Oikealla tavalla

Lapsena inhosin sekä viulua että haitaria. Nyt ne kuuluvat lempisoittimiini. Vaikea sanoa, mitä minulle on tapahtunut lapsuuden jälkeen. Ehkä lapsuuden musiikkikokemukset ovat vahvasti kontekstisidonnaisia. Haitari oli tyhmä, koska Suomi-elokuvissa sitä soittivat vain vanhat koomiset ukot ja silloinkin humppaa tai polkkaa ja kaikki oli rillumarei. Sitä paitsi Riku Kantelinen rallatti päiväkodin pihalla, että Rovaniemen markkinoilla oli kerran huora – jonka riimiparina oli napanuora, epäilyttävä sekin. Viulu taas oli ikävä, koska musiikin kirjan työvihkossa luki "jousisoitinperhe" ja opettaja soitti näytteitä, joista piti erottaa, mikä jousisoitin oli kyseessä. Ja aina kuunneltiin Moldauta tai Neljän vuodenajan ärsyttäviä osia.

Viime vuosina lienen kuunnellut vähintään kaksikymmentä versiota laulusta The Windmills of Your Mind. Minulle sen lauloi alun perin sokea José Feliciano levyllä, jonka isä oli ostanut äidille, kun minua ei vielä ollut. Makasin joskus äidin ja isän sängyllä ja kuuntelin Felicianoa. Hänen äänensä oli pehmeä ja vähän surullinen, ja minä ajattelin, miten sokea koskettaisi. Levyllä oli minusta kaksi hyvää eli riittävän murheellista laulua. The Windmills of Your Mind oli toinen niistä.

Feliciano ei tosin ole laulun ensimmäinen esittäjä. Laulu sävellettiin elokuvan (The Thomas Crown Affair) tunnusmusiikiksi ja sen esitti Noel Harrison. Laulu voitti Oscarin. Ensimmäiset sanat olivat englanninkieliset. Säveltäjä oli ranskalainen Michel Legrand, mikä epäilemättä vaikutti siihen, että pian lauluun tehtiin sanat ranskaksikin. Itse Legrand lienee laulun ranskankielisen version esittäjistä tunnetuin. Olen kuunnellut Legrandin versiota paljon, mutta vieläkään en pidä siitä. Lienee kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista tuntea, että Legrand ei laula omaa sävelmäänsä oikealla tavalla. Hän on liian tunteellinen. Ranskankieliset sanat ovat erisävyiset kuin englanninkieliset, ja varmaan sekin johtaa tulkintaa. Tai sitten en pääse eroon siitä, että minä elin lapsuuden, jossa José Felicianolla oli yksinoikeus sen sävelmän suruun. Noel Harrisonilla on kiva poolopaita, mutta hänelle sovitetussa versiossa laulu etenee liian nopeasti. Hän on sillä lailla eleetön kuin minä itse olisin, mutta en pidä sitä etuna, jos päämääränä on ihmissydän.

Lapsuuteni jälkeen unohdin laulun. Se palasi minulle vasta silloin, kun Ulrika lauloi sen Tuusulassa Erikin kanssa. Siitä on kymmenisen vuotta. Ne olivat oikeastaan Maijan eläkkeellejäämisjuhlat, yönylinen tapahtuma, mutta Maija itse meni aikaisin nukkumaan. Minun huoneessani säilytettiin viinoja ja oluita, koska olin sanonut, että minulle on ihan sama, nukunko yksin vai kaksin.

Ulrikan laulun jälkeen me pitkään valvoneet istuimme nuotiolla, jota ei olisi saanut sytyttää. Ulrika istui minun vieressäni. Hän oli kesällä kiivennyt vuorelle. Se oli osa Kapua-hanketta, jolla kerättiin rahaa kehitysmaiden lapsille. Ehkä vuori oli Etelä-Amerikassa tai Nepalissa, en muista, mutta vuorelle kiipeämisestä Ulrika puhui. Hänen puheäänensä oli yhtä kirkas ja helisevä kuin hänen lauluäänensä. Erik halusi puhua siitä, miten The Windmills of Your Mind oli mennyt, häntä hävetti, että yhdessä kohtaa lähti ihan väärin. Ulrika sanoi, että ei se mitään, hyvinhän se meni. Me kolme istuimme siinä loppuun asti, kunnes puut olivat sammuneet. 

Aamulla minä kävin tarkistamassa, että nuotiopaikka oli siisti. Ulrika söi aamiaisen ja heitti sitten repun selkäänsä. Hän lähti kävellen kotiin. Kysyin, onko hän varma, että osaa perille metsien läpi, kun matkakin on aika pitkä. "Onhan mulla makuupussi", Ulrika vastasi.

Parin kuukauden kuluttua selvisi, että hänellä oli maksasyöpä. Se levisi nopeasti. Ulrika ei elänyt kevätjuhlaan asti. Minä en mennyt hautajaisiin, mutta joku siellä luki, mitä minä olisin halunnut sanoa. Ulrika hymyili laulaessaan, sen minä ainakin muistin.