Puuttuva nappula

Algoritmi tarjoilee minulle entistä enemmän musiikkia angloamerikkalaisen laulualueen ulkopuolelta. Ilahdun siitä. Melankolia ei riipu kulttuurialueesta. Kansainvälinen sävy.

Isän tuhka laskettiin hautaan. Kuilu oli syvempi kuin ensi katsomalla oli näyttänyt. Elo piteli uurnan naruista. Kieppi aukesi, naru suoristui ja uurna painui alas. Mustiin pukeutunut hautausmaavirkailija kysyi, haluammeko panna jotakin uurnan mukaan. Emme halunneet. Ei kellään ollut tullut edes mieleen, että niinkin voisi tehdä. Äiti laski liljan kiven päälle, ja minä sanoin, että varo sitä kuoppaa.

Ruokapöydässä mietimme, että olisihan sitä voinut sinne pistää yhden shakkinappulan. Mutta ei, ei sittenkään. Sillä mitä tekisi shakkinappuloilla, jos niistä puuttuisi yksi? Ja minkä nappulan olisi edes valinnut? Kuninkaan vai sotilaan? Tornin?

Luin eilen erään alkoholistin blogia. Hän oli älykäs ja korkealle koulutettu ihminen, osasi analysoida toimintaansa ja kertoa hiirikokeiden tuloksista. Jos oikein muistan, hän ajatteli, että alkoholismin synnyssä 50 % johtuu ympäristöstä, 20 % perimästä ja 30 % omasta itsestä. Tiedä sitten, miten nämä erottaa toisistaan.

Mutta lohtua ajattelee iän myötä yhä enemmän. Ainakin minä ajattelen. Villasukat lohduttavat ja kauniit pöytälamput ja kynttilät. Itkettävä kirja, joskus. Musiikki vähän useammin. Kuumat liian makeat juomat, jos ulkona on pakkasta. Vanhat viltit. Eivät tällaiset lohdut tietenkään mihinkään riitä eivätkä ketään kannattele. Nämä ovat keveitä nuortenkirjalohtuja. Mutta olen alkanut nähdä maailman paikkana, jossa on keskeistä saada lohtua jostain. Liian harva saa. Lohdun osalta maailma on heikosti järjestetty. Syksy riipii lehdet ja Topi Sorsakoski palelee. 

Näin unta, että eräs blogisti saattoi nähdä kommentoijien alushousujen värin. Tekniikka oli sillä lailla kehittynyttä. Minun kommenteistani blogisti sanoi, että alushousuni ovat aina mustat. Muita värejä hän ei minussa nähnyt.

Lapsena pelasimme Siskon kanssa shakkia isää vastaan niin, että isä oli makuuhuoneessa ja me olohuoneessa. Meillä oli olohuoneessa lauta ja nappulat, isällä ei mitään. Saimme valita, pelaammeko valkoisena vai mustana. Me veimme paperilapulla isälle siirtomme ja isä antoi meille toisella lapulla omansa. Me tarkastelimme lautaa ja siirtelimme nappuloita, keskustelimme vaihtoehdoista. Isä loikoili sängyssä odottamassa. Aina hän voitti meidät. Pelin jälkeen hän tuli olohuoneen puolelle näyttämään meille laudalla ja nappuloilla, missä kohtaa teimme huonon siirron.