Intiankadulla muistin nokikolarit, joita näki toisinaan 70-luvun Käpylässä. Aika harvinaista se kyllä oli, joten saattoi miltei uskoa onneen, jota nokikolarin näkemisestä seurasi. Tyyne-täti oli sanonut, että nokikolarin takista pitäisi ottaa nappi. Se vasta tiesikin onnea.
Ala-asteella laulettiin pienestä nokipojasta, joka uuninpiippuun katoaa. Luultavasti musiikinopettaja ei ajatellut lapsityövoiman karmaisevaa historiaa, kun pani meidät rallattamaan sitä. Osa reaalimaailman nokipojista juuttui hormiin ja kuoli sinne. Kuusivuotiaat nokipojat olivat parhaimmillaan. Heillä kai oli jo riittävästi voimia päästä piipusta pois. Isommat jumittuivat helpommin. Pienemmät olivat liian heikkoja ponnistelemaan ulos.
Nokipoikaa enemmän pidin Chim-chim-chereestä. Siinä nuohoojalla on sentään naurava suu, vaikka hän onkin suttuinen eikä häntä arvosteta. Melodia ei ole iloinen, ja minä olin lapsena melankolisten laulujen ystävä. Elokuvan Maija Poppasesta näin vasta aikuisena. Ehkä sitä ei ollut elokuvateatterissa tarjolla, kun olin lapsi. Varmasti olisin halunnut nähdä Julie Andrewsin, joka oli ihanista ihanin, kunnes jossakin lehdessä oli hirmuinen otsikko: "Julie Andrews paljasti tissinsä!" Siihen loppui lapsuuteni.
Mutta Maija Poppasessa petyin kohtaukseen, jossa laulettiin Chim-chim-cheree. Vaikka en edes muista, mitä kohtauksessa tapahtuu ja miksi petyin, muistan pettymyksen. Ehkä siinä stepattiin liikaa tai oltiin turhan hilpeitä tai Dick Van Dyke ei suudellutkaan Julie Andrewsia. En minä nyt kansanmurhia ja kaikennielaisevaa lohduttomuutta olisi vaatinut, jonkinlaista kevytsurua vain, melodiaan sopivaa.
Youtubesta katselin taannoin videota, johon oli kuvattu amerikkalaisia kodittomia ja taustamusiikkina oli Chim-chim-cheree. Videossa oli linkki keräykseen asunnottomien hyväksi. Jollekulle se olisi varmaan sosiaalipornoa ja toiselle kasvojen antamista ihmisille, joita ei ole. Minä ajattelin vain, että Chim-chim-cheree sopi siihen filmiin paremmin kuin Maija Poppaseen. Toisenlaista nokikolarionnea.
Käpylään kaukolämpö tuli tietääkseni jo 50-luvulla. Sikäli vähän ihmettelen, miksi nuohoojia kuitenkin näkyi vielä minun lapsuudessani. Tarun kotona oli kyllä takka, vaikka ei sitä koskaan poltettu. Meillä oli takka ja pönttöuunit vain maalla, mutta silloin oltiin jo 80-luvun puolella. Nuohooja ei noin vain pöllähtänyt yllätyksenä pihaan vaan aina piti soittaa ja pyytää hyvissä ajoin, että joku olisi mökillä paikalla. Aina hän ei sittenkään tullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti