Sydänmateriaalit

Katselen toisinaan rakkausrealitya. Voi olla, että osallistujia koulutetaan käyttämään tiettyjä ilmaisuja, kun he puhuvat tunteista tai seksistä, tai sitten he ovat itse seuranneet sarjan aiempia tuotantokausia ja omaksuneet sen kielikuvaston. Eräässä sarjassa, jossa oli mukana entinen oppilaani, puhuttiin toistuvasti "peiton heiluttamisesta". Toisessa sarjassa miltei jokainen oli "saanut siipeensä" aiemmissa suhteissaan. Kaikki tietysti halusivat ihmisen, joka on "avoin" ja "sinut itsensä kanssa". Minusta sellainen ihminen olisi kammottava.

Peiton heiluttaminen tuo minulle mieleen erinäisiä pudistelu- ja siivoustoimenpiteitä. Vaikka minulla ei olekaan ajantasaista tietoa Osmo Kontulan ja kumppaneiden seksitutkimuksista, rohkenen arvella, että Suomi ei pääsääntöisesti nai peiton alla. Siten peitto ei välttämättä juuri heilu. Siipeensä saaminen edellyttää kuvitelmaa, että olisi itse lintu, lentokone tai muu siivekäs olio. Minun on vaikea mieltää rakkauselämääni sellaiseksi, että lentelisin uljaana kotkana tai lentokoneena taivaalla ja sitten joku ampuisi alas. Voisivat nämä siipeensä saaneet toki olla hyttysiä, kärpäsiä tai lepakoitakin, mutta en usko, että moni ajattelee itseään sellaiseksi.

Sen sijaan sydämen murtumisesta olen aina pitänyt, niin kulunutta kuin se onkin. Viime yönä makasin sängyssä pitkään ja mietin, mikä minulle on tunteesta täsmällisin murtumiskuva. Murtuuko sydän niin kuin saviruukku, lasi, jalka, hammas vai Jeesuksen leipä? Savi murtuu suuriksi palasiksi, mutta se on saattanut olla astia, joka kumahtelee. Saven murtuminen voi olla myös osittaista, sellaista, että ruukusta murtuu vain kädensija ja jauhot valuvat huomaamatta kulkureitille niin kuin Tuomaan evankeliumissa.  

Jos minun sydämeni murtuisi niin kuin lasi, se ei olisi mikään lattialle pudonnut juomalasi eikä vasaralla hajotettu joulukoriste. Murtuminen olisi sellaista, mitä tapahtuu laminoiduille turvalaseille. Niiden sirpaleet pysyvät paikoillaan, koska pintaa peittää PVB-kalvo. Googlasin juuri tämä asian. Oikeastaan minun ei pitäisi omia sydämen murtumisen kuvaksi mitään rakennusalan juttuja, koska en tunne niitä. Kielikuvien olisi syytä nousta konkreettisista tutuista esineistä ja asioista, niistä, joita päivittäin käsittelee. Silloin tietää, mistä puhuu. Lääkäri tietää, miten luu murtuu. Leipomoissa ja ravintoloissa leipää on murrettu niin, että ymmärretään, missä määrin sydän voi murtua siten. Minulla ei ole leipää, luita, lasia eikä savea. Minulla on vain kieltä, joka viittaa kieleen, mikä on välillä surullista. 

Siltakin murtuu, mutta ei minun sydämeni ole niin dramaattinen. Murtuvasta jäästä kuuluisi oikeansuuntainen ääni. Rapautuminen voisi muistuttaa eniten sitä, miten minulle käy. Sydämeni on aavikon kivi, joka haurastuu haurastumistaan, koska yöllä on pakkasta ja päivällä hellettä. Sellainen murtuminen on kyllä vähän liian hidasta. Happosateet voisivat nopeuttaa prosessia. Tai entäpä se sinnikäs voikukka, joka etsii tiensä kallion läpi, ja kiviaines antaa periksi? 

Kyllä tarvittaisiin perusteellista tutkimusta siitä, millä lailla suomalaisten sydämet oikein murtuvat, kun murtuvat. Palkattaisiin sata tai tuhat reipasta opiskelijaa kesätyöhön soittelemaan ihmisille: "Hyvää päivää, täällä kansanrunouden tutkimuskeskus. Mitä materiaalia sanoisitte sydämenne olevan, kun se murtuu?"