02/04/2026

Suomen taivas

Igor Morski

Olen sillä tuulella, että lehdistä jää mieleen sanoja eikä asioita. Jukka Pojan mielestä on aikuinen, kun ymmärtää, miten kosteus käyttäytyy rakenteissa. Jonkun kanssa joku oli suhteellisen samassa veneessä, mutta se ei ehkä liittynyt siihen, että Suomen taivaan turvallisuus on tärkeä. Kuuden sekunnin suudelma lisää yhteyttä romanttiseen kumppaniin. Minä kääntelen sivuja. On kuin olisi sakset kädessä ja leikkaisi sanoja suureen ämpäriin, joka on lattialla pöydänjalan vieressä. Hetken ajattelee, että niille sanoille olisi myöhempää käyttöä, mutta lopulta ne vie kylmäkellariin niin kuin O:n ulkomaiset älykkölehdet edellisessä asunnossa, koska tavallisessa kellarikomerossa ei ollut enää tilaa.

Kun Aina ja Elo olivat pieniä, ostin heille kirpputorilta tähtipeiton. Se oli taivaansininen ja liukaspintainen. Jos tähtipeittoa hulmautti ilmassa, taivaankansi leyhyi eikä siinä ollut Suomen taivas vaan kaiken maailman, ja lapset istuivat yhteisen taivaan alla. Toisella kirpputorilla näin samanlaisen tähtipeiton ja ostin senkin, sillä oli mukavaa, kun Ainalla ja Elolla oli kummallakin oma taivaansa. Ne olivat kevyet ja luultavasti heikkoa tekoa, sillä jo muutaman vuoden kuluttua niistä alkoi pursua sisävanua ulos.

Tähtipeittojen lisäksi olen tänään ajatellut valkoisia muovihelmiä, jotka äiti pisti Siskon hiuksiin. Hän oli letittänyt Siskolle muutamia pieniä lettejä, niin kuin Bo Derekillä oli, ja helmittänyt letit. Minun tukkaani ei saanut Bo Derekin lettejä eikä helmiä, sillä hiukseni olivat lyhyet ja kiharat. Yritin olla niin kuin asia ei haittaisi minua. Silti muistan edelleen ne valkoiset helmet. Ne saattoi napsauttaa auki. Sisko ei pitänyt helmikampauksestaan.

Joku kylvää täällä kirjoja bussipysäkeille. Eräänä aamuna minun pysäkilläni oli Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Katselin sitä metrin etäisyydeltä, en avannut. Mietin, oliko kirja pudonnut jonkun kirjastokassista vai oliko joillakuilla ollut perheriita kadulla ja siinä tunnekuohussa oli heitelty kirjojakin. Yllätyksekseni näin bussin ikkunasta, että myös seuraavalla pysäkillä oli hylätty kirja. Olin liian kaukana nähdäkseni kirjan nimeä. Kahdella seuraavalla pysäkilläkin oli kirja. Tapaus alkoi kiehtoa minua. Kävikö joku sirottelemassa kirjoja yöllä pysäkeille? Seurasiko hän jostain, minkälaista kiinnostusta kirjat herättivät? Vaihteliko hän pysäkkikirjojen paikkoja keskenään vai toiko kokonaan uuden kirjan tilalle, kun joku vei edellisen pois?

Epäilen, että kyse on samasta ihmisestä, joka taannoin ujutti kirjastokirjojen väliin pieniä kirkasvärisiä maalauksia. Maalausten kääntöpuolelle hän oli kirjoitellut jumalamyönteisiä mietteitä. Keräsin talteen kaikki maalaukset. Meille niitä kertyi kuusi tai seitsemän. 

Kävin äidin luona. Siellä oli Mirvakin Marketan kanssa. Välillä minä leikitin Markettaa, että Mirva saisi syödä. Marketan pää oli pehmeä. Minä puhalsin hänen niskaansa ja sanoin, että minä olen kylmä ja kaamea pohjoistuuli ja nyt minä tuulen sinun niskaasi. Marketta hihkui riemastuneena. Minä maalasin yhteen munaan tähtitaivaan ja toiseen kirsikkapuun. Ensin kirsikkapuu oli keväässä. Munan toisella puolella se oli joutunut syksyyn. Tummanpunaiset lehdet hehkuivat.

28/03/2026

Iloinen ja terävä


Vein O:n silmälasit optikolle. Toinen sanka oli murtunut ja toinen kiinnitetty muuhun kehykseen minun korvakorullani. Mukanani oli vakuutusyhtiön lappu, jossa pyydettiin optikon arviota korjauskuluista. Väitin, että lasit ovat kahdeksan tai ehkä kymmenen vuotta vanhat. Optikko näppäili konetta ja teki haun O:n nimellä. Kävi ilmi, että O on asioinut edellisen kerran optikolla 2007. Yritin vaikuttaa hämmästyneeltä. Arvasin kyllä optikon olevan oikeassa. Vanhojen lasien arvoa oli mahdoton arvioida. Olisi pitänyt tietää, millaiset linssit olivat, olivatko laatuluokkaa A, B vai C ja mitä hiontoja oli tehty. Uusia laseja ei voinut tehdä vanhojen pohjalta, koska O:n pää ei ollut paikalla. Olisi pitänyt katsoa, miten kehykset istuvat kasvoille ja mikä on silmien väli.

Lopulta toinen optikko meni takahuoneeseen juottamaan vanhojen silmälasien sankaa ja pistämään ruuvin korvakorukiinnityksen tilalle. Laskuksi tuli kaksi euroa, ja linssit puhdistettiinkin. Ehkä en lähetä laskua Ifille.

Optikon jälkeen menin Uffiin ja ostin kirkkaanoranssin villapaidan. Onhan kevät. Juna-asemalla seisoessani mietin, näytänkö köyhältä. Ehkä optikko oli laskuttanut minulta niin vähän, koska sääli minua. Mies on ollut onnettomuudessa ja nainen on kurja ja harmaantuu. En osannut päättää, näytänkö köyhältä. Harjaantuneet köyhyysarvioijat katsovat kuulemma kenkiä. Minulla oli kirpputorin Ecco-kengät ja viime viikolla ostetut kengännauhat. Takki on Hetan vanha, sillä lailla siisti ja väritön, että saatan vaikuttaa maltilliselta kokoomuslaiselta. 

Kotona söin viinirypäleitä ja katsoin videota, jossa puu tulee surulliseksi. Ensin puu on täynnä lintuja, mutta syksyn tullen nämä lentävät pois ja puu jää palelemaan. Laulun lapsi haluaa lähteä puun luo, pois kodistaan. Äiti ei päästäisi lasta. Joku kertoo videon kommenttiosiossa, että laulu oli kielletty Neuvostoliitossa. Ei kai kannata kaivata pois. 

Olen haravoinut lapsuuttani enemmän kuin ennen. Arvin mielestä olin iloinen ja terävä lapsi. Saatoin ollakin. Elämä oli selkeää. Perjantaina tuli Musta ori, ja lauantaina käytiin jytäjumpassa ja sen jälkeen katsottiin Pöllövisa, Onnen päivät ja illalla Charlien enkelit. Kaverit olivat kavereita, ei heidän ominaisuuksiaan ihmetellyt eikä analysoinut. Vanhemmat olivat mitä olivat, heidän arvonsa perusteisiin valettuja. Sitten tuli murrosikä ja maailma hapertui. Yhteiskunta, jota lapsena ei ollut olemassakaan, oli äkkiä kaikkialla ja täynnä initiaatioriittejä. 

Huomenna lähden etsimään sopivinta piknikpaikkaa pääsiäiseksi. Siellä pitäisi olla selkänojallisia penkkejä O:ta varten, pöytätasoja, katos sateen uhatessa ja vessa lähellä, jotta äidin ei tarvitse pissata pensaaseen. Taidan päätyä lapsuuteni maisemiin.

21/03/2026

Markkinapäivä


Myyntikojuja oli paljon. Markkinat kiemurtelivat aina sinne asti, missä eräitä vuosia sitten kävin hakemassa koronarokotukseni. Omaa piikkiään jonottavat ihmiset pysyttelivät silloin metrien etäisyydellä toisistaan. Nyt olisi ollut tarjolla lettuja, muikkuja, Kivikylän makkaroita, kevätkääryleitä, housuja ja kiristämättömiä sukkia, korvakoruja, onnenpyörää. Ostin kreikkalaisen fetapiirakan. Seisoin aurinkoläikässä ja söin sen.

Paluujunassa ajattelin, että lapsuuskavereille rakentaa ehkä erilaista tarinaa siitä, millaiseksi tuli ja miten, erilaista kuin muille. Arvin olen tavannut viimeksi 43 vuotta sitten. Siksi on ensin muistettava, mikä oli silloin, löydettävä piste A. Sitten voi alkaa vetää punaista merkkilankaa kohti pistettä B. 

Olemme kirjoitelleet Arvin kanssa viime päivinä paljon. Huhtikuussa näemme ja Sisko ja Anitakin tulevat mukaan. Häkellyttävästi minä olen ollut aktiivinen tämän tapaamisen järjestämisessä. Muistan, millaisia me kukin olimme, mutta en kykene näkemään sitä, miten me kommunikoimme lapsena. Tahtoisin ajatella, että minä olin mukava ja joustava olento, mutta pelkään olleeni kavala vallankäyttäjä. Minä olin kaveriporukan nuorin. Sanoin O:lle, että saatoin olla lapsena kauhea manipuloija. "Ei yllätä yhtään", vastasi O. 

Arvin Instagramissa oli sitaatti, josta muistin, että hän kuunteli lapsena Tapio Rautavaaraa. En edes tiedä, oliko Rautavaaran kuunteleminen 70-luvulla harvinaista vai tyypillistä lapsille. Arvi puhui Volmari Iso-Hollosta ja Harri Holkerista ja lausui tamppauspaikalla Korttipakkaa. Kun me löysimme roskiksesta kirsikkasuklaata, Arvi oli ainoa, joka uskalsi maistaa sitä. Me muut olimme varmoja, että suklaassa on rotanmyrkkyä ja Arvi alkaa pian oksentaa verta. 

Markkinoilta palattuani katsoin kloonausvideon. Sain tietää, että mammuttia yritetään kloonata. Ymmärtääkseni tarkoituksena ei ole herättää henkiin villamammuttia ihan sellaisena kuin se muinoin oli vaan yhdistää sen ominaisuuksia norsun kanssa. Ehkä hybridieläin kestäisi tätä maailmaa paremmin kuin mammutti ja norsu. Jospa niitä kuljetetaan arktisille alueille tallomaan geenimanipuloiduilla jaloillaan ikiroutaa, jotta ilmastonmuutos vähän hidastuu. Sitä en käsitä, kuinka mammutin jäätyneistä ja vaurioituneista jäänteistä onnistutaan saamaan DNA:ta siinä muodossa, että siitä kyetään synnyttämään jotakin elävää.

13/03/2026

Arvi


Katselin Instagram-kuvia Arvi Joakim Läntisestä. Useimmissa hän oli ilman paitaa metsässä ja jännitti lihaksensa näyttäviksi. Hänellä oli päässään lippalakki ja leuassa sänkeä. Uusimmissa kuvissa puut olivat lumessa ja maakin oli, mutta Arvin ilme oli sama kuin kesäisemmän metsän kuvissa eikä lippalakkikaan vaihtunut. Hän ei katsonut kameraan. Luulen, että hän on ottanut kuvat itse, seisonut yksin metsässä ja virittänyt kameran laukeamaan hetken päästä, juossut puitten alle, pullistanut hauiksiaan ja kääntänyt katseen pois.

Minä tunsin hänet lapsena. Me juoksimme kilpaa ja miekkailimme maitohorsman varsilla, kun olimme ensin riipineet niistä lehdet irti. Hänen nimensä oli silloin vielä Jaana. Keväisin ja syksyisin hän käytti punaista vakosamettitakkia, jonka hupun hän kiristi tiukasti pään ympärille. Hän juoksi kovempaa kuin kukaan muu. Kun hän meni Kumpulan uimalaan Eija P:n kanssa, Koskelan jengi pysäytti heidät metsäpolulla. Eija sai turpaan, mutta Jaana juoksi pakoon. Myöhemmin hän kilpaili Kalevan kisoissakin.

Minäkin olin joskus Siskon ja Jaanan kanssa Kumpulassa uimassa. Kaikkihan me inhosimme sitä hetkeä, kun piti ottaa alushousut pois ja pukea uimapuku päälle, mutta Jaana inhosi sitä niin paljon, että hän puki uimapuvun jo kotona. Heillä oli oliivinvihreä nahkasohva ja Salora-televisio. En muista, mikä televisio meillä oli, mutta Jaanan perheen television muistan. Jaanan isä istui sohvalla, katsoi televisiota ja joi kaljaa. Heillä oli pieni koti, keittokomeron ikkunasta näki kalliolle, jota laskettiin talvella pulkalla ja pyllyllä. Koulureppuunsa Jaana pani pieniä muovieläimiä, jotta se olisi painavampi.

Jaanan kanssa oli jotenkin erilaista kuin tyttöjen kanssa yleensä. Kun me leikimme Lilliä ja Lulua, Jaana oli Lauri. Sisko oli Lulu ja minä Lilli, ja välillä Lauri kävi treffeillä Lulun ja välillä Lillin kanssa. Lilli ja Lulu asuivat suurella kivellä Karjalatalon metsässä ja Lauri asui pihlajan alla. Treffit olivat sellaiset, että Laurin kanssa sai kävellä vähän aikaa kahden maitohorsmien katveessa. Sitten oli taas aika palata kotiin kivelle.

Kerran Lilli oli Laurin kanssa treffeillä. He seisahtuivat hetkeksi pihlajan alle. Lauri katsoi Lilliä silmiin. Sitten hän äkkiä suuteli. Huulet koskivat huulia nopeasti, ja saman tien hetki oli ohi. Lilli ei osannut sanoa mitään eikä Laurikaan. Lulu ei ollut nähnyt mitään. Lillin alavatsassa tuntui kummaa pistelyä.

En koskaan kertonut tuosta hetkestä Siskolle. Emme me Jaanan kanssakaan palanneet siihen. Halusin ajatella, että se suudelma kuului roolileikkiin. Roolit oli pidettävä irti arkitodellisuuden ihmisistä.

Oikeastaan se oli minun ensimmäinen suudelmani, kenties tunteikkaampi kuin monet seuraavista.

Eilen Käpygrillissä Anita sanoi, että Jaanan isä oli kuollut jo 90-luvulla. Jaana korjasi sukupuolensa vasta sen jälkeen, kun äitikin oli kuollut. Hänestä tuli Arvi. Siihen taisi loppua hänen uransa juoksijana. Kun kävelin kissojen luokse kuusikujaa pitkin, muistin, miltä hänen äitinsä näytti papiljottihuivi päässä, kun tuli rapun eteen huutamaan Jaanaa syömään. Instagramiinsa Arvi on painanut sydämen jokaisena äitienpäivänä.

Ehkä hän vastaisi minulle, jos lähettäisin hänelle yksityisviestin. Kyllä hän ainakin minut muistaisi, vaikka ei vastaisikaan.

08/03/2026

The lazy dog

Olli Lyytikäinen

Taksi kurvasi eteen ja bussinkuljettaja teki äkkijarrutuksen. Koska me O:n kanssa seisoimme, lensimme pidemmän matkaa kuin istujat. En muista, mitä minulle kävi, koska kuulin vain O:n huudon ja näin hänen makaavan selällään käytävän lattialla. "Nyt kävi pahasti, pitää soittaa ambulanssi", sanoi joku minun lähelläni. Minä ajattelin, että O:n pään alla olisi verilammikko ja hän kuolisi ja minun tehtäväni olisi jollain konstilla kantaa hänen ruumiinsa pois bussista. Ehtisinkö Elon ja Islan kanssa Kiasma-teatteriin kuudeksi? 

Varmasti tämä kaikki kesti korkeintaan viisi sekuntia. Sitten kuljettaja pysäytti bussin jalkakäytävän reunaan ja tuli kiskomaan O:ta ylös. Olin sanoa, että älä liikuta O:ta, hän voi halvaantua, mutta en sanonut. O saatiin istuma-asentoon, ja kuljettaja pyysi minun puhelinnumeroni tapaturmailmoitusta varten. Jostain syystä annoin työpuhelimeni numeron. Kuljettaja soitti siihen, puhelin soi bussissa, ja kuljettaja nyökkäsi kuin olisi myönteisesti yllättynyt siitä, että annoin oikean numeron. Ambulanssia ei tilattu. O oli satuttanut selkänsä ja lonkkansa ja aivot olivat hölskähtäneet, mutta ilmeisesti pää ei ollut osunut lattiaan.

En kykene muistamaan, mitä minulle tapahtui. Unohdin itseni kokonaan, kun näin O:n bussin lattialla. En tiedä edes sitä, lensinkö lattialle vai päin pleksejä. Illalla huomasin, että vasemman käteni etusormi oli turvonnut ja kipeä. Olin kai lentänyt sormi edellä jonnekin. 

Järkytyksen hetkellä aivot toimivat oudosti. Muistan, että kun bussi oli pysähtynyt, kiinnitin huomiota siihen, kuinka kauniisti valo lankesi viereisen talon seinään. Omia liikkeitäni ja vuorosanojani en muista lainkaan. 

Olen kissavahtina. O nousi joitakin tunteja sitten taksiin ja lähti kotiin. Rappukäytävän edustalla törmäsin mieheen, joka oli tulossa samaan rappuun. Miehellä oli kukkapaketti kädessään. Hän olisi avannut minulle oven, mutta sanoin, että mene sinä vain, minä tyhjennän ensin kivet kengistäni. Mies vastasi, ettei hänellä mikään kiire ole, joutaa tässä hyvin odottamaan. Kun minä sitten tyhjentelin kenkiäni, kävi ilmi, että olemme molemmat eläneet lapsuutemme Käpylässä. Hän oli minua jonkin verran vanhempi, käynyt kansakouluakin, mutta meillä oli ollut sama opettaja. Tästä riemastuneina aloimme luetella muistamiamme opettajia yhteisestä koulustamme. Samat lapsuudenmaisemat yhdistävät ihmeellisesti. Ylös päästyäni googlasin kukkapakettimiehen nimen. Hän on historioitsija. 

Viikko sitten minä vein Siskolle tulppaaneja. Olin brunssilla etuajassa, ja me muistelimme Siskon kanssa Käpylän pyöräkellarimurhaa 70-luvulla. Se oli tapaus, jonka varmasti jokainen käpyläläinen lapsi muistaa. Sisko leikkeli tulppaaneja, minä asettelin vegaanileikkeleitä lautasille. Minulla ei ole kenenkään kanssa niin paljon yhteistä lapsuutta kuin hänen kanssaan. Siksi me palaamme aina lapsuuteen, kun tapaamme. Siellä meillä vielä oli yhteys.

Opin brunssilla pangrammin: "The quick brown fox jumps over the lazy dog." Englanninkielisen maailman ihmiset voivat testata näppäimistön toimivuutta sen avulla, sillä siinä on jokainen kirjainmerkki. Toki voisi myös painaa jokaista näppäintä vuorollaan ja katsoa, syntyykö dokumenttiin merkkejä. 

28/02/2026

Elektronimeri


Kenties sururyhmässä annetaan aihe, josta puhutaan. Tänään puhutaan kuolinpäivästä, viikon kuluttua hautajaisista, sitten ensimmäisestä kohtaamisesta. Istutaan pöydän ääressä ja jokainen saa vuoron omalle surulleen. Joku ei ehkä kuule toisen surua, koska ei kykene keskittymään tai kuulo on heikentynyt ja puhujan tuoli pöydän toisessa päässä. Voi toki käydä niinkin, että surut eivät pysy omina vaan syntyy yhteistä surusumua. Silloin ei ole niin väliä, kuka puhuu. Suru on kuin elektronimeri metallisidoksissa. Metalli-ioneilla ei oikeastaan ole omia ulkoeletroneja. Ionit vain lilluvat suuressa yhteisessä elektronimeressä. 

Ehdotin Tuulialle, että hänkin etsisi sururyhmän, jossa saisi puhua entisestä miehestään. "Mutta entä jos ei kaipaa eikä tunne muuta kuin vihaa?" Tuulia sanoi. Arvelin, että ei siinä ehkä kuitenkaan niin käy. Toisten kaipaus tarttuu. Ja ilmaistu viha voi olla jollekulle toiselle tärkeää. Tuulia mietti hetken. Sitten hän alkoi pitää ajatusta hyvänä. Mutta pitäisikö miehen ensin kuolla, että voisi liittyä sururyhmään? Tätä emme tienneet. Voihan olla, että on olemassa myös epämääräisten surujen ryhmiä.

Kun O oli pieni, hän – matemaatikon lapsi – kysyi naapurin isäntämieheltä, osaako tämä määritellä janan. Tätä tarinaa Heta mielellään kertoo. Isäntämiehen vastauksesta minulla ei ole tietoa. Mutta muistin janatarinan, kun näin Youtubessa pari videopätkää, joissa Wille Rydman oli lapsi. Toimittaja kysyi pikku Rydmanilta, mitä tämä ostaisi, jos olisi rahaa eivätkä vanhemmat kieltäisi. "Suomen ensimmäisen postimerkin", Rydman vastasi. Luulen, että olisin rakastanut alakouluikäistä Rydmania.

Kyseisen toimittajan tunsin. Hän kuoli nuorena. Terveeksi luultu sydän petti. Maila varmaan putosi kentälle. Vastustaja saattoi lyödä pallon verkon yli, ennen kuin huomasi, että toinen makasi maassa. Vaimon selviytymiskeinoista en tiedä mitään. 

Nuorena en voinut käsittää sitä, että ihmiset sopivat seurustelevansa, kihlautuvansa, menevänsä naimisiin tai eroavansa. Hautajaisiakin pidin kummallisina. Minusta alkujen ja loppujen julistaminen tuntui jokseenkin yhtä pöljältä kuin se, että rikotaan pullo laivan kylkeen ja sen jälkeen laivan nimi on Santa Maria tai ponnistellaan vuoren huipulle tai Kuuhun ja tökätään sinne lippu. Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää seremoniallisten performatiivien ideaa. En pidä niistä mutta ymmärrän, miksi niitä toivotaan. Mielen on helpompi käsittää jana kuin suora. Kun on alkupiste ja loppupiste, on tarina. Siellä me kohtasimme, niin me elimme, sitten sinä kuolit. Suru asettuu lopulta uomiinsa. 

N:n kanssa meillä ei koskaan ollut mitään, mitä voisi kutsua suhteeksi. Ei ollut alkua, ei loppua, ei nättiä pientä kertomusta eikä edes yleisöä, joka olisi voinut todistaa, että kyllä he kerran kulkivat käsi kädessäkin. Siksi en ehkä koskaan päässyt siitä surusta yli. On sekin kielikuva: päästä yli. Niin kuin suru olisi muuri tai hiekkakasa, jonka yli on kivuttava. Mutta N oli minussa jotenkin toisin, murusina kenties, sellaisena poluille ripottuvana vanhana leipänä. 

Ei, se on huono vertaus. Hannu ja Kerttu tiesivät kyllä, mitä tekivät leipiensä kanssa. Tuomas Koptilaisella on parempi kuva. Siinä naisella on jauhoruukku. Hän kulkee pitkän matkan ruukkua kantaen mutta ei huomaa, että sen kahva on murtunut. Jauhoa valuu tielle joka askeleella, naisen selän taakse. Kun hän pääsee kotiin asti, ruukku on tyhjä. Evankeliumi tosin väittää epähuomiossa, että kyse on Jumalan valtakunnasta. Ei ole. Surusta siinä on kyse.

Päivän musiikin löysin eilen. Se on käännöskappale, jylhyydessään vähän koominen. Tänä aamuna kun heräsin, Trump oli jo pommittanut Irania. Minä ajattelin Aminaa, jonka sisäkengät jäivät minun luokkaani ja sisar Iraniin. Ei hän ole tullut hakemaan kenkiään. Ehkei hän ole edes huomannut niiden unohtuneen.

23/02/2026

Österland


Ymmärtääkseni en ole uskonnollinen ihminen. Silti monet hengelliset laulut liikuttavat minua. Se ei johdu sanoista. Sävelkuluissa on jotakin, mikä resonoi minussa. Voi olla, että kyse on yksinkertaisesti epämusikaalisuudestani. Monet virrethän ovat aika monotonisia. Sävelten väliset hyppäykset ovat pieniä ja melodiat ennakoitavia, rytmikikkailut puuttuvat. Virsiä on helppo laulaa mukana, vaikka ei olisi edes kuorotasoinen muusikko. Ehkä se onkin virsien yhteisveisuu, joka osuu minuun. Vakavakasvoiset ihmiset laulavat yhdessä hitaita ja apeita lauluja, hengähtävät samassa kohtaa, jatkavat taas tasaista yhteistä ikävää.

Siitä on yli 20 vuotta, kun kuulin koulun kevätjuhlassa ensi kertaa laulun On laiva valmiina lähtöön. Sitä laulettiin jäähyväislauluksi kuudesluokkalaisille, jotka olivat siirtymässä suureen maailmaan tai ainakin yläkouluun. En tuntenut yhtään kuudesluokkalaista, mutta laulu alkoi itkettää minua välittömästi. Nolotti oma reaktioni. Kun myöhemmin tutkin asiaa, kävi ilmi, että sävelmä on alun perin ruotsalainen kansanlaulu ja siihen on kirjoitettu hengelliset sanat, joissa vilisevät nardukset, sahramit, sielut ja Salomo. Tekstin minä kaipaa itäiseen maahan ja kohtaa rakkaansa pimeässä yössä. Rakas on epäilemättä Jumala. 

Sittemmin laulun sanat ovat maallistuneet ja enimmät jumalallisuudet on karsittu pois. Kaipaus on kuitenkin jäänyt ja myös rakas, joka on ikuisesti kaukana. Laulu tunnetaan Ruotsissa nimellä Till Österland vill jag fara. Minua hämmentää sanojen Österland. Sehän on aikoinaan tarkoittanut Suomea (eli nykyistä Etelä-Suomea). Luulisi, että ruotsalainen kaipuu olisi kohdistunut vähän kauemmas kuin Pohjanlahden toiselle puolelle. Toisaalta meri on meri, ja jos rannalla seisoo eikä vastarantaa näy, välimatka voi tuntua loputtomalta. Siellä jossain on Itämaa, joka jatkuu ja jatkuu ikuisesti, sinne, missä ei itse ole.

Suomalaisella sanoittajalla on toisenlainen näkökulma laulun suruun. Hän ei ole tehnyt kaipaustarinaa, ikuista pyrkimystä toisen luokse. Suomeksi laulussa on kyse hyvästeistä. Laiva on valmiina lähtöön ja sinä menee sen mukana. Sinä ei matkusta minnekään lähiseudun saarelle vaan kaukomaille, "missä taivaalla illan tullen ei Pohjantähteä näy". Laiva vie sinän eteläiselle pallonpuoliskolle. Siellä katsellaan toisenlaisia tähtikuvioita.

Laulu tunnetaan myös "Peppi Pitkätossun jäähyväislauluna". Tarkkaan ottaen en tiedä syytä tähän. Tiedän, että Peppi lähtee merille ja Tommi ja Annika jäävät vilkuttelemaan, mutta eihän kirjoihin lauluja saa. Luultavasti Till Österland vill jag fara on soinut jossakin Peppi-filmatisoinnissa, kun Peppi on lähtenyt ystäviensä luota ja yleisön on tahdottu vähän kyynelehtivän.

Ylle valitsemani versio on sanaton ja sillä lailla letkeä, ettei se aiheuta minussa suuria tunteita. Kaipaus on pois ja kaipaus on luokse, samapa tuo. Österland on yhtä kaikki kaukana.