Kampaamon tuoli oli niin matalalla, etten nähnyt kuin päälakeni. Ei se oikeastaan haitannut. Odotuslehdestä olin lukenut, että empatia on vähentynyt 30 vuodessa 48 %. En ennättänyt lukea, miten tämä oli mitattu, mutta kuvasta päätellen syy oli nettikommunikoinnin. Päälakea katsellessani mietin, onko minunkin empatiakykyni heikentynyt kolmessa vuosikymmenessä 48 %. Tulin raskaaksi kesällä 1996. Muutamaa vuotta myöhemmin meillä oli tietokone keittiössä, ja minä hain postista paketin, jossa oli modeemi. Kun kone yhdistyi nettiin, kuului ärsyttävää piippausääntä. Kovin pitkään en viitsinyt viipyä netissä, ettei tulisi suurta laskua.
Äiti kertoi, miten Kape Aihinen meni köyhän perheen kotiin. Perheellä oli rahaa ruokaan vain satanen kuussa. Heitä oli kolme, ja yhdellä oli kipsi jalassa. He söivät pelkkää makaronia ja jauhelihaa ja olivat onnettomia, sanoi äiti. Mutta sitten tuli Kape Aihinen ja tutki heidän kaappiinsa ja lähti heidän kanssaan kauppaan. Kape Aihinen muussasi herneitä hetken ja teki päälle jugurttikastiketta. Perhe söi Kape Aihisen tekemiä ruokia, ja kaikki alkoivat voida paremmin. He jättivät makaronin ja jauhelihan ja rupesivat syömään siten kuin Kape Aihinen oli opettanut. "Mutta heilläkö oli edelleen ruokarahaa vain satanen kuussa?" minä kysyin.
Äsken sähköpostiin tupsahti kysely, millaista palveluni oli kampaamossa. Ajattelin kolmea kampaajaa, joilla kaikilla oli shokkivärjätyt hiukset, vapun kunniaksi varmaan. He tiesivät, että sellainen väri kestää vain hetken, muutaman pesun, ja siten sitoutuminen vaaleanpunaiseen on kevyt päätös. Klikkasin arvioksi viisi tähteä, joita en perustellut, ja minua kiitettiin. Annan siinä kampaamossa aina kaikille viisi tähteä, ettei joku tulisi surulliseksi, kun saa vähemmän tähtiä kuin muut.
Kävelin ilman sukkahousuja melkein joelle asti. Päätin, että kun tulen kotiin, avaan kirjan, minkä tahansa, enkä katso suoratoistopalvelusta rakkausrealitya, jossa kymmenestä parista yksi pysyi yhdessä, vaikka kaikilla oli hienot häät ja hyviä ominaisuuksia.
Kotona tuli mieleen, että ihan hyvin olisin voinut mennä joelle asti. Sinne me kävelimme sinä päivänä, kun Ainalla oli ollut nimenantojuhla. Muut uivat. Minä en olisi halunnut jättää Ainaa hetkeksikään, mutta Johanna sanoi, että mene nyt uimaan, kyllä me kaikki tässä vahdimme sitä. Niin minä heitin vaatteet rannalle ja kävelin virtaan. Aina näytti ihmeen pieneltä vedestä käsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti