Se oli kukankastelureissu syksyllä 1996. Olin vanhempieni asunnossa. Ehkä siellä oli kahvia ja minun kodissani ei tai tahdoin käydä saunassa. Joka tapauksessa jäin yöksi. Illalla Z tuli sinne myös. Hän oli vauhdikkaalla tuulella ja luki minulle ääneen runoja äidin Parnasso-sarjan kirjoista. Välillä Z lauloi Hectorin Vääriä naamoja: "Aika paha juttu hei, sanoi herra, jota hirtettiin." Minä olisin halunnut nukkua. Saatoin vähän nukkuakin. Aamulla minulle nimittäin paljastui, että Z oli tehnyt mustekynällään merkintöjä Parnasso-kirjojen marginaaleihin. Se tuntui pyhäinhäväistykseltä. Merkinnät olivat sellaisia, jollaisia nyt paljon lukevat runoilijat tekevät, mutta silti: äidin siistit kirjat, ne, joita minä olin pienenä rakastanut ja joita äiti edelleen säilytti alkuperäisessä pahvikotelossa. Tutkin vahinkojen suuruutta. Merkintöjä oli kahdessa kirjassa. Työnsin kirjat takaisin pahvikoteloon omille paikoilleen. Ajattelin, että ei äiti lue niitä kuitenkaan ennen kuolemaansa ja minä ne luultavasti perin.
En ole vieläkään kertonut äidille asiasta.
Arvokkain taide täällä on Susanne Gottbergin maalaus. O osti sen vuosia sitten, haki itse ja kantoi kainalossaan kohtalaisen suurikokoisen teoksen. Maalauksessa on pelkkää mustaa, sen eri sävyjä. On musta talo ja sen sisällä pienempi musta talo. Maalauksen hintaa en muista, mutta O:n tuloihin nähden se oli valtava investointi. Musta talo pääsi silloisen olohuoneemme seinälle vuodesängyn yläpuolelle.
Kerran Elo leikki Pilailupuodista ostamallaan tekoverellä olohuoneessa. Verta ruiskahti Gottbergin maalaukselle. Se ei irronnut taulun maalipintaa vahingoittamatta, joten katsoin parhaaksi jättää veren paikalleen. Elo oli häpeissään. Minä surin sitä, miten paljon O saattaisi surra. Mutta ei. O katsoi mustaa taloa, jonka pinnalla oli tekoveren roiskeita ja sanoi, että oikeastaan se näyttää paljon paremmalta noin. En ole varma, sanoiko hän niin vain Elon tähden, mutta pian olimme kaikki samaa mieltä. Tekoveri oli juuri se, mitä Gottbergin talo kaipasi. Nykyään taulu on minun sänkyäni vastapäätä.
Kun Elo vielä oli vaunuvauva ja Aina jo käveli, kävimme Tukholmassa Moderna Museetissa. Minä kannoin museossa Eloa rintarepussa. Aina kipitteli omin jaloin. Vaikka Aina oli pieni, hän oli käynyt toista kymmentä kertaa taidemuseoissa. Hän tiesi, miten niissä käyttäydytään, ja hän oli hyvin kuuliainen lapsi. Minulla ei tullut mieleenkään, että hän erehtyisi koskemaan jotakin teosta. Hän oli istunut teatterissakin yksivuotiaana häiritsemättä ketään. Luotin hänen taidekäyttäytymiseensä täysin. Jossakin Moderna Museetin huoneessa oli teos, jota Aina halusi katsoa pitkään. Minä jo siirryin seuraavaan tilaan, sillä rintareppu painoi. Sanoin Ainalle, että hän voisi jäädä hetkeksi ja tulla perässä.
Muutaman minuutin kuluttua museovahti ilmestyi luokseni Aina mukanaan. Hän ilmoitti, että pientä lasta ei saa jättää yksin taiteen luokse. Ei Aina ollut tuhonnut mitään, mutta hänhän voisi tehdä jotakin, sanoi museovahti. Olin häpeissäni. Sopertelin museovahdille, että niin, kyllä, ymmärrän periaatteen, mutta kun minun lapseni... Mitä enemmän puhuin, sitä idioottimaisemmalta oma puheeni kuulosti. Tunsin olevani välinpitämätön äiti, joka oli hylännyt lapsensa taidemuseoon. Suljin suuni ja otin Ainaa kädestä. Hän näytti säikähtäneeltä. Hänellä oli oranssi liivihame. Haalari puettiin liivihameen päälle, koska oli talvi. Halusimme molemmat nopeasti pois sieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti