Luin Tohtori Jekyllin ja Mr Hyden ensimmäisen kerran lukiolaisena. Kuvittelin herra Hyden Billy Idolin näköiseksi. En minä juuri seurannut Tuubia, Hittimittaria tai muitakaan nuorille suunnattuja musiikkiohjelmia, mutta jossain olin nähnyt videon, jossa Billy Idol istuu takki auki, rintakehä ja vatsa paljaana, soittaa kitaraa, nostaa ylähuulensa vasenta puolta ja laulaa: "I'll do anything." Se oli minusta törkeää ja merkillisellä tavalla kiihottavaa.
Toki olin lukenut Christiane F:n Huumeasema Zoon, Deborah Spungenin Nancyn ja kaikki muutkin käteen osuneet rajuiksi markkinoidut tummat huumekirjat, mutta ytimellisemmin olin kuitenkin lapsi, joka haaveili Olli Mustosesta. Olli Mustosella oli nimittäin herkkä suu ja kauniit kädet ja hän näytti eteeriseltä upotessaan musiikkiin. Siitä ei ollut kuin askel I:hin. Hän oli minun kirjeystäväni ja ensirakkauteni. Hänellä ei ollut ruumista eikä pitkään aikaan edes kasvoja. Hän oli pelkkää kieltä ja paperia, mustareunaisia surukuoria ja käsialaa, joka oli kauniimpaa kuin oman luokkani pojilla.
Olin ehkä 13-vuotias, kun Taata sanoi, että minulla on "kiva vartalo". Oli kesä ja olin hypellyt maalla uimapuvussa. Taatan arvio oli omituinen ja hämmentävä. Hän tuskin tarkoitti kommenttiaan seksuaalissävyttyneeksi, sillä hän sanoi sen ruokapöydässä. Hänellä oli flanellisia ruutupaitoja, henkselihousut ja talvella harmaat välihousut ja kesällä aurinkoihottumaa. Hän söi kiisseliä ja soitti mandoliinia. Hän oli vienyt Siskon ja minut Perhosmetsään, kun olimme pieniä, ja kertonut tarinoita venäläisestä jäätelökauppiaasta, jonka huuto kuului jo kaukaa, kun kärryt lähestyivät. En pitänyt häntä ihmisenä, joka arvioi toisten fyysisiä ominaisuuksia. Luulen Taatan oikeastaan havainneen, että näytin hänen kuolleelta vaimoltaan, vaikka hän tuskin tietoisesti ymmärsi sitä. Vartaloni ei varmasti ollut 13-vuotiaana kovinkaan "kiva" naisen vartaloksi. Olin laiha lapsi.
Mutta muistan sen kesän uimapukuni. Se oli punainen kokouimapuku. Se ei ollut enää pikkulapsimallia, vaan rintojen välissä kulki rypytysnauha. Samana kesänä mökin pihalle tuli kyy. Minä melkein astuin sen päälle. Olin heittänyt tikat taulua kohti ja menin keräämään niitä, kun kyy lähti jaloista. Se on ainoa käärme, joka mökkipihalla nähtiin. Sitä ei kuljetettu oikeaoppisesti ämpärissä kilometrien päähän ja varmistettu, että uudella elinalueella on kyille sopivaa ravintoa. Isä tappoi sen. Hänellä oli notkea keppi, jolla hän hakkasi kyyn selkärangan poikki. Minä luultavasti itkin. Isä sanoi, että metsässä ei käärmeitä saa tappaa mutta omalla pihalla saa.
Se oli sitä aikaa, kun toisen ruumiin kommentoiminen oli yleistä eikä sellaista toimintaa osattu kyseenalaistaa. Kun äiti tapasi sisarensa, he keskustelivat siitä, kuka oli lihonut tai laihtunut ja kuinka paljon. Äiti oli tämän tästä laihdutuskuurilla ja merkitsi pieneen vihkoon, kuinka monta kaloria oli syönyt aamulla, päivällä ja illalla. Hänellä oli vaaka yöpöydän vieressä, ja joka aamu hän nousi sen päälle. Hänellä oli selkeä käsitys siitä, mikä oli hänen ihannepainonsa, ja sitä kohti hän alati pyrki.
Minun on edelleen vaikea hyväksyä sitä, että ruumis olisi asia, jota pitäisi kommentoida. En ymmärrä puhetta omasta ruumiista ja vielä vähemmän ymmärrän puhetta toisen ruumiista. Mitä enemmän ruumiista puhuu, sitä enemmän se irtoaa siitä, missä minä olen, ja muuttuu kieleksi, asenteiksi ja politiikaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti