Oma kädenjälki

Katsoin dokumenttia taideväärentäjä Veli Sepästä ja aloin miettiä, miksi kuvataiteessa ei voi tehdä covereita samalla tapaa kuin musiikissa voi. Pastisseja ja parodioita voi toki tehdä, mutta se on eri asia. Kysyin asiaa ChatGPT:ltä. Se näki asian tekijänoikeuskysymyksenä. Musiikkikappaleiden tekijänoikeudet on jaettu kahteen osaan: sävellykseen ja äänitteeseen. Sävellyksestä voi maksaa käyttökorvauksen ja tehdä coverin. Kuvataiteessa taas teos on suojattu kokonaisuutena. Musiikissa cover-versioiden tekeminen on myös institutionalisoitu. Tekijänoikeusjärjestöt hallinnoivat lupia. Kuvataiteessa sellaista järjestelmää ei ole. Maalauksia pidetään kokonaisvaltaisempina ja muuttumattomampina kuin musiikkia.

En pitänyt ChatGPT:n vastauksesta. Olisin halunnut sen kertovan minulle jotakin näköhavainnosta, joka on yksityinen, yksityisempi kuin sovitut sävelet, jotka jokainen voi poimia yhteislaarista ja asetella samaan järjestykseen kuin joku muukin on asetellut. Pepe Willberg luuli kerran säveltäneensä hienon kappaleen ja pettyi, kun se ei päässyt Suomen euroviisukarsintaan. Vuosia myöhemmin hän kuuli televisiomainoksessa oman melodiansa. Hän soitti mainostoimistoon ja kysyi, miten sellaista oli voitu tehdä hänen tietämättään. Kävi ilmi, että sävelmä olikin maailmankuulu tango Por una cabeza.

Kuvitellaan, että pitää soittaa pianolla peräkkäin 12 säveltä, yhden oktaavin koskettimet. Jos jokaisen koskettimen saa soittaa vain kerran, vaihtoehtoiset sävelmät lasketaan permutaationa, 12:n kertomasta. 12-sävelisiä sävelmiä syntyy vähän alle puoli miljardia. Mikäli sama sävel saa esiintyä useamman kerran, mahdollisuudet lisääntyvät. Ja pianossa on koskettimia toki enemmän kuin 12. Sävelmät ovat yleensä pidempiä kuin 12 säveltä. Standardoitujen sävelten väliin jää määrätön määrä taajuuksia, joita ei soita millään.

Mutta silti: katsominen. Minä en osaisi katsoa tomaattia pöydällä puolella miljardilla tavalla. Olen kuitenkin varma, että jos tuon pöydän lähettyville vaikkapa vain viideosaosan maailman väestöstä, löytyy kevyesti enemmän kuin puoli miljardia tapaa katsoa tomaattia. Tomaattitaide on vielä suhteellisen suppea alue kuvataidetta. Silmällä on enemmän etsittävää kuin 12 säveltä. Eikä kuvaan silmääkään tarvitse.

Veli Seppä ei ollut koskaan saanut niitä suuria rahoja, jotka hänelle oli luvattu taideväärennöksistä. Hän oli istunut vankilassa, tullut uskoon ja sairastunut syöpään. Dokumentti oli tehty vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän mietti, ehtisikö vielä luomaan oman kädenjälkensä. Tässä kohtaa teen kaikkeni, etten alkaisi puhua Yasushi Inouen taideväärentäjä Hosen Harasta, joka minä olen. 

Sanonpa sentään olleeni Hosen Hara myös Habbo Hotelissa, jossa Aina ja Elo varhaisessa elämässään pyörivät. Nyt en keksi syytä, miksi minä tein sinne oman hahmoni, mutta niin vain tein. Hosen Hara liikkui vaivalloisesti, koska en hallinnut näppäinkäskyjä, vaikka Elo yritti opettaa ne minulle. Hosen Hara puhui pidempiä puhekuplia kuin keskimääräiset hotellivieraat.

Käytin monien kirjailijoiden etunimiä vuosien takaisessa nettiseksityössäni. Nimet auttoivat hahmottumisessa. Joku hahmo oli runollinen, toinen vähän proosallisempi. Romaanihenkilöitä en muistaakseni siinä työssä käyttänyt. Varmaan se johtui vain siitä, että minulle merkittävimmät henkilöt kirjoissa olivat siihen aikaan miehiä. Seksilinjalla heteromiehet eivät olisi viipyneet montakaan minuuttia hovimestari Stevensin syleilyssä. Stevens oli tosin itsekin taitava pidättäytymään kaikenlaisesta syleilystä.

Pistäisin tähän musiikiksi Bruce Springsteenin kappaleen Cover Me, mutta koska juuri tänään en kestä katsoa punaisia ja valkoisia raitoja videossa, soikoon vähän oudompi cover.