Kukista

Katsoin sunnuntaina Klaus Härön elokuvan Rakkaani merikapteeni. Siinä entisen merikapteenin aikuinen tytär Grace palkkaa isälleen kodinhoitajaksi Annien. Howard, merikapteeni, ei ole tästä mielissään. Annie ei ole itsekään nuori enää. Hän aloittaa työt tarmokkaasti, siivoaa, tuo kukkia ja jutustelee, mutta Howard ei suostu kontaktiin. Seuraa kohtaus, joka säväytti minua.

Annie on laittanut ruokaa Howardille. Hän on selvästi vähän ylpeä aikaansaannoksestaan. Ruoka on lautasella, Howard pöydän ääressä. Annie seisoo esiliina päällään tiskipöydän ääressä, vilkuilee lautasen suuntaan ja sanoo: "Katsotaan, läpäiseekö tuo testin." Sitten hän alkaa kuivailla kuppeja, jotta olisi hyvä tekosyy jäädä siihen tarkkailemaan, mitä mieltä Howard on ruoasta. Howard ottaa haarukan ja veitsen käteensä, leikkaa palan lihaa. Hän kysyy Annieltä, paljonko Grace maksaa tälle. Annie näyttää hämmentyneeltä ja vastaa, että neljäsataa kuussa. Howard ilmoittaa maksavansa viisisataa, jos Annie pysyy poissa, ja laskee aseensa pöydälle.

Ja sitten minä tiedän ele eleeltä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Annien ruumis jähmettyy. Hän katsoo Howardia. Hänen suupielessään käy pieni nykäisy. Hän kuivaa loppuun kupin, joka on hänen kädessään, laskee sen tiskipöydälle, katsoo Howardia, riisuu esiliinansa. Sitten hän kävelee pois, suoraan ulko-ovesta ulos. Ovi jää auki.

En aivan jäljitä, miksi tiedän Annien tunteen. Tuskin minulle aivan noin on käynyt koskaan. Mutta tiedän tuon yhdistelmän loukkaantumista, jäätävää raivoa ja ylpeyttä. Riisuisin esiliinan juuri samoin elein. Ehkä siinä ei ole mitään persoonallista vaan se on yleisinhimillinen toimintamalli. Silti tuo kohta elokuvassa oli minulle tutuin.

Kuten elokuvan markkinointikuvasta voi aavistaa, suhde ei jää poiskävelyyn. Seuraa kukkia, rakkautta, kuolemaa, merta, syyllisyyttä, sitä tavanomaista. Niistä minulla ei ole sanottavaa. Vanhukset ovat alkaneet kiinnostaa minua elokuvissa enemmän kuin nuoret.

Sitä olen kyllä miettinyt, ostavatko todellisen elämän miehet naisilleen kukkia lepyttelytarkoituksessa vai onko se elokuvatemppu, jota on alettu pitää yleisenä toimintatapana. Kukilla lepyttely on järjetöntä, tyylitöntä ja sotii kaikkea metaforaymmärrystäni vastaan. Kuka haluaa gerberan, jos on vihainen? Mikä sen viesti on? "Olet kaunis, joten älä enää murjota"? Vai kuuluuko lepytyskukkaa nuuhkailla ja antaa haihtuvien orgaanisten yhdisteiden saavuttaa nenän hajureseptorit? Hermoimpulssi etenee aivoihin ja stressi hälvenee. Jos minulle toisi kukkia, kun olen raivoissani, raivoni vain enenisi. 

Puiston laidalla seisoi nuori mies kukkapuska kädessään. Selvästi hän odotti jotakuta ja oli jännittynyt. Varhaistreffit, arvaan. Voihan olla, että miehellä oli varma kukkamaku ja hän oli löytänyt kukkakaupasta välittömästi mieleisensä. Luultavasti hän kuitenkin oli astunut kauppaan vähän nolona ja pyytänyt kauppiasta suosittelemaan kukkayhdistelmää. Kauppias oli esitellyt eräitä vaihtoehtoja, mutta kun hän oli maininnut hinnan, mies oli päättänyt ottaa sittenkin viimeisen tunnin edullisen poistokimpun. Kauppias oli hymähtänyt, käärinyt kimpun sellofaaniin ja kysynyt, kuinka kauan se olisi paketissa. Mies ei ollut osannut vastata, ja lopulta myyjä oli joutunut päättämään, pannaanko sellofaanin päälle päällyspaperia, niin kuin hän oli joutunut päättämään senkin, lisätäänkö kimppuun vielä toinen oksa vihreää harsokasvia. 

Mutta mies seisoo puistonkulmassa kimppu kädessään. Ei, hän ei vilkaise kelloa, sillä se viestisi epävarmuutta. Hän yrittää näyttää luontevalta, vaikka yksikään mies ei näytä luontevalta, kun seisoo paikallaan ja pitelee kukkia. Jos olisi luontevia sanoja, hän sanoisi ne, kun orastavien tunteiden kohde saapuu. Ei ole luontevia sanoja. Ei ole mitään, millä hän selittäisi, miksi on tuonut kukkia, joita toinen joutuu kantamaan koko illan mukanaan, kukkia, joita kumpikaan ei ole itse valinnut. Mies vain sanoi kauppiaalle, että jotain niin kuin punaista, jos on.