Vuohenkelloja

Kun Sibeliukselta kysyttiin Amerikassa, mitä hän haluaisi siellä nähdä, hän luetteli kolme asiaa: pilvenpiirtäjät, Niagaran putoukset ja vettä syöksevät valaat. Tämän opin matkalla apteekkiin. Oli nilkkasukkailma. Sillan alla muistelimme valaan hengitystekniikkaa. Paluumatkalla pysähdyimme R-kioskille juomaan kahvia ja katsomaan, olisiko siellä Economistia. Ei ollut. Kenties se johtui perjantaiaamun drooniuhasta. Jos Suomen ilmatila oli suljettu, Economistit saattoivat laskeutua Tukhomaan, Tallinnaan tai Rovaniemelle.

Joku oli ripustanut lähitalon nurmikkoa ympäröivään aitaan kaksi kylttiä, joissa luki, että vuohenkelloja ei saa leikata. Ehkä kieltokylttejä oli ollut enemmänkin, sillä aidassa roikkui myös naruja, joiden toisessa päässä ei ollut mitään. Ei niillä kohdin näkynyt vuohenkellojakaan. 

Olen tehnyt päivittäin tunnollisesti arabian ja venäjän harjoituksia, kymmenisen minuuttia kumpaakin. Ohjelma ei opeta kielioppirakenteita, mutta niitä minä etsin ja huomaan. Yksilauseisten virkkeiden koostaminen on helppoa. Vaikeampaa on kuulla eräiden äänteiden eroa. Minun on kuunneltava lause sana sanalta, ennen kuin rohkenen toistaa sen. Ei se huonosti suju, oikeastaan se sujuu vallan hyvin, mutta fonologinen prosessointi on minulle hankalampaa kuin rakenteiden käsittäminen. Kun on äänne, jota suomessa ei ole, tunnen oloni varmaksi vasta, kun saan kirjalliset ohjeet siitä, mitä äännettä se muistuttaa ja miten se muodostetaan. En osaa kuunnella, onko arabiassa loppuhenkosia.

Arabian kirjoitusmerkeistä en osaa kuin muutaman. Kyrilliset aakkoset osaan, suunnilleen, mutta niiden kirjoittaminen on hidasta ja kömpelöä. Onneksi sähköinen ohjelma ei vaadi merkkien kirjoittamista. Tulen iloiseksi joka kerran, kun saan sydämiä ja jalokiviä oppimismenestyksestäni. Sydämien ansiosta saan tehdä enemmän virheitä, ennen kuin päivän ilmainen etenemiseni keskeytetään. Jalokivien merkitystä en ole ymmärtänyt. Ehkä saisin ostaa niillä lisäpalveluita. En silti tee mitään. Annan jalokivien kertyä varastoon ja ihastelen rikkauttani. Pelkään, että ne katoavat, jos jätän jonakin päivänä kieliharjoitukset tekemättä.

En kysynyt O:lta enempää Sibeliuksen matkoista, mutta oletettavasti Amerikkaan on niinä vuosina matkattu laivalla ja matkaaminen on kestänyt viikkotolkulla. Ehkä Sibeliuksella on ollut mukanaan se pieni tuoksurasia, jota hänen väitetään kuljettaneen mukanaan. Rasiassa oli kuusenneulasia ja sammalta, ehkä vähän pihkaa, ja niistä syntyi metsän tuoksu. Tarina on romanttinen eikä varmaan vahvasti tottakaan. Pidän silti tarinan Sibeliuksesta, jonka kuvitelma kodista on hajuna rasiassa taskunpohjalla ja joka haluaa nähdä vettä suihkuavan valaan. Mahtoiko hän koskaan nähdä, sitä minun lähteeni eivät kertoneet.