Katsoin dokumentin Pepe Willbergistä. Olin varmaan äänettömässä sunnuntai-Käpylässä päiväunet nukuttuani otollisessa mielentilassa, sillä se liikutti minua. Nuori Danny pomppi, hymyili ja lietsoi tyttöyleisöä, mutta Pepe inhosi sitä hetkeä, kun piti kävellä lavalle. Mikrofonille oli matkaa ainakin viisi metriä, ja kaikki katsoivat. Ujous ei ole artistille myyntivaltti, olipa ääni millainen tahansa.
70-luvun Pepestä muistan vain lammastukan. Hän oli minulle se, joka lauloi tylsiä lauluja Syksyn sävelessä eikä koskaan hymyillyt eikä voittanut. Ja Pepe joutui mukaan Armin ja Dannyn kiertueelle. Hänen piti pukeutua valkoiseen napaan asti avoimeen hilepaitaan ja laulaa Seija Paakkolan kanssa, että on hyvä olla näin, lähekkäin. Isän mielestä Pepestä olisi tullut kansainvälinen tähti, jos vain luonne ja naama olisivat olleet toisenlaiset.
Aarne Kinnunen paljasti muistelmissaan, että olisi luentosalissa mielellään ollut selin yleisöön. Siksi hän kääntyi kirjoittamaan taululle. Ehkä hän on nuorempana ujompi kuin minun opiskeluvuosinani, koska en muista hänen kirjoittaneen taululle juuri mitään. Muistan kyllä hänen terävän käsialansa. Hän kirjoitti huomauksia myös esseitteni marginaaleihin. Estetiikan massaluentojen pitäjänä hän ei ollut erityisen säkenöivä pedagogi. En minä fuksina ymmärtänyt, että siinä on ujo ihminen, joka inhoaa puhumista kaikkien edessä. Yritin vain korvakuulolta kirjoittaa konsepteihini intentioharhat ja Monroe C. Beardsleyn ja kaikki viisaudet ja vaikeat nimet. En koskaan istunut takana. Yleensä menin istumaan ensimmäiseen riviin, keskelle, nostin jalat risti-istuntaan ja tuijotin luennoijaa intensiivisesti. Kinnuselta en olisi uskaltanut kysyä mitään luennolla. Vierustoverien kanssa en tehnyt tuttavuutta.
Praktikumeissa Kinnunen oli toisenlainen. Hän oli älykäs, nopea, reagoiva, hauska, terävä, joillekuille aika ilkeäkin. Minusta hän piti, vaikka kirjallinen sivistykseni oli ohut. Kun hain opintokirjaani merkintää, hän ehdotti sinunkauppoja. Se oli sekä imartelevaa että hermostuttavaa.
Minä vihasin sitä, että opintokirjaan piti henkilökohtaisesti hakea merkintä opettajalta. Opettaja oli yksin työhuoneessaan, ja sinne piti mennä. Piti koputtaa oveen, vaikka sydän pamppaili, piti seisoa opettajan työpöydän vieressä ja kiittää, kun tämä kirjoitti nimensä. Kerran Auli Viikari tuli samaan hissiin minun kanssani ja kysyi, mitä mieltä minä olin ollut hänen luennostaan. Hän oli melko lennokas luennoija. Minulla oli toisinaan vaikeuksia pysyä hänen ajatusvirtansa mukana. En minä sitä sentään hississä sanonut. Olin kauhuissani.
Tein äsken kaksi hupaisaa ujoustestiä. Toisessa kysyttiin, mitä teen, jos hyppään pituutta, hyppy epäonnistuu ja kaikki nauravat. Alanko itkeä ja juoksen pois tilanteesta? Valitsin jonkin muun vaihtoehdon, ja tuloksena oli, että en ole ujo. Luullakseni en ole koskaan pelännyt yleisön nauravan minulle. En merkittävästi jännitä esiintymistä enkä uusia monimutkaisia sosiaalisia tilanteita, joissa on paljon ihmisiä. Luotan kykyyni olla vieraitten ihmisten kanssa.
Jos olen ujo, olen sitä, kun ollaan kahden kesken. En ala änkyttää eivätkä käteni tärise, mutta kun joku katsoo minua pitkään silmiin, hämmennyn. Se saattaa johtua iästä. Nuorena kaikki oli yksinkertaista: jos mies katsoi, hän kohta jo koskikin, ja sen jälkeen kaikki meni niin kuin se aina meni. Tässä iässä sellaista ei juuri tapahdu. Intiimiys ilman fyysistä kontaktia on musta kuilu. En osaa sellaista peliä. Kirjoittaen osaan, ja ruumiini luultavasti vielä muistaisi, miten toimia, miten ihmiset yleensä toimivat, kun joku lähestyy. Ilman tekstiä ja ruumista olen vieraalla maalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti