Puukosta

Eilen aamulla jalkakäytävällä oli puukko. Tuijotin sitä hetken. Yritin ymmärtää, pitäisikö minun tehdä sille jotakin. Jos puukko olisi murha-ase, minun ei kannattaisi tuhota siitä sormenjälkiä koskemalla sitä. Verijälkiä ei kyllä näkynyt. Jos puukko oli pudonnut joltakulta rakennustyöläiseltä, hän tulisi luultavasti pian etsimään sitä. Ja enhän minä voisi pistää puukkoa käsilaukkuuni ja viedä kouluun. Hätänumeroon soittaminen tuntui vahvasti liioitellulta toimintamallilta. Luultavasti poliiseilla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin poimia maahan pudonneita puukkoja. Mutta entä jos joku vimmainen yläkoululainen löytäisi puukon ensimmäiselle oppitunnille juostessaan ja päättäisi vähän viillellä B-luokan ikävää Peteä?

En tehnyt mitään. Jätin puukon jalkakäytävälle ja jatkoin matkaani kohti koulua. Puolivälistä matkaa soitin O:lle ja kysyin, mitä minun olisi kannattanut tehdä. Ei hänelläkään ollut viisaita neuvoja. Koulussa kysyin oppilailta, mitä nämä olisivat tehneet. Taneli sanoi, että hän olisi soittanut hätänumeroon, sillä sinne soittamista ei pidä epäröidä. Micke sanoi, että hän olisi potkinut puukon johonkin pusikkoon piiloon. Aki sanoi, että hän olisi ottanut puukon itselleen, tietysti, ja vienyt kotiin.

Tänään puukko ei enää ollut paikallaan. Silmään ei myöskään ole osunut uutisia karmaisevista veriteoista näillä seuduin.

Olen alkanut opiskella Duolingon avulla venäjää ja arabiaa. Venäjä tuntuu helpolta, arabia vaikealta. Venäjästä minulla on kyllä alkeiskurssin pohjaakin. Arabian aakkoset ovat melkein mahdottomia, ja lukusuunnan muuttaminenkin on yllättävän haasteellista. En ole koskaan varma, lausuuko ohjelmaääni minulle yksittäisen äänteen vain sanan. Kun äänteiden tunnistaminen alkoi eilisiltana turhauttaa, etsin Youtubesta arabian alkeiskurssin videon. Pääsin opettelemaan persoonapronomineja ja heti aloin taas uskoa maailman järjellisyyteen.

Anssi on viety ambulanssilla sairaalaan. En ehkä ole oikea ihminen lohduttamaan Raijaa, mutta silti osaan aavistaa, millaista hänellä on juuri nyt. Järkytyksen hetkellä todellisuus ikään kuin leikkautuu irti omasta tunteesta. Tapahtumat tuntuvat epätodellisilta, kuin joku henkilöhahmo makaisi paareilla elokuvassa tai olisi ainakin ihan vieras. Siksi ehkä osaa itse toimia lähes järkevästi ja ilmeettömästi, vaikka ambulanssin valo välkkyy ja seuraavista hetkistä ei ole mitään tietoa.