Sukupolvijuttuja

Kuoleva mies pyysi serkkuaan viemään peuroille kauraa. Hän oli aikoinaan kova metsästäjä. Nyt hän makaa sängyssä ja katsoo riistakamerasta, tuleeko peuroja. Haaveena on, että ehtisi vielä ampua muutaman. 

Ehkä viimeiset haaveet ovat juuri noin korneja. Ei kai ihminen kuoleman lähestyessä yleensä ylevöidy, paitsi elokuvissa. Minä saattaisin toivoa kuplamuovia, jota poksautella, ja huoneeseen kahvin tuoksua ja ikkunalasiin muutamia lumitähtiä.

Kannoin eilen Elon laatikoita. Isla oli jo ehtinyt kiinnittää ikkunoihin tähdet. Niistä tuli yllättävän kaunista valoa. Kun kaikki tavarat oli kannettu neljänteen kerrokseen, me muuttoihmiset istuimme hetken laatikoiden keskellä ja joimme maustettua kivennäisvettä. Elo alkoi ystävineen tutkia pitsalistaa ja tehdä tilausta, ja minä olin onnellinen siitä, että hänellä oli ystävinä ihania olentoja, jotka tulivat kantoavuksi ja halasivat minua tervehtiessään.  Halaaminen saattaa olla jokin sukupolvijuttu. Minä itse en spontaanisti halaile puolituttuja. Voi olla, että minua halailtiin, koska olin siellä ikään kuin Elon jatkeena ja siksi osittaisrakas myös niille, jotka eivät tunne minua.

Kävelin Ainan kanssa bussipysäkille. Hekin muuttavat Alinan kanssa vielä ennen joulua. Aina mietti, pitääkö kissat muuttaa ensimmäisenä vai viimeisenä. Kannatin ensimmäisyyttä. Muuttajat voisivat kantaa ensin kissojen raapimapuut, hiekkalaatikon ja lempituolin, sitten kissat, lopuksi suihkuttaa Feliwayta huoneilmaan ja sulkea oven muulta muuttometeliltä. Tarjouduin istumaan kissojen seurana uudessa huoneessa, kun muuttofirman työntekijät kantavat huonekaluja ja Aina ja Alina valvovat, ettei olohuoneen valtava taulu kolhiinnu tai Alinan ällistyttävä kattolamppu hajoa sirpaleiksi. 

Äiti kirjoitti. Hän oli muuttanut mielensä eikä haluakaan mennä itsenäisyysjuhlaan vaan leipoa focacciaa. Minä vien sitten mennessäni meille kuivahiivaa, oliiveja ja rosmariinia. Äiti on ihminen, jolla varmasti on vehnäjauhoja ja karkeaa suolaa. Ainakin niitä oli minun lapsuudessani. Yleensä isä ripotteli merisuolaa lohen päälle. Äiti siirsi kaupan Anni Helena -pussista erikoisvehnäjauhoja ympyrälieriön muotoiseen purkkiin. Kaikille jauhoille oli omat purkkinsa, samaa sarjaa, ja joka purkissa oma siististi tekstattu nimilappunsa. Minun aikuiskodissani ei milloinkaan ole ollut ruisjauhoja. 

Leipomisen jälkeen me varmaan istumme television ääreen ja katsomme, kuinka linna on tänä vuonna valaistu, kenellä on millainenkin puku ja onko jonossa yhtään tuttua. Äiti on ostanut meille katselukulhoon pähkinöitä ja lakritsitaateleita.