Vettä

Osallistun maailmanpolitiikkaan kuuntelemalla lauluja siltä alueelta, joka kulloinkin on hot spot. Tänään kuuntelen farsinkielistä musiikkia ja kyselen ChatGPT:ltä typeriä kysymyksiä. Iltapäivälehdestä luin, että jokainen kysymys tekoälylle kuluttaa viidestoistaosateelusikan verran vettä. Kysymykseen vastaamiseen tarvitaan valtavat määrät dataa, koneet hurisevat datakeskuksissa ja kuumenevat niin, että niiden jäähdyttämiseen kuluu vettä. Tällä vedellä nyt kuitenkin tiedän, että Marjan Farsad laulaa sinisistä kukista ja kaukaisesta kotipaikasta, jota ei enää ole. Koska Farsad on myös animaattori, hän on itse tehnyt videon lauluunsa. Hän ei asu enää Teheranissa vaan Montrealissa ja New Yorkissa. 

Kun kulutan vielä toisen viidestoistaosateelusikan jäähdytysvettä, saan tietää, että Farsad muutti Kanadaan pian sen jälkeen, kun Iranissa oli vuonna 2008 presidentinvaalit ja levottomuuksia. Tahtoisin animaatiosta pois tuon ihmishahmon. Yltiösöpöt lumihiutaleet saavat jäädä, jos ihminen poistuu.

Minulla on vähänlaisesti mielipiteitä maailmanpolitiikasta. Yritän ponnistella sen eteen, että sodankäynti ei normalisoituisi mielessäni enkä pitäisi yhtä väkivaltaa oikeampana kuin toista. Siihen auttaa musiikin kuuntelu. Musiikki palauttaa ihmiset, jotka media kadottaa. Ei ole Irania, Israelia, Palestiinaa, Venäjää, Ukrainaa eikä Yhdysvaltoja. Tai on, kun ei voi olla olematta, mutta minä en halua, että minulle on. Siksi mietin, miten Marjan Farsadin animaatio ja laulu kantavat toisiaan.  

Luen Emma Clinen novellikokoelmaa Daddy. Toistaiseksi siitä on jäänyt mieleen yksi lause: "Viime aikoina kaikki olivat tappaneet itsensä uudella tavalla - -." Hesarin mukaan Daddy on juuri sellainen lukuromaani, jota on ihana lukea kuumalla hiekkarannalla. Cline on amerikkalainen. Hän on hittikirjailija, josta en muista kuulleeni mitään.

Aamulla varhain olin Toukolassa Bokvillanin hirsihuvilassa. Siellä on kahvila, joka tarjosi arabialaista aamiaista. Tarjoiluasetelma oli huolellisesti sommiteltu, ja sen keskellä oli pieni lasikuppi kanelilla maustettua teetä. Onnellistuin, kun kahvilan omistaja tuli kertomaan minulle jokaisen pienen tarjoilukupin sisällöstä ja mikä sopii minkäkin kanssa. Juuston kanssa kannatti syödä makeaa ruusuhilloa, hunajaa ja niitä kolmatta ja neljättä, joiden nimeä en muista. Oliivit pitää tarjota kivellisinä, omistaja sanoi, sillä kivettömät oliivit merkitsisivät, että vieraat eivät ole tervetulleita. Minä en syö oliiveja, mutta nyt minä söin, koska halusin ilmaista rakastaneeni niitä ja kaikkea, koko arabialaista aamiaistani, jossa oli palestiinalaista maustettakin.

Kaiken aamua satoi. Minä kuljin märkää kaupunkia ympäriinsä keltaisessa sadetakissa, jonka selässä luki Käpylä. Minulla oli huppu päässä ja sandaalit jalassa, enkä oikeastaan tuntenut itseäni vanhaksi enkä nuoreksi ja enemmän yleiseläimeksi kuin ihmiseksi.