussipysäkin ohi Mikkelissä, muuan nainen käveli minua vastaan kahden ison koiran. En kovasti tykkää koirista mutta se kolmikko käveli niin nätisti että pysäytin naisen ja sanoin hälle: "Kylläpäs sinä olet kaunis." Nainen yllättyi, meni ihan hämilleen, haroi hiuksiaan ja oikoi vaatteitaan eikä oikein tiennyt miten olisi ollut, alkoi sitten innokkaasti selittää että "minäkö... en minä... olen niin hikinenkin... ja nämä koirat... lenkillä ollaan... miten minä nyt..." Jolloin minun vuoroni oli mennä hämilleni, koska... ei minulla ole tapana pysäytellä ohikulkevia naisia ja sanoa heille mitään, ns. 'ehdotuksista' puhumattakaan. Ei, ei, ei! No, mitäs sitten tapahtui? No, sitten tapahtui niin että tämä nainen alkoi äkkiä hymyillä, hirveen kauniisti, ja sanoi ”tämä pelasti koko päiväni...!”
PoistaPs. Niin, sitä pelkää ihmisten ymmärtävän väärin, kun heitä tuolla lailla yllättäen rohkenee säikytellä. Kyllä vaan, vaikkei mitään pahaa tahdo. - Muistan, että ne koiratkin katsoivat minua hyvin epäluuloisen näköisinä samalla kun nuuhkivat kenkiäni.
Meri,
Poistablogissasi tarkkailet elämää viisaasti ja kohtelet sitä kauniisti, kauniimmin kuin elämä ’an sich’ ansaitsisi tulla kuvailluksi. Et vahingoita, et ilkeile, et tahdo pahaa, tahdot että ihmiset ymmärtäisivät toisiaan. Rakastan sinua. (Mutta ole kiltti äläkä kerro tätä blogin muille lukijoille. Ethän?)
Tiedän - koska minua on näpäytetty siitä - ettei blogeja saa panna paremmuusjärjestykseen tms. Ei panna sitten. Mutta Unkurin blogin lisäksi kivoja blogeja löytyy Saint Pepposen
Poistahttps://apottipepponen.blogspot.com/
blogilistasta, mm. Pöllön minä sieltä löysin. Ja kamalan kivaa oli että löysin. Ja monta muuta.
Ps. Apotti itse (ilmeisesti?) päätti poistua tästä maailmasta pois. Pidän sitä hyvin valitettavana (ja surullisena) asiana, mutta kysen on Pepposesta; siitä mitä hän ajattelee, ei siitä mitä minä. - Vakuuttava persoona oli, johon olisi halunnut tutustua läheisemmin. Nyt ei ehtinyt.
mikis
Poistahaluaisin olla niin kiltti kuin miksi minua kuvailet, mutta en tietenkään ole. kyllä tämä unkuri-aika on tuottanut paljon ilkeää epäkiltteyttä. välillä tuntuu että se epäkiltteys on ikuinen ominaisuus, jota edes ikääntyminen ei tasoita. jos taas itsehillintä on sitä, ettei ilmaise suuttumustaan, niin siinä olen hiukan parempi.
virtuaali on jännä juttu. toisten kanssa on korkeat yhteensopivuuspisteet, joidenkin kanssa käydään kivisotaa päivittäin. lisäksi on muutama omantunnonkysymys, joista ei voi joustaa. silloin nähdään, kuka oikeasti leikkii kenenkin kanssa.
kaikkien virtuaalivuosien jälkeen sanoisin, että sinä olet sielunveli, paljolti näköinen, mutta pehmeämmin melankolinen.
Kun ihmiset kuvailevat itseään, he usein antavat itsestään kovin erilaisen kuvan mitä heistä saa, kun heihin on paremmin tutustunut. Joka on ymmärrettävää: kukapa sitä ensitreffeilläkään alkaisi innokkaasti esitellä ensin omia huonoja puoliaan, ja vasta sitten kysyisi, että ”lähdetäänkö meille?”...
PoistaTuttu olet minulle vain tekstiesi kautta, Meri, mutta en epäile luonnehdinnastasi itsestäsi; se on kriittinen, eli uskottava. Hyväksyn myös huomiosi minusta: pehmeän melankolinen... se on jännä määritelmä! Mutta pitänee paikkansa koska... mm. tämä laulu on merkinnyt minulle (aikoinaan) paljon. Nämä sanat! Ja kun laulu on myös niin hyvin laulettu, erittäin hyvin laulettu, ja äännetty tavattoman kauniilla suomen kielellä!
https://www.youtube.com/watch?v=iae6x50Y6kw
Ps. En minä ihan enää,- vanha mies, näin ajattele. Mutta nuorempana... muistan että Tarjallekin sanoin, kun tavattiin, että "älä vaan rakastu minuun, tuotan vain tuskaa sulle"...
heh he. niin. joopa joo.
Pitää unohtaa päivänpolitiikka kun kuuntelee tätä laulua
Poistaaamun tullen sut kadotin
Koska esimerkiksi Anton Tšehov on mielestäni kirjoittanut maailman parhaat novellit. Eikä se hänen vikansa ole että Venäjää, ja sen kieltä, nyt yksi hullu rinnakisessa todellisuudessa elävä raiskaa raiskaa. Ei ole!
so. raiskaaja on despootti nimeltä Putin.
PoistaPuolen vuoden avoliitostorystasi muistan vastaavan jutskun... kun olin 18-vuotias, vein luokkatoverini Hilkan (nimi jätetty hämäyksen vuoksi muuttamatta toiseksi) neitsyyden kesällä Maarianhaminassa, ja kun ... "kun kesä mennyt on ja syksy saapuu, meidätkin erottaen..."
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=_cGuGMUA7ZM
olin 19 -v. ja astuin armeijan harmaisiin, me menimme kihloihin. Ja aina lomillani Huovinrinteeltä kävin nussimassa häntä Tampereella, n. 116 km. Mutta puolen vuoden kuluttua hän muutti Pyynikitorilta Nekalaan, toiselle puolelle kaupunkia, ja mikäs siinä, useinhan ihmiset muuttavat asunnosta toiseen. Ihmeellistä siinä oli vain se etten minä sinne uuteen asuntoon voinut koskaan tulla kun hänellä "oli remontti kesken, tää tapetointi, ja vuokraisäntäkin..." Ja seuraavana viikonloppuna oli maalaamiset kesken. Ja sitä seuraavana "mä olen nyt niin väsynyt tästä remontista että...” Kyä mää ny se vähemmästäkin käsitin mistä on kyse... prkele. Joo. Tietysti. Mutta koville se otti, semminkin kun oli missä oli, eli armeijass, josta pois ei päässyt. Ja kun oli silloin vielä niin nuori, ei ollut valmiuksia käsitellä asioita.
Mutta emmää ikinä jää murehtii ikäviä asioita, jollei muu auta, kirjoitan ne pois mielestäni (= lakaisen maton alle). Tai sitten juon (= siis aikoinani, en enää!) join pari päivää viinaa ja olin sen jälkeen pari päivää selvin päin. Tai jollei se auttanut, join pari viikkoa ja olin sen jälkeen taas pari päivää selvin päin. Se auttoi AINA! (kyllä, kun tuli NIIN kipeeks)
Minulla oli eräässä vaiheessa nuoruutta yksi L, joka asui muutaman talon päässä. Kerran tai kaksi kuussa tämä L soitti, voisiko tulla iltateelle. Kyllä me kumpikin tiesimme, että tee tarkoitti naimista. Silti minä aina keitin teenkin. Sen joimme seremoniallisesti ensin.
PoistaKun koko juttu alkoi tuntua turhauttavalta, sanoin L:lle, että aion kokeilla selibaatissa elämistä, koska sellainen tekee nyt hyvää sielulleni. Eipä hän voinut vastaankaan väittää. Teetä hän ei tullut enää juomaan. Nuorilla on ylpeytensä.
Keitto. Keitosta tuli mieleen kaalikeitto, edesmennyt A-noppini ja sekä appeni. Olivat hyvin nuoria, ja varmaan rakastuneitakin. Asuivat yhdessä, Helsingissä. Jääkaappi oli varmaan siihen aikaan ylellisyyttä, sillä heillä sitä ei kuulemma ollut.
VastaaPoistaAppeni pyysi A-noppia keittämään kaalikeittoa ja kunnon vaimo teki, mitä pyydettiin. Appi lähti käymään..kioskilla varmaan. Tuli kolmen päivän päästä kotiin. "Onko ruokaa?" Olihan sitä.
