Varhaislapsuudessa korkein kauneusihanteeni oli Helvi Juvonen. Ihailin usein hänen kuvaansa äidin Parnasso-sarjan kirjan alkulehdeltä. Hän näytti minusta ykkösen ratikan rahastajalta ja vanhojen suomalaisten elokuvien sankarittarelta, siltä, jota loppukohtauksessa suudellaan. Äiti oli kopioinut runokirjan tyhjälle sivulle Pikarijäkälän.
Nyt kun katson Juvosen kuvaa, tavallaan ymmärrän yhä, mistä syystä pidin häntä jumalaisen kauniina. Hänellä on valtavan suuret silmät. Myöhempien Juvos-tietojeni perusteella oletan, että hän oli noina aikoina riutunut langanlaihaksi ja silmät ovat siksi niin korostuneet. Olen nähnyt sellaisiakin kuvia, joissa Juvonen on rakastettunsa Sirkka Meriluodon vierellä. Silloin hän hymyilee, eivätkä hänen poskensa ole niin kuopalla kuin Parnasso-kirjan kuvassa.
Näin aikuisviisaana osaan kuitenkin hivenen hämmästellä sitä, miksi minä, kuuliainen syvätyttö, ihailin juuri Juvosta. Keräilin kukkakimppuja. Pääsiäismunista saadut sormukset kokosin tummanpunaisella sametilla vuorattuun rasiaan ja katselin minuuttitolkulla, miten sormukset kimaltelivat seinälampun valossa. Minulla oli punaiset puuhelmet, enkä kotioloissakaan ollut ilman hametta. Minusta Sisko oli moukka, koska kulki kotona pelkissä sukkahousuissa ja puserossa. Minä pidin mekoista, joiden helmat pyörivät, ja erityisen ihania olivat pienikukkainen punajuurimekko ja kermakakkumekko, jonka helmassa oli kolme kerrosta ja hempeät värit. Tyyli-ikonini Juvonen käytti housuja ja tupakoi ketjussa. Nämä seikat eivät toki ilmenneet hänen kasvokuvastaan.
Yliopistovuosina tutustuin Juvoseen toisella tavalla. Rakastin Mirkka Rekolan runoja, ja Juvonen oli ollut Rekolalle tärkeä ihminen ja eräänlainen esikuvakin. Luin, miten Rekola näki Juvosen "Kuningas Kultatakissa" Kristus-hahmon ja tyhjyyden. Runossa on leikkipuisto ja siellä lapsi, jolla on ehkä keltainen sadetakki, tai sellaiseksi minä sen kuvittelen. Muut lapset ovat paenneet puistosta mutta tämä keltatakkinen on jäänyt keinumaan, yksin, keinulauta lentää maan ja taivaan välissä. Molemmin puolin häntä keinut ovat tyhjät, heiluvat siinä rautaisten ketjujen varassa. "Onko tämä totta ja kannattaako", kysyy runo ilman kysymysmerkkiä. Onhan siinä eksistentialismia.
Juvonen eli naisen kanssa aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. En oikeastaan osaa ajatella, millaista se oli, miten se näkyi Juvosen tai kenenkään teksteissä. Tylyä sanoa näin, mutta runonlukijana se ei kiinnostakaan minua. Minun opiskeluaikanani uuskritiikin painotukset runontulkinnassa olivat vielä vahvat. Tekstit olivat tekstejä, jotka viittasivat toisiin teksteihin. Yhteiskunta oli muualla. Eikä runouden erotiikka ole kohdetäsmällistyvää. Halu on halua, kaipaus kaipausta, suru surua, yhteistä. Viis syistä. Runous on kaunista juuri siksi.
Tahtoisin tänne runon, jota en ole aiemmin lukenut. Kirjoittaisin siitä. Kuvakin kävisi, vaikka kuvantulkitsijana olen huono. En tiedä, miksi äkkiä kaipaan runopuhetta. Ei minun toki tarvitsisi kuin kävellä olohuoneeseen ja sanoa O:lle, että anna minulle runo, jota en tunne. Heti saisin. Mutta en minä halua runoa niin. Haluan löytää sen itse.
Jollakin kauppamatkalla O kysyi, tiedänkö, miksi itketään verta. En tiennyt, mutta asia kiinnosti, koska teini-iässä erehdyin kirjoittamaan ystävilleni "itkeväni verisiä kyyneliä", mitä Lea pilkkasi, kieltämättä aiheellisesti. Veren itkeminen liittyy turkkilaisiin ratsusotilaisiin. Heillä oli tapana hakata omia kasvojaan hautajaisissa. Kun riittävästi hakkasi, verta tuli sen verran, että kyyneleetkin muuttuivat punaisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti