Taivasta kohti

 

Hughie Lee-Smith

Gaëtan Gatian de Clérambault

Nuoruudessani luin Ian McEwanin ja Kazuo Ishiguron romaaneja miltei yhtaikaa. Siten ne eräällä tapaa päällekkäistyivät mielessäni. Ishiguro vuosi McEwaniin ja teki tämän tekstistä herkempää ja sekoittuvampaa. Siksi minun on vieläkin vaikea hyväksyä väitettä, että McEwan on teknisesti taitava ja älyllinen mutta viileä, koska jättää henkilönsä etäisyyden päähän.

McEwanilla sattuu olemaan kuva, joka on jäänyt minuun. Se on Ikuisen rakkauden (Enduring Love) lähtökuva. Lapsi on kuumailmapallon korissa. Hänen isoisänsä on korin ulkopuolella, ehkä köysiin sotkeutuneena, ja yrittää auttaa lasta korista ulos. Äkkiä tuuli tempaa kuumailmapallon ilmaan. Isoisä roikkuu köydessä ja yrittää kiskoa palloa alaspäin. Aukeaman laidoilta juoksee apuun kolme muuta, kaikki eri suunnilta. He tarttuvat kuumailmapallon köysiin, mutta pallo nousee yhä ylemmäs, sillä auttajien paino ei riitä pitämään sitä maassa. Pallo kohoaa ja kohoaa, ja lopulta itsensä säästääkseen auttajat hyppäävät alas. Paitsi yksi: hän jää yksin roikkumaan köyteen. Pallo jatkaa matkaansa, ja jokainen tietää, että se, joka ei luovuttanut, putoaa ja murskautuu kuoliaaksi jossain vaiheessa. 

Ikuisen rakkauden tarina kiertyy kertomaan ihan muusta kuin kuumailmapallosta. Yksi auttajista on vähän hullu, ja hän rakastuu toiseen auttajaan. Rakkaudessa on paljon pakkomiellettä ja harhaa, enkä minä ymmärrä, miksi kriitikot puhuvat Clérambault'n syndroomasta, sillä romanttinen rakkaus on perusluonteeltaan paljolti pakkomiellettä ja harhaa, aina. Olen unohtanut, kuinka romaani päättyy. Se ei oikeastaan ole kiinnostavaa. Oleellista on ensimmäinen kuva, se, jossa ongelma asetetaan. 

Päädyin lukemaan Gaëtan Gatian de Clérambault'n elämästä. Hän on se psykiatri, jonka nimen mukaan harhaisen rakkauden syndrooma eli erotomania on saanut nimensä. Clérambault oli myös valokuvaaja. Erityisen innostunut hän oli pohjoisafrikkalaisten musliminaisten kuvaamisesta. Kuvista päätellen varsinkin kokovartalohunnutetut naiset kiinnostivat häntä. Itse Jacques Lacan oli Clérambault'n oppilas. Lacanista nyt viis, ja Clérambault tappoi itsensä, joten eipä hänestäkään sen enempää. Huntuestetiikan kuitenkin ymmärrän. En pidä hunnuttamisesta sosiaalisen kontrollin välineenä mutta kätkemisen kiehtovuuden ymmärrän. 

Päivän ensimmäisessä kuvassa on kiiltokuvia. Keräsin lapsena kiiltokuvia, mutta tuskin olin silloin kiinnostunut noin dynaamisista kuvista. Olin kiiltokuvien suhteen konservatiivinen ja sukupuolityypillinen. Pidin kukista, hienosti pukeutuneista naisista ja kissanpennuista. Enkelit olivat tylsiä, mutta kyllä minä niitäkin vähän keräilin. En ajatellut enkelien lentävän. Lähinnä ne saattoivat Jeesuksen tapaan ilmestyä äkkiarvaamatta jonnekin pimeyteen, kuten eteiseen, ja se mahdollisuus oli pelottava. Kuka haluaa tavata psykoottisen lempeästi hymyilevän eteerisen olennon yksin eteisessä? Minä en halunnut.

Noiden kiiltokuvien ilma-aluksista puuttuu mystiikka. Minulle kuumailmapallot ovat olemassa tummaa taivasta vasten. Ne ovat vahvanvärisiä ja niin korkealla ja kaukana, että voin olla melko varma, etteivät ne milloinkaan kykene laskeutumaan. Ne vain kohoavat kohti korkeuksia, kunnes puhkeavat.

Toisessa kuvassa naisen vyö on samaa sävyä kuin yksi ilmapallo ja kauempana liehuva lippu. Siksikin syntyy tunne, että nainen on kevyt kuin oma unelmansa ja tuulten vietävissä. Päälle on tapahtumassa jotain kummallista. Kasvot ovat ikään kuin jakautuneet kahtia. Pilvistä ei tiedä, ovatko ne väistymässä vai valtaamassa kaiken taivaan.