A-noppi annosteli kaalikeittoa lautaselle ja lautasen appeni eteen, kuten "kunnon" vaimo ainakin. Appi otti lusikallisen.. "Hyi helvetti, tämähän on käynyttä". Nii-in, tästä on kolme päivää kun sitä pyysit.
JA NYT SYÖT SEN! Appi oli tarkka tukastaan ja hänellä on herkkä päänahka. A-noppi otti kunnon otteen tukasta ja pakotti appeni syömään sen lautasellisen kaalisoppaa. Kun kerran oli pyytänyt ja oli keitetty.
Ei pyytänyt toista kertaa. Eikä liittokaan kestänyt kauaa. Onneksi kuitenkin Mursun verran.
Mikis; mitä minulle ei saa kertoa 😉😉 - salaisuuksia täällä puhelet, niinkö?
Tämän olen kertonutkin, mutta taas se tuli mieleen: siihen aikaan kun anoppini vielä eli, niin keksin alkaa nimittää vaimoni (vähän määräilevää) siskoa B-nopiksi. Se nimitys jäi, sillä hänen nimensäkin alkaa beellä.
PoistaA-noppisi ja appesi keittokohtaus on suorastaan elokuvauksellinen. Hurjaa menoa! Mursun äiti on ollut reipasluontoinen olento.
PoistaTuleepa kioskista mieleen, että noin 25 vuotta sitten olin menossa kauppaan ja kysyin O:lta, haluaako hän jotain sieltä. "Pornolehden", vastasi O - joka ei lue pornolehtiä. "Selvä", sanoin minä. Menin R-kioskille, ostin pornolehden ja ojensin sen kotona O:lle. Oli hänellä vähän pokerissa pitelemistä. Mitäs pyysi.
Mitäs pyysi - aina kannattaa miettiä, mitä pyytää.
PoistaA-noppini oli todella reipasluontoinen olento. Yksinhuoltajana ei-niin kiltille teini-ikäiselle Mursulle, joka teki lähes kaiken sen mitä teinit vaan keksii.
En ollut suuressa suosiossa kun ilmestyin kuvioihin, jonkinlaisen armon antoi käydä, kun ryhdyin raskaaksi, jeesasi jopa asunnon hankkimisessa ja halusi ehdottomasti järjestää kahvitilaisuuden kun päätettiin kipaista maistraatissa.
Mutta vasta siinä vaiheessa sain "maailman paras miniä" -tittelin, kun uskalsin korottaa ääneni häntä vastaan ja huutaa hänelle takaisin ja sanoa, että hoida asia itte poikas kanssa, vittuako mulle huudat, ei oo mun ongelma.
Suomeksi: A-noppi ei pitänyt hännystelijöistä eikä joo-joo tyypeistä. Kun osoitin, etten ole mikään joo-joo -tyyppi, olin kelvollinen hänen pojalleen.
Yhteistä meillä oli se, että emme syöneet joulukinkkujen siivuista läskiä. Molemmat suht tukevina ja varmaan hänen viimeinen joulunsa, istuimme ruokapöydässä. Poika: Mulle äitin läskit. Mursu: Mulle mummin läskit.
Olisivatkin ottaneet, prkleet.
Minä kävin tänään Tampereella tapaamassa omaa anoppiani (tms.; en ole naimisissa) rae- ja räntäsateessa. En ole koskaan huutanut hänelle eikä hän minulle, mutta silti ymmärrän tuon jutun "maailman parhaasta miniästä". Minä aloin ottaa oman tilani hänen seurassaan siinä vaiheessa, kun minusta tuli äiti. Siinä oli näet oma alue, joka ei ollut hänen valtakuntaansa.
PoistaMinut - kuten toki Mursukin ja me yhdessä sitten Poika - on kasvatettu kunnioittamaan minua vanhempia ihmisiä ja olin siihen aikaan todella ujo, arka ja hiljainen.
PoistaJoustin ja myönnyin aina, kaikessa. Silloin vain meni yli, koska asia tosiaan oli sellainen jossa minulla ei ollut osaa eikä arpaa, mutta jonka hoitamattomuudesta syytettiin myös minua.
Äitiyttäni ei A-noppi koskaan kyseenalaistunut.