21/02/2026

Uhkia ja mahdollisuuksia


Katsoin ohjelmaa, jossa 60–80-vuotiaat ihmiset deittailivat. He olivat paljon hauskempia kuin nuoremmat rakkaudenetsijät realityissä. Muuan Maria tapasi Ahvenanmaalla asuvan miehen, ja treffit sujuivat mukavasti. Sitten Maria kuitenkin teki suhteesta SWOT-analyysin ja totesi, että sitä ei kannata jatkaa. Tämä nauratti ja järkytti minua. SWOT-analyysi! Ehkä Marialla oli yrittäjätaustaa.

Me tapasimme O:n kanssa ensimmäistä kertaa 30 vuotta sitten. Jos minä olisin tehnyt SWOT-analyysin, uhat olisivat varmasti olleet painavammat kuin mahdollisuudet. Mutta minä en olekaan yrittäjä. 

Taannoisessa opettajainkokouksessa rehtori kehotti meitä miettimään kaksi kertaa, ennen kuin kerromme oppilaille mitään henkilökohtaista itsestämme. Nyt on kuulemma Suomessakin menty siihen suuntaan, että opettajien ei välttämättä ole turvallista kertoa asuinpaikkaansa, lastensa nimiä tai mitään läheisistään. Ei myöskään pidä epähuomiossa paljastaa, asuuko työtoveri yksin vai onko tällä perhettä. Meidän koulussamme mitään huolestuttavaa ei ole tapahtunut, korosti rehtori, mutta jossain muualla jo on.

Vuosia sitten minä kutsuin kotiini koko luokallisen lapsia. Heitä oli silloin lähemmäs 30. Oli toukokuuta, lämmin päivä, ja O oli lähtenyt Ainan ja Elon kanssa kaupungille pakoon. Oppilaat söivät sipsejä ja karkkeja ja keinuivat etupihan keinussa. Joku humalainen mies ojensi pihalla Metelle farkut ja pani sormen suun eteen vaikenemisen merkiksi. En muista, mitä niille farkuille tehtiin. Meitä nauratti. 

Kuudesluokkalaisen Mikon palkkasin asentamaan tietokoneeseeni muistikamman, kun en itse osannut. Minä irrotin virtajohdon seinästä ja kysyin Mikolta, kannattaako sieltä koneen sisältä imuroida pölyt. Ramia tapaan edelleen pari kertaa vuodessa. Käymme Kierrätyskeskuksessa ja sen jälkeen istumme Nesteen bensa-asemalla. Rami tilaa kanakorin ja Pepsi Maxin, minä syön jäätelöä. Hän ei kyllä tuntisi minua, jos kävelisin kadulla vastaan, sillä hän ei näe kuin selkeät ääriviivat muutaman sentin etäisyydeltä. 

Ja Joni opettaa nykyään viereisessä luokkahuoneessa. Hän on minun entinen oppilaani. Hän muistaa senkin, ketä opettajaa suutelisin, jos olisi ihan pakko. Tämä totuus paljastui liki 20 vuotta sitten aamuyön pullonpyörityksessä. Itse en tosin ole varma, kenet valitsin suudeltavaksi. Epäilen, että Joni muistaa väärin.

Seisoimme eilen O:n kanssa Helsingin rautatieaseman vieressä. O tupakoi. Oli perjantai-ilta, ja aseman väki oli jo alkanut liikehtiä levottomasti. Kysyin O:lta: "Voisitko sä kuvitella, että joku ihminen ajattelisi olevansa samanlainen kuin muutkin ihmiset kaupungissa, tuntisi silleen vahvasti olevansa maailmassa kotonaan ja kaltaistensa joukossa?" O:lta ei tietenkään pitäisi kysyä "voisitko kuvitella" -kysymyksiä, koska vastaus on selvä. Hän voi kuvitella, mitä tahansa hän voi kuvitella. 

Aloin muotoilla kysymystä paremmin, kun näin nuoren nousuhumalaisen hupparimiehen ja vastakkaisesta suunnasta tulevan vanhemman, matkalaukkua vetävän miehen. He törmäsivät. "Kato vähän etees!" kivahti hupparimies. "Kato ite!" huusi matkalaukkumies. Hetken luulin, että tulee tappelu.

Ei tullut. Hupparimies näki O:n savukkeen, lähestyi ja kysyi, olisiko heittää yksi. O nyökkäsi ja ojensi askin hupparimiehelle. Tämä ilahtui ja pyysi lupaa ottaa muutaman savukkeen. O antoi luvan, ja mies lähti aski kädessään reippaasti askeltaen aseman ovia kohti. Askissa oli tuskin viittäkään savuketta, mutta mies taisi pelätä, että O peruu lupauksensa, ja katsoi parhaaksi kadota nopeasti paikalta.

Raitiovaunussa sanoin O:lle, että sinua ei ehkä kovin herkästi hakata. Ei savukkeen antaminen mitään, mutta oleellista on, että ei itse kaiva sitä askista vaan antaa toisen ottaa sen sieltä. Se on ele, johon on vaikea vastata aggressiivisesti. "Voi olla", O sanoi, "mutta mulla oli sormet niin kohmeessa, että ne eivät taipuneet."

18/02/2026

Maailman kaunein

Rafal Olbinski

"Meniskö toi pino kirjastoon samalla matkalla?" O kysyi, kun olin lähdössä juna-asemalle. Menihän se.

Aamulla Marke oli soittanut. Hänen elämänsä oli taas sellaista, ettei koskaan ennen, ihan kamalaa, eikä hän tiennyt, miten selviäisi. Minäkään en tiennyt, miten Marke tai kukaan muukaan selväisi, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä Markelle riitti se, ettei hänen tarvinnut olla yksin autoa ajaessaan. Jos minä en olisi vastannut puhelimeen, joku muu olisi, ja murheita olisi riittänyt Savon sydämeen asti, ja jos ne olisivat epähuomiossa loppuneet ennen Mikkeliä, sama kela olisi lähtenyt pyörimään uudestaan.

Marken jälkeen soitti äiti. Hänen läppärinsä näytölle oli ilmestynyt teksti, jota ei saanut pois. Näyttö kyseli sähköpostiosoitteita ja kaikkea muutakin, mitä äiti ei nähnyt, eikä konetta saanut auki, jollei vastannut kyselyihin. Äiti tahtoi tietää, ehtisinkö tulla katsomaan tietokoneasiaa ennen kuin lounastaisimme Ainan kanssa. Sanoin, että lounastetaan ensin ja katsotaan sitten, mitä se kone sinulta kyselee.

Kahvilassa minä kysyin Ainalta, mitä kuuluu, ja Aina kysyi äidiltä. Äiti antoi minulle paperin, johon hän oli kirjannut kaiken, mitä Helmin pitäisi muistaa kysyä torstaina lääkärissä. Minä olin lupautunut menemään Helmin mukaan, koska äiti ei nyt pääsisi. Kysymyksiä lääkärille näytti olevan paljon. Mietin, kuinka paljon Helmin pitäisi riisuutua ja miltä hänestä tuntuisi, että minä istuisin samassa huoneessa. "Tee on niin ihana, kun pitää huolta", äiti sanoi, "joka päivä lähetetään sähköposteja."

Kun me nousimme Taivaskallion vieritse kohti juna-asemaa, minä ajattelin Kristiinaa, jota piirsin lapsena. Kristiina oli maailman kaunein. Hänellä oli mustat silmät, joissa ripsiä oli kolme, ja tummanruskeat kiharat hiukset. Kristiina osasi kaiken. Hän oli huippulääkäri ja Miss Universum. Hän opetti poikkeuksellisen heikkoja oppilaita, joista tuli hänen opetuksessaan loistavia matemaatikkoja. Välillä hän kävi ruokkimassa köyhiä kehitysmaissa ja pelastamassa kodittomia eläimiä. Kaikki ihailivat häntä, ja hän oli ystävällinen jokaiselle. Häneltä ei puuttunut muuta kuin nenä. Sitä en halunnut piirtää, sillä nenä olisi rumentanut Kristiinan. 

Ei Kristiinalla tosin ollut sukulaisia eikä tuttaviakaan. Hän leijui tyhjässä ja oli olemassa vain siksi, että minä tiesin, miten paljon häntä ihailtiin. Kun Sisko leikki heinillä ja kepeillä, jotka olivat tyttöjä, jokaisella oli ominaisuuksia ja koko joukko sisaruksia. Minulla oli aina vain yksi henkilö. Hän oli täydellinen.

Kesäisin mökillä leikimme Siskon kanssa yhdessä. Katkoimme järviruokoja ja kaisloja, ja ne olivat tyttöjä, joille tapahtui. Yleisin tapahtuma oli se, että tyttö sairastui vyöruusuun. Olimme kuulleet tällaisen hienon sairauden nimen äidiltä. Meidän maailmassamme vyöruusuun sairastunut tyttö napsahti vyötärön kohdalta poikki. Tauti oli toki epätoivottava, mutta kun ruokoa heilutteli paljon ja varomattomasti, vyöruusu oli yleensä miltei jokaisen kohtalo. Vyöruusuun ei ollut lopullista parannusta. Vyöruusupotilasta saattoi hetken tukea niin, että piteli kiinni napsahduskohdasta ja antoi alaosan heilua hervottomasti. Sellaista ei jaksanut kauan. Tyttö jäi henkiin vain, jos hänen antoi katketa. 

Kyllähän tyttö katkaisuhoidossa lyheni aika tavalla, mikä oli traagista mutta väistämätöntä. Jos tyttö oli ollut maailmassamme tärkeässä osassa, saatoimme joskus tehdä poikkeuksen ja etsiä uuden yhtä hienon ruo'on katkenneen tilalle. Silloin potilas oli selviytynyt vyöruususta poikkeuksellisen hyvin. Valitettavasti vanhan korvanneet uudet ruo'ot eivät koskaan olleet yhtä hyviä kuin alkuperäiset. Tyttö muuttui tavalla tai toisella vähän rumemmaksi vyöruusun sairastettuaan.

15/02/2026

Kuuntelua

Yläkerran naapuri porasi hampaitaan monta tuntia, tai ehkä hän oli kaapannut kadulta entisen puolisonsa ja otti kidutusvälinelaatikosta milloin minkäkin kovaäänisen työkalun, jolla irrotteli pöydänjalkaan sidotun puolison ruumiinpalasia hitaanlaisesti, ja veri roiskui tapettiin. Minä yritin lukea romaania, jossa runoilija lausuu vaimonsa syntymäpäivillä runon ja myöhemmät sukupolvet pyrkivät selvittämään, mistä runossa oli kyse. Välillä piti painaa sormet korviin. Mitä voimme tietää, se on romaanin nimi.

Vein äidin Itäkeskuksen kauppahalliin. Ostin Kalinkasta pari rahkapatukkaa ja oudon purkin säilykelammasta. Koska en tiennyt, oliko Kalinka venäläinen vai virolainen kauppa, menimme varmuuden vuoksi ukrainalaiseen ravintolaan syömään pierogeja, jotta emme vaikuttaisi poliittisilta russofiileiltä. Kassaihmisen puheesta kuuli, ettei hän ollut asunut Suomessa kovinkaan monta vuotta. Äiti sanoi, että me molemmat otamme pierogeja. Kun kassa katsoi meitä epävarmasti, minä sanoin, että kaksi, me haluamme kaksi pierogiannosta.

Pöydässä äiti tahtoi testata, vieläkö hän muistaa kaikki sijamuodot. Käskin hänen taivuttaa kissaa. Muuten kissa taipui oikein, mutta abessiivin, komitatiivin ja instruktiivin äiti oli unohtanut. Kysyin, tahtoisiko hän lähteä katsomaan Kallion kirkkoon Genesistä. O ei lähde, koska ei näytetä apokalypsia. 

Illan olen lähinnä katsellut musiikkivideoita. Yritän ymmärtää, miten niitä pitäisi analysoida, miten muuttaa kieleksi näkemänsä ja kuulemansa, miten osaavat ne, joiden pitää osata, kuten Elon. Minun kirjoittamiseni on aika rajoittunutta. Blogitekstini ovat enemmän kirjeitä kuin esseitä saati pamfletteja, koska minulle varhaisin ja merkittävin kirjoittamisen muoto on ollut kirje. Kirjeissä ei oikeastaan ole kyse asiasta, ei ainakaan minun kirjeissäni, vaan mielentilasta. Tässä istun ja kirjoitan, mitä pääni läpi kulkee. Tekstiin syntyy jonkinlainen sidosteisuus vain siksi, että mielen kuvat ovat osin päällekkäin, ja koska ajatusta ei koskaan saa ajattelemalla loppumaan, siihen väistämätä palaa.

Joskus koetan katsoa maailmaa tietoisesti toisin kuin yleensä. Tänään seisoin juna-asemalla ja yritin arvioida, ketkä pysäkillä seisoivista ihmisistä näyttivät minusta miellyttäviltä. Se oli yllättävän vaikeaa. En osannut päättää, mitä kohtaa ihmisestä minun pitäisi katsoa. Kukaan ei näyttänyt epämiellyttävältä, mutta kukaan ei myöskään näyttänyt merkittävästi miellyttävämmältä kuin muut. Ihmiset, jotka eivät puhu, eivät liiku eivätkä katso kohti, näyttävät pelkästään ihmisiltä. 

Junanvaunussa muuan mies istui hänelle tuntemattoman naisen kassin päälle, vähän kulmalle vain, mutta nainen reagoi välittömästi ja vahvasti: hän löi miestä kaksi kertaa nyrkillä käteen ja huusi samalla. En muista enää naisen kasvoja. Hänestä en pitänyt. Olen näin tanakasti yhteiskunnan oppiuttama. Huutavat naiset ovat ikäviä ihmisiä. Huutavat miehet ovat pikemmin pelottavia. 

13/02/2026

Maailma sellaisena kuin se on

Remedios Varo

Yritin selittää Armendille, mitä tarkoittaa "yksityiskohtainen kuvailu", mutta hän luuli, että minä puhun seinästä. Olin vähän epätoivoinen ja otin esiin käsinuket. Koska aiheena oli realismi suomalaisessa kirjallisuudessa, leikimme Minna Canthin Työmiehen vaimoa. Armend sai valita, mikä nukke on Risto. Hän valitsi paksun ja pörheän karhun. Minun Johannani oli pienikokoinen apina. Karhu puhui möreällä äänellä ja vaati apinaa antamaan rahaa, että pääsisi juomaan "kaikki alkoholit". Apina nyyhkytti, sillä sillä oli vain markka ja lapsen olisi pitänyt saada ruokaa. Karhu kiepsahti selälleen pöydälle ja murisi: "Alkoholi on hyvä, minä tykkään juomaa."

Oppikirja kertoi, että realistit pyrkivät kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ilmauksessa ei ollut lainausmerkkejä ympärillä. Mietin hetken, teenkö tästä ongelman ja alan filosofeerata, mutta koska tuntia oli jäljellä enää kymmenen minuuttia ja piti vielä jakaa vaaleanpunaiset sydänlipukkeet, joilla saisi mokkapalan ruokalasta, unohdin maailman sellaisena kuin se on. Kukin sai lipukkeensa ja sillä mokkapalansa. 

Äiti pääsi kuin pääsikin sururyhmään. Joku peruutti surupaikkansa, ja äiti sai sen. Olin vähällä kirjoittaa äidille, että sinulla on nyt uusi harrastus, mutta en sitten ollutkaan varma, olisiko muotoilu hänestä hauska, ja jätin kirjoittamatta. Sisko järjestää hänelle yllätysbrunssin isän kuolinpäivän tietämillä. Minäkin menen sinne. Sisko on kekkeri-ihminen. Minulle on varattu harmaitten päivien kävelyt äidin kanssa. Se on ihan käypä työnjako. Nyt yritän keksiä aktiviteettia sunnuntaiksi. Olisi tarjolla yhteisöllinen jäätaideteoskin. Ehkä äiti ei halua jäädyttää ja koristella litraa vettä ja kantaa jääkalikkaansa muitten jääkalikoiden joukkoon. Toisaalta hän on niin sosiaalinen olento, että ajatus yhteisestä jäästä saattaisi innostaakin häntä.

Ostin B12-vitamiinia, joka lupasi tukea ajatteluani, ja kaivoin kahvipurkin takaa esiin rautakapselit, joiden syömisen jätin joskus kesken. Nyt otan aamulla molempia. Odotan rauhan laskeutuvan ruumiiseeni. Pian hiukset kasvavat kohinalla, muisti paranee enkä nukahda kesken elokuvan. Riennän museoihin, luen pinon kirjoja, valmistan terveellisiä ja jännittävällä tavalla maustettuja kotiruokia ja osallistun yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

10/02/2026

Oppilaana

Sandy Skoglund

Unessa olin ehkä seitsenvuotias. Olin koulussa ja meillä oli koe. Siinä oli vain yksi kysymys: "Mitä tarkoitetaan radioaktiivisella aineella?" Tiesin, mitä pitäisi kirjoittaa, mutta minun koepaperini olikin jo kirjoitettu täyteen tekstiä. Hätäännyin. Pyysin opettajalta uutta paperia, mutta siihenkin joku oli kirjoittanut tekstiä ennen minua. Yritin löytää pulpetistani tyhjää paperia, en löytänyt. Kun irrotin vihkosta sivun, paperi repesi, ja paperinpalaankin joku oli ehtinyt kirjoittaa sanoja. Minua alkoi itkettää. En saanut mistään tyhjää paperia.

Aamukahvilla mietin, miten hyvin osaisin valveilla selittää, mitä radioaktiivisuus on. En välttämättä kovin hyvin. Atomin ydin hajoaa, jotta siitä tulisi vakaampi. Mutta miten se hajoaa? Protonit muuttuvat neutroneiksi? Vai neutronit protoneiksi? Vai koko ydin murtuu? Olen minä varmaan lukion fysiikassa opetellut alfa-, beeta- ja gammasäteilyt, mutta olen unohtanut kaiken. Ehkä oli hyvä, etten saanut unessani tyhjää paperia.

Säteilyitä en hallitse, mutta muistan koko joukon hyödyttömiä irtoasioita. Tiedän, että venäjänkielinen ihminen ei sano säätä kauniiksi. Hänelle sää on hyvä. Tämän muistan, koska venäjän alkeiskurssilla yritin sanoa säätä kauniiksi ja opettaja korjasi lauseeni. Virheet jäävät mieleen. Muistan myös akkusatiivivirheen, jonka tein kurssikokeessa. Se hävetti minua kohtuuttoman paljon. Kaikki muu oli oikein, mutta akkusatiivivirhe oli se, jonka ympärille muistoni kiertyy.

Tänään sain yllättävän sähköpostin, sellaisen, jonka saa korkeintaan kerran elämässä. Antti-Ville Hedberg kysyi, mahdoinko minä olla 2000-luvun alussa koulussa X opettajana. Sillä jos sattumalta olin, hän oli ollut oppilaani. Nyt hän olisi halunnut kiittää minua ja kertoa, miten hänen elämänsä oli mennyt. Järisin. Kyllähän minä A-V:n muistin, muistin oikein hyvin, vaikka edellisen kerran näin hänet noin 25 vuotta sitten ja koulu oli toinen. Minä lahjoin A-V:n suklaapatukan hinnalla tulemaan tukiopetukseen. Ei hän oikeastaan suklaata ollut vailla, mutta hän tarvitsi näennäisen syyn, jotta voisi alentua tulemaan tukiopetukseen. 

Kerroin A-V:lle tämän ja paljon muuta, senkin, että hän antoi minulle kevään lopussa mukin, jonka luultavasti hänen äitinsä oli ostanut. Sitä en kertonut, että mukia ei enää ole. Se putosi vuosia sitten lattialle ja halkesi. Mutta minä olen googlaillut A-V:tä vuosien mittaan monta kertaa, ensimmäisen kerran silloin, kun hän oli siinä iässä, että haki jatko-opiskelupaikkaa. Hän pääsi opiskelemaan peruskoulun jälkeen, mistä iloitsin, mutta sen jälkeen en tiedä mitään hänen elämästään. Ehkä pian saan kuulla. 

07/02/2026

Pakkasesta


Putket olivat olleet kolme päivää jäässä. Vessat oli lukittu, ja jos piti pestä kädet, oli juostava pakkasen läpi päärakennukseen. Kolmantena päivänä olin jo lähdössä kotiin, kun huomasin siivouskomeron edessä lammikon. Se kasvoi hetki hetkeltä. Koska minulla oli kengät jalassa, kävelin lammikon läpi ja avasin siivouskomeron oven. Komeron lattia oli kokonaan veden alla. Vettä oli monen sentin syvyydeltä ja lisää tuli. Siivooja oli pannut pesukoneen pyörimään ja jostakin kohtaa vesi pulppusi lattialle. Yritin nähdä pesukoneen virtajohtoa, mutta se jäi jonnekin korkean koneen taakse. Kahlasin pesukoneen luo, etsin pesukoneen etupaneelista STOP-napin ja painoin sitä. Käänsin kaksi hanaa off-asentoon. Yritin ymmärtää, loppuiko veden pulppuaminen ja pitäisikö minun alkaa heitellä pikkuisia pölyrättejä valtamereen. Soitin kouluisännälle. Hän oli jo kotona mutta lupasi tilata paikalle kuivausihmisiä tarkastelemaan vedenpaisumuksen astetta. Minun hän käski lähteä kotiin. Minua vähän arvelutti jättää meri paikalleen, mutta tottelin kehotusta.

Seuraavana aamuna meri oli kadonnut. Kyllä siihen aika monta tuntia oli mennyt, sanoi kouluisäntä. Sää oli vähän leudontunut, kraanoistakin tuli vettä taas. Viemäriputkissa oli varmaan vielä jäämöhkäleitä, koska lattiakaivoista nousi saippuvaahtoa lattialle, jos pesi käsiään pitkään.

Olin eilen kuuntelemassa Elon esiintymistä. Palatessa piti odottaa bussia niin pitkään, että menin pitseriaan lämmittelemään. Olisin ostanut kahvin, mutta sitä ei ollut, joten ostin pillimehun. Mehupurkissa oli hylkeen kuva ja kehotus pelastaa saimaannorpat. Minunkin mehustani annettiin 10 senttiä saimaannorpille. En kehdannut olla pelkän norppamehun hinnalla kovin pitkään pitseriassa, joten siirryin K-kauppaan, joka oli vielä kolme minuuttia auki. Ostin banaanin ja söin sitä hetken tuulikaapissa. Kävelin pysäkille palelemaan. Ennen bussia sinne tuli pitserian työntekijä, se, joka oli myynyt minulle norppamehun. Hänkin näytti palelevalta. Ajattelin Triplassa öitään viettäviä asunnottomia. Ilahtuisivatko he, jos kävisin jakamassa heille täkkejä? Vai muuttuisivatko täkit nopeasti kauppatavaraksi? Bussi tuli, enkä ehtinyt päättää, kuinka monta täkkiä kykenisin kantamaan Triplaan ja mistä ne hankkisin.

Muutama vuosi sitten olin kuuntelemassa Liisa Akimofia. Kun olimme nousemassa raitiovaunuun Mannerheimintiellä, bussilippuni putosi jalkakäytävän ja raitiovaunun väliseen kapeaan kuiluun, osin vaunun alle. Refleksinomaisesti kumarruin nostamaan lippua. Sain sen käteeni. Raitiovaunussa O sanoi, että tuo ei ollut kyllä yhtään teemäistä toimintaa. Sehän oli riskialtista. Teemäistä olisi ollut jättää lippu paikalleen ja odottaa, että raitiovaunu lähtee pysäkiltä pois. Mutta silloinkin oli kylmä päivä. Tuuli tuli iholle hihansuista, ja minä halusin lämpimään.

Tämä talvi on ollut ihmeen aurinkoinen. Taivaalla ei ole pilviä peittona, ja siksi lämpö pääsee karkaamaan. Kun kävelee päivällä tuolla pakkasessa, tulee mieleen lapsuuden kaakaot ja hiihtomajojen kuumat mehut, joita sai, kun oli tarpeeksi pitkään reippaillut kylmässä. Juuri nyt voisin juoda suuren mukillisen kaakaota, mutta kaapissa ei ole ollut Van Houtenia moneen vuoteen.

30/01/2026

Maailman pienin puukko

Hugo Simberg

Kieliharjoittelija halusi kai sanoa, että minulla on kaunis villatakki. Hän kuitenkin osoitti minua ja sanoi: "Sinä olet kaunis tuote." En korjannut. Muistin luokan, jonka panin miettimään, mitä kaikkea tarvittaisiin, jos haluttaisiin perustaa kumiankkatehdas. 

Tunnen ihmisen, jolla on maailman pienin puukko. Niin hänen tuttavansa ainakin esinettä kuvasi. Ihminen kulki ulkona ja taskussaan hänellä oli maailman pienin puukko, jonka hän otti esiin, jos ympäristö tuntui pelottavalta.

Youtubesta olen kuunnellut jo kaksi kertaa Aija Puurtisen laulamana Vanhaa surua. Siinä kertojaminä kyselee, mikä sinän mieltä painaa ja miksei tämä vastaa viesteihin eikä tule sovittuun tapaamiseen. Ja minä esittää sinän hiljaisuudesta saman tien hupaisan arvelun:

Onk se se vanha suru, 
sama suru, joka on sun äidillä, 
se vanha vanha suru, 
joka oli sun äidinäidillä?

Äiti ei mahtunut sururyhmään. Hän oli leikannut Kirkosta ja kaupungista ilmoituksen talteen ja lähettänyt sururyhmän vetäjälle tiedustelun, mahtuisiko hän mukaan. Ei hän mahtunut: ryhmä oli jo täynnä. Niin paljon surua niin monilla, että pitää jäädä jonoon, jos haluaa puhua omastaan. Ei äiti erityisen musertuneelta vaikuttanut, vaikka ei päässytkään ryhmään. Nyt vain eletään sitä viiden viikon jaksoa, jonka isä oli sairaalassa vuosi sitten. 

Maailman pienin puukko saattoi olla hedelmäveitