"Mä oon vihdoinkin käynyt suihkussa", aloitti O puhelun. Minulle hänen piti soittaa. Hetken päästä selvisi, ettei hän ollutkaan soittanut minulle. Sormi oli epähuomiossa painanut toista nimeä. O oli soittanut Annalle. Kun sain kuulla tämän tarinan, olin helpottunut siitä, että hän ei ollut ilmoittanut esimerkiksi kouluni rehtorille käyneensä suihkussa.
Minä olin noin 150 metrin etäisyydellä, kun O onnistui soittamaan minulle. Olimme päättäneet osallistua kaupungin juhannukseen. Se oli poikkeuksellista. Tämä oli 30. yhteinen juhannuksemme mutta ensimmäinen, jolloin lähtemällä lähdimme kohti juhlahumuja. Nousimme bussiin.
Lippakioskilla oli jonoa. Teini levitti O:n vohvelin päälle lakkahilloa niin hitaasti, että minun teki mieleni opettaa, miten se tehdään nopeammin. En sentään sortunut siihen. Katsoin teelusikkaa, jonka teini vei hillopurkkiin, kuljetti lusikan vohvelin päälle, kaatoi hillon siihen, levitti sitä lusikalla, kunnes teelusikallinen hilloa oli täysin levittynyt, ja vei lusikan uudestaan hillopurkkiin, kaatoi lusikan sisällön vohvelille, levitti taas huolellisesti. Puissa oli paperikukkia ja -lyhtyjä. Paikallisbändi kantoi soittimia lavan viereen. Pöydissä istui kaveriseurueita ja perheitä, mutta oli vielä tyhjiäkin tuoleja. Ehkä yksinäiset eivät halua mennä juhannusjuhliin, jotta heidän yksinäisyytensä ei näkyisi niin selvästi.
Vohvelin jälkeen lähdimme paperikukka-alueelta ja kävelimme Arabian korttelia kohti. Sisäpihalla oli yllättäen auki kahvila. Myyjä tumppasi tupakkansa ja kiiruhti myymään meille. "Olisit nyt polttanut rauhassa loppuun", minä sanoin. Typeräähän niin oli sanoa. Ei hän enää voinut lähteä myyntipöydän takaa, kävellä tupakkapaikalle, oikoa puoliksi poltetun savukkeensa ja sytyttää sen uudestaan.
Tuhkaus, määrä 1, 260 euroa. Niin luki laskussa. Oli siinä muutakin, kertasäilytystä ja uurnaa, mutta niiden hintaa en muista. Tuntui kummalliselta, että isän pieneksi käyneen ruumiin polttamisella oli täsmällinen hinta. Maksaakohan jokainen ruumis yhtä paljon, vai määritelläänkö hinta koon mukaan?
Kun muutama vuosi sitten mietin, millaista on sitten, kun äiti tai isä kuolee, mielessä oli vain kaipaus, se, onko kaipaus kertakaikkista vai annnosteltua ja kuinka sen kanssa elää. En osannut ajatella sitä, miten kuolema muuttaa suhteita eläviin. Vuosi sitten näin vanhempiani suunnilleen kerran kuussa. Nyt näen äitiäni kaksi tai kolme kertaa viikossa. Isä ymmärsi tämän sairaalassa selvästi. "Kohta on aika siirtää fokus minusta äitiin", hän sanoi.
Äidistä on tullut vähän hauraampi ja vastaanottavampi. Kun isä vielä eli, he olivat he, yksi kokonaisuus, jonka osasia oli vaikea erottaa. He kertoivat tarinansa yhdessä, toinen toisen vuorosanoja täydentäen, ja tarinoita oli paljon, sillä he eivät joutuneet miettimään, kiinnostivatko ne ketään. Heillä oli toisensa. Heillä oli varmuus siitä, että heidän olemassaolonsa on merkittävää. Heillä oli horjuttamaton paikka maailmassa.
Paluuraitiovaunussa ajattelin, että yksin asuvat ihmiset eivät luultavasti useinkaan soita kenellekään kertoakseen käyneensä jo suihkussa. Ei äitikään enää voi soittaa kenellekään sellaista asiaa. Aina yksin eläneellä ei ole edes sitä surua, että on menettänyt tuon mahdollisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti