Susanna Alakosken Tyttärentyttäressä kuoleva nainen ei halua hautakiveen sukunimeään. Se nimittäin paljastaisi, että hän on suomalainen, ja kun ollaan Ruotsissa, hautaa ehkä hoidettaisiin huonommin sen tähden. On Varjolassa toki sekin, että se on mieheltä tullut, kun eletään vuosikymmenten takaisessa maailmassa.
Parikymppisenä olisin saattanut inhota Alakosken romaanitrilogiaa. Se on niin korosteisesti tarina siitä, mitä on olla nainen. En nuorena uskonut, että naisena oleminen on elämän katto ja seinät ja että naistarinat ovat lähtökohtaisesti toisenlaisia kuin miestarinat tai sukupuolettomat ihmistarinat. Vaikka olisi akateeminen pinko, herkästi kuvittelee, että gender on rakennelma, jonka kohtalaisella pudistelulla ja kitkemisellä saa itsestään pois. Ainakin minä kuvittelin.
Enää en vastusta niin ponnekkaasti ajatusta siitä, että minun elämässäni on ollut jotakin samaa kuin lukemattomien naisten elämässä. En pidä ajatuksesta enkä kannata persoonan ja elämän hahmottamista sukupuolikertomuksena. Silti en kiistä, ettei suuri naisnarratiivi pyyhkäisisi minunkin ylitseni. Ja Alakoskesta pidän, hetkin varautuneesti, mutta pidän.
Eilen chattasin Elon kanssa IG:n DM:ssä. Jo kun käyttää tällaisia kirjainlyhenteitä, voi kuvitella olevansa ihminen ajan hermolla. Viestiväline vie. Keskustelumme lopuksi lähetin Elolle suuren punaisen sydämen, jonka perään Elo klikkasi pienen tykkäyssydämen ja repliikkinä suuren varsinaisvastaussydämen, jonka perään minä klikkasin pienen tykkäyskuittaussydämen. Tunsin olevani äiti, nainen ja postmodernia postmodernimpi emojikommunikoija, jolle joka sana on niin ironinen, että pitää käyttää kuvia, jotka ovat vielä ironisempia. Koska hampaita pestessäni mietin autenttisuuden ja representaation suhdetta, olin mitä ilmeisimmin myös älykkö tai ainakin joku, joka on istunut sivistyssanojen peruskurssilla.
Joskus testaan koulun rappusissa. Pidän kaiteesta kiinni ja alan laskeutua portaita. Päätän, että en väistä, jos joku tulee vastaan. Monet pojiksi olettamani oppilaat eivät väistä. Minä väistän. Väistän siitä huolimatta, että olen päättänyt edetä ottamatta sivuaskelia. Eivät kaikki tytönnimisetkään väistä, mutta he väistävät paljon useammin. Missä vaiheessa elämää nämä väistöliikkeet ja väistämättömyydet oppii? Luulin olevani sukupolvea, joka jo osaa keskeyttää miehen puheen.
#Metoo, sanoo nykynainen. Siskous eli maailmanlaajuinen naisverkosto on minulle edelleen vieras. Kun olin teini, äiti sanoi, että naisen pitää olla vähän huorahtava mutta ei liikaa. En ymmärtänyt sitä rajalinjaa enkä ymmärrä vieläkään. Olen sillä lailla vanhanaikainen, että puhun minästä enkä identiteetistä. Ne, joilla on minä, kuvittelevat sen olevan jossain ja sitä etsiessään huitovat tyhjää kuin pyydystäisivät hyttystä pimeässä. Minua nuoremmilla on pikemmin identiteetti. Se on projekti. Avataan IG-tili ja kootaan itseä paloista, jotka miellyttävät. Rakennetaan omasta olemassaolosta kertomus ja samalla julistetaan yleisölle, että tässä olen, näin minä performoin. Julkisuus on osa esitystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti