Kiisselit

"Kuka on paska, jos minä olen paska?" kysyy kertoja yllä olevassa laulussa. Tai niin kääntäjäohjelma sen kääntää. Onhan se merkittävä eksistentiaalinen kysymys. En voi väittää käsittäväni, mistä laulussa on kyse, mutta olen kuunnellut sitä nyt vuorokauden. 

Olen rakkaani

ammus polveen, oh-ooh

Että näin alkaa kesä. Unirytmi ei ole vielä vaihtanut vuodenaikaa enkä ole hakenut kirjastosta niitä kymmentätuhatta kirjaa, jotka olen päättänyt lukea, enkä käyttänyt museokorttiani. Tänään kävin äidin kanssa katsomassa palvelutaloa. Söimme yhteisessä ruokasalissa ja minä kerroin, että oppilaistani kukaan ei tiennyt, mitä on kiisseli. Ei kiisseleitä enää syödä lasten kodeissa. Palvelutalon sämpylät olivat tuoreita ja piha kaunis. Yksiöksi kutsuttiin asuntoa, jossa oli kaksi huonetta ja valtava parveke. Kävelimme takaisin äidin kotiin, ja minä yritin irrottaa eteisen kattovalaisimesta kuvun vaihtaakseni polttimon, mutta kupu vain pyöri ja pyöri. Heikki tuli käymään. Ei hänkään saanut kupua irti. Äidillä oli pitkä lista asioita, jotka olisi pitänyt hoitaa: Telia lähetti kaiken aikaa viestejä kännykkään, Areena katosi itsestään, toinen fileerausveitsi oli teroitettava, pöytä suurennettava uurnanlaskuvieraita varten ja kaupasta etsittävä karkeaa suolaa. Äiti oli nostanut kolme laukullista isän työkaluja olohuoneen nurkkaan. Kai niitä joku voisi käyttää.

Huomenna menen passikuvaan. Muistelen, että lapsuudessani passi oli asiakirja, johon valokuva oli niitattu kiinni. Päälle oli lyöty leima, jotta virkailija ymmärsi passin aidoksi. Mahtoiko olla bussimatka Lontooseen, kun jouduin ensi kertaa käyttämään passia? Ruotsiin matkustaessa sitä ei varmaan tarvinnut. Mutta silloin pelikortit olivat tullattavaa tavaraa. 70-luvun loppupuolella ostimme Ruotsin-laivalta kaksi pelikorttipakkaa. Äiti kätki kortit terveyssidepakettiin, että tullimies ei heti huomaisi niitä, jos avaisi laukun.

Ainalla ja Elolla on luultavasti kamalaa, jos he joskus joutuvat tyhjentämään tämän asunnon. Kun kymmenisen vuotta sitten yritin löytää ylioppilastodistustani täältä enkä löytänyt, ymmärsin, ettei täällä ole yhtään kovin tärkeää paperia. Ei minun luultavasti koskaan enää tarvitse todistaa missään, mitä kouluja olen käynyt ja miten niissä menestynyt. Sikäli kaikki paperit voisi polttaa. O:n kirjasto olisi paratiisi jollekulle lukevalle, mutta tokko sellaisia enää on tai hetkessä löytyy. Aina ja Elo ovat kasvaneet kirjojen keskellä, joten he suhtautuvat niihin perusmyönteisesti. Silti he ovat toisen sukupolven ihmisiä: ei heistä tee intohimolukijoita. Susanne Gottbergin maalaukset saattaisivat kiinnostaa Eloa. Astioista vahvavärisimmät kelpaisivat.

Minä olen säästänyt harmaan Marlatta-kissan, joka sylissään pieni Aina kulki kaikkialle, ja tummansinisen samettityynyn, jota ilman Elo ei suostunut nukahtamaan. Voi olla, että niillä ei olisi heille enää merkitystä. He katsoisivat niitä vähän pitempään kuin muita esineitä, hymähtäivät muistaessaan, miten tärkeitä ne aikoinaan olivat. Taika olisi jo poissa ja heillä kaapit täynnä toisenlaisia muistoja. Niin näiden asioiden tietysti kuuluukin mennä.