Kohtuuton vaatimus

Banaaneja ostettiin aina kahdeksan. Jokaiselle oli kaksi. Isä ei oikeastaan pitänyt banaaneista, mutta hänellekin ne ostettiin. Kai hän söi ne. Jäätelö oli lähes poikkeuksetta Valion vaniljaa, litran pakkaus. Se nostettiin sulamaan tiskipöydälle ja jaettiin voiveitsellä neljään yhtä suureen osaan. Kunkin osuus nostettiin Nuutajärven lasiseen Pioni-kulhoon. Ne olivat aika kalliita, mutta äiti oli ostanut niitä vähitellen. Vaniljajäätelön kanssa oli yleensä vadelmahilloa. Äiti ei kysynyt, kuka halusi hilloa, vaan annosteli suoraan jäätelön päälle, kaikille saman määrän. Erikoisjuhlapäivinä äiti sulatti taloussuklaata kastikkeeksi ja vatkasi kermavaahtoa. Kermavaahdon päälle hän kaatoi nonparelleja muoviputkilosta. Joskus minä suoritin koristelun. 

Siskon kanssa jaoimme karkit täsmällisesti. Jos karkkeja oli pariton määrä, Sisko puolitti viimeisen hampaillaan. Meillä oli samanlaiset uimapuvut, tummansiniset liivihameet, raidalliset puserot, ja Tyyne-täti ompeli meille kummallekin samanlaisen vihreän kesähameen, jossa oli brodyyri helmassa. En koskaan kysynyt, pitikö Sisko hameesta. Minusta se vihreän sävy oli ruma, mutta en minä sitä sanonut kenellekään. Molemmat käytimme niitä hameita.

Äiti sai mummilta talvitakin. Se oli vanha takki, mummin kellarista varmaan, mutta istuva ja äidille mieleinen. Kerran meillä oli vieraita ja joku kehui äidin takkia. Minä halusin esitellä hyvää muistiani ja kysyin, eikö takki olekin se mummilta saatu. Vieraiden lähdettyä äiti sanoi, etten olisi saanut kertoa takin alkuperää. Hän olisi halunnut olla vieraiden silmissä rouva, jolla on varaa ostaa nätti takki. Häpesin. 

Kun Sisko oli mennyt naimisiin Miikan kanssa, olin hiihtolomalla heidän kanssaan Miikan suvun mökillä. Mökki oli moderni ja varmasti kallis. Ulkona oli lähemmäs 30 astetta pakkasta, joten me pysyttelimme enimmäkseen sisätiloissa ja muistelimme lapsuuttamme. Miika ei juuri muistellut, ja Sisko oli varoittanut minua etukäteen, että tiettyjä puheenaiheita on syytä välttää. Miika kysyi minulta, mistä minulle ei lapsuudenkodissa opetettu mitään. Intohimosta, sanoin minä. Äiti kertoi, miten lapsia tehdään. Hän sanoi myös, että kun ihmiset rakastavat toisiaan, he voivat muutenkin rakastella. Mutta intohimo, siitä ei puhuttu mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen Miika sanoi: "Eikö ole vähän kohtuuton vaatimus, että vanhemmat puhuisivat lapsille intohimosta?" 

Äiti kertoo minusta mielellään tarinaa, joka lienee vuosien myötä etääntynyt siitä, mitä todella tapahtui. Oli kuitenkin vappu. Minä olin ala-asteen alkuluokilla. Karjalatalolla oli vapun kunniaksi seisova pöytä ja me menimme sinne syömään. Pääruoista kellään ei ole enää muistikuvaa, mutta kahvin kanssa tarjoiltiin puolukkapiirakkaa. Äidin tarinan mukaan minä hain puolukkapiirakkaa seitsemän, yhdeksän tai ehkä kolmetoista kertaa. Voi olla, että tällaisista lukumääristä en olisi selvinnyt ilman oksennusta. Muistan kuitenkin ne piirakkapalat. Niissä oli kiiltävä pinta, sellaista hötkyvää hyytelöllisyyttä, jota saa aikaan liivatteella. Kun painoi lusikalla puolukkapiirakan pintaa, punainen hyytelö tytisi vähän ja lohkesi kiiltäviksi klimpeiksi. Sellaista ei ollut koskaan kotona. Ja seisovassa pöydässä ei ollut sosialismia vaan hekkumaa.

Lukiolaisena minusta tuli anorektikko. Kun kuukautiseni loppuivat, äiti kysyi, en kai vain ole raskaana. Vastasin, että teoreettisesti sekin on mahdollista mutta todennäköisyys on hyvin pieni. Äiti lopetti hetkeksi napin ompelun ja sanoi sitten: "Vai niin, sustakin on tullut jo niin aikuinen." Sen jälkeen hän sanoi, ettei minun kannata tuhlata itseäni. Lääkäri määräsi keltarauhashormoneja.