Kaikki Persian muhennokset

Eilisaamuna O ei muistanut, mikä on nimeltään se herkullinen ruoka, johon tulee saksanpähkinää ja granaattiomenaa. Kysyin, onko se lämmin ruoka vai jälkiruoka vai mikä. Lounasaikaan hän oli jo googlannut ruokavaihtoehdot. "Tuolla mulla nyt on auki kaikki Persian muhennokset", sanoi O. Ei hän kuitenkaan hakenut tablettia esitelläkseen minulle muhennoksia. Aloimme keskustella siitä, kuka kirjoittaisi novellin "Kaikki Persian muhennokset" ja mitä siinä tapahtuisi. Minä sanoin, että siinä olisi aviopari, joka suunnittelisi matkaa. Toinen tahtoisi Iraniin ja selailisi netistä, millaisia ravintoloita ja ruoka-annoksia siellä on. Toinen taas ei yhtään innostuisi persialaisista muhennoksista, ja siitä syntyisi riitaa. O:n mielestä novelli olisi Olli Jalosen, koska Jaloselle on helppo kuvitella pientä riitaa. Olin yhtä mieltä pienestä riidasta mutta eri mieltä novellin nimen jaloslaisuudesta. Sehän kuulosti Raija Siekkiseltä! Jos on "Kaikki kaupungin koirat", on suuri todennäköisyys sille, että on myös "Kaikki Persian muhennokset", minä väitin.

Myöhemmin tarkistin Siekkisen novellin nimen. Se olikin pelkkä "Kaupungin koirat". Ehkä hän ei olisikaan kirjoittanut kaikista Persian muhennoksista.

Tänä aamuna kuuntelin etiopialaista jazzia. Tunsin olevani elokuvan henkilö. Henkilö on mustavalkoinen ja istuu yksin julkisella paikalla. Hän saattaa juoda kahvia. Sää ei ole sellainen kuin toiveissa on, mutta kahvi on hyvää. Taustalla näkyy nuoria ihmisiä, jotka kulkevat käsi kädessä, ja laiva, joka on niin kaukana, ettei voi olla varma, onko se tulossa satamaa kohti vai kulkemassa poispäin, tai ehkä tyhjä tuulen ajama muovipussi, sellainen, josta kaupan kassat takavuosina kysyivät: "Pannaanko pakasteet pieneen pussiin?" Sitten pussit muuttuivat tuhlailumuoviksi ja kassat toivottivat enää hyvää päivänjatkoa, viikonloppua tai joulua. Mutta ei tässä elokuvassa tuuli voi lennättää pientä pussia, koska sellainen on jo American Beautyssa, jossa teinipoika katsoo maailmaa kameran läpi. Ehkä mustavalkoisen henkilön ohi lentää servietti, kahviservietti, höttöinen ja pastellisävyinen. Tuuli pyyhkäisee sen hänen oman kuppinsa vierestä. Niin lentää nuoruus. Maailma ei tainnut menettää minusta kummoistakaan elokuvaohjaajaa.

Äiti tahtoo, että menen heille katsomaan vanhaa videota Siskon häistä. Siellä Hertta on vielä elossa ja tanssittaa pientä Kanervaa, joka on ehkä kolmevuotias. "Säkin olet oikein edustava", äiti lupasi. Muistan hääasuni. Äiti oli halunnut ostaa minulle kunnolliset häävaatteet, etten ilmestyisi kekkuloimaan suvun eteen liian lyhyellä helmalla. Niinpä me kävimme yhdessä juhlamekkokaupassa. Äiti valitsi minulle vahvankeltaisen mekon, jossa oli kultaiset napit ja liikaa röyhelöitä. Lierihattukin piti olla. Se lensi järveen, kun kirkolta soudettiin juhlapaikkaan. Aamuyöstä päädyin sulhasen lapsuudenkaverin kanssa kyläkävelylle ja siellä tyhjään puolilämpimään saunaan, jonka ovi oli auki. Olen unohtanut hänen nimensä. Ehkä hän tanssittaa minua videolla. Oletan tunnistavani hänet vielä, vaikka en hääyön jälkeen häntä tavannutkaan.