René Magritte sanoi jossain, että hänen maalaustensa nimet ovat samassa suhteessa maalaukseen kuin maalauksen hahmot ovat toisiinsa. Ainakin väitettä on vaikea todistaa vääräksi.
Yllä olevalle teokselle Magritte antoi nimeksi La Clef de Verre. Netistä kuva löytyy helpommin englanninkielisellä nimellä The Glass Key. En osaa aavistaa Magritten assosiaatioita. Tokko lasiavaimella avaa mitään ovea. Läpinäkyvän avaimen voi kuvitella tökkäävänsä läpinäkyvään oveen, unen oveen tai vastaavaan olemattomaan oveen.
Maalauksen etuosan kalliovuori tai vuorenseinämä on tummempi kuin kauempi. Tumma kivi tuntuu todellisemmalta. Maalauksen eräissä väriversioissa tummalla rinteellä miltei näkee sammalta. Kalliovuorten välissä on syvä rotko tai kanjoni. Maa on halkeillut tai vesi uurtanut seinämät irti toisistaan. Mutta rotkon pohjalla on niiden yhteinen alue.
Valoisamman ja kaukaisemman kalliovuoren päällä on valtava irrallinen kivenlohkare. On kuin lintu olisi muninut siihen myyttisen munan, josta maailma alkaa, tai Sisyfos vierittänyt kiven kuvassa näkymätöntä rinnettä pitkin ylös, ja hetken päästä se vierii taas alas. Vuori on kyllä sillä lailla uskonnollishenkisesti valaistu, että voi kuvitella kiven Moosekseksi, joka on kiivennyt Siinaille lukemaan kansalle kymmentä käskyä liiton merkiksi. Lohkare on sekä Mooses että kivitaulut. Voi siinä Jeesuskin olla. Hän on mennyt vuorelle saarnaamaan ja kertoo, ketkä ovat autuaita ja miten tulee suhtautua kedon kukkasiin. Saattaa hän olla astumassa taivaisiinkin.
Eräänlaista ylevää hurmahenkisyyttä valovuoressa on. Taivaskin avautuu eteeris-romanttisena sen yllä. Valovuori ei vaikuta yhtä jämerältä kallioperältä kuin tummempi vuori. Katsojan silmä on tumman vuoren puolella. Ehkä hän kiipeää tumman vuoren huippua kohti. Valovuorelle on jo kivi kiivennyt. Eräänlaista peilikuva-asetelmaa on aavistettavissa. Kun katsoja pääsee tumman vuorensa huipulle, hän on kiven tasolla ja näkee tämän kuin kuvastimesta. Vaikka pimeydessä vaeltaisi, rotkon tuolla puolen on valoisampaa. Ja epävakaa taivaaseenastujakivi, joka horjahtaa hetkessä.
Maalauksen pimeä ja valo rajautuvat diagonaalin suuntaisesti. Jos katselee rajaa kauan, alkaa näyttää siltä, että kuvassa on kaksi paperia päällekkäin. Päällimmäinen paperi on hämäysmaisema, mutta kun siitä on repäisty kulma pois, alta paljastuu toinen, todellisempi maisema. En osaa päättää, onko hämäystä tumma vai valoisa vuori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti