Ei minulla ole vatsaongelmia, mutta ostin Citymarketista pussin kuivattuja luumuja. Varmaan se johtui äkillisestä hermojärjestelmähäiriöstä, sillä viimeksi olen syönyt kuivattuja luumuja lapsena. Ne vähän ällöttivät minua silloin, koska sormet tahmaantuivat. Äiti syötti niitä Siskolle ja minulle tämän tästä. Oli tärkeää, että suoli toimi säännöllisesti.
Kesällä 1995 matkustin Budapestiin Lean ja Neean kanssa. Asuimme viikon vanhahkon unkarilaismiehen pienessä asunnossa. Hän asui itse naapurissa ja kävi välillä kyselemässä, oliko meillä kaikki hyvin. Katselimme kauppahallissa paprikalettejä ja -seppeleitä ja kävimme kylpylän inhalaatiohuoneessa, vaikka en muistakaan, mitä siellä tapahtui. Katukaivojen kannet oli koristeltu toisin kuin Suomessa, ja niitä pysähdyin katsomaan usein. Ostimme hetken mielijohteesta liput Rolling Stonesin stadionkeikalle. Maistoin pálinkaa ja ostin sitä pienen pullon mukaani, mitä voi pitää yllättävänä, koska en oikeastaan juo enkä juonut nuorenakaan. Pálinkapulloni kuitenkin join yksin kotona sinä syksynä. Lorautin pálinkat kahvin joukkoon ja tunsin onnellistavaa lämpöä rintakehässäni. Ajattelin, että minusta tulisi nopeasti alkoholisti.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, että se oli viimeinen matka, jonka tein nuoruuteni ystävien kanssa. Me emme olleet enää kovin tiiviisti tekemisissä keskenämme, ja yhteisyydessä oli Budapestissa hakemista. Toistemme murheista tiesimme kovin vähän. Meissä oli jo tausta-aavistus, mitä oli aikuisuus, ja silti pyrimme löytämään sen, miten olimme yhdessä teineinä. Minä olin meistä ainoa, joka ei seurustellut. Lea ja Neea lähettelivät rakkailleen hassuja kortteja ja etsivät kaupoista paprikakalsareita. Koska he nukkuivat aamulla pitkään, minä pujahdin ovea kolauttamatta ulos ja join kahvini yksin lähikahvilassa.
Selkeimmin muistan matkasta ummetuksen. Se kesti koko viikon. Vatsani ei vain suostunut toimimaan, ja päivä päivältä oloni muuttui yhä tukalammaksi. En syönyt luumuja. Pidin käsiäni kuuman veden alla pitkään ja painelin niillä kivikovaa mahaani niin hellästi kuin itse voi. Ei se auttanut. Vasta Helsinki-Vantaan lentoasemalla tunsin, että kohta helpottaa. Ehdin sentään kotiin asti.
David Grossmanin Sydämen kieliopissa on murrosikäinen Aaron, joka ei saa ulostettua. Hän kerää sisäänsä kaiken, mitä näkee, kuulee ja pelkää, ja se kaikki kasvaa hänessä ja tukkii suolen ja nousee ylöspäin, kohti aivoja. Pitäisikin lainata Sydämen kielioppi uudestaan kirjastosta. En enää saa mieleeni, miten on kuvattu Aaronin ummetus tai oikeastaan hänen oma kuvitelmansa siitä, miten uloste täyttää koko ruumiin. Luin sitä Muusan laiturilla eräänä kesänä. Aina ja Elo hyppelivät laiturilta järveen ja söivät rantaeväitä viltin päällä. Minä referoin heille päivittäin, miten Aaronin elämä eteni. Sitä kesti monta päivää, sillä kirja oli paksu. Sen romaanin jälkeen rakastin Grossmania.
Tiedän miehen, jolla oli kuivalihakalenteri. Toisilla oli partiolaisten kuvakalentereita, suklaakalentereita, teekalentereita ja jäätelökalentereita, mutta tämä mies sai joulukuun luukuistaan kuivalihaa, joka luukusta eri makua. Mies iloitsi, sillä kalenterissa oli myös sellaisia lihamakuja, joita ei myyty missään muualla. En ole tavannut häntä koskaan, mutta minulla on selkeä mielikuva, miltä hän näyttää avatessaan päivän luukkua. Sieltä paljastuu klöntti kuivalihaa, ja mies kiskoo sitä ulos ahtaasta luukusta.
Tiedän toisenkin miehen. Hän karjuu iltaisin vessassa yksinään. Nykyään hän karjuu työpaikallaankin, ja silloin on vähän arpapeliä, osuuko asiakkaita kuulemaan. Karjuminen on nimittäin tahatonta. Joskus hänen raajansa ja kasvolihaksensa nykivät, eikä hän voi sillekään mitään. Sukulaiset pyytävät menemään terapiaan tai edes puhumaan jollekulle, että tuska hellittäisi. Mutta mitä jos ei edes tiedä, mistä puhuisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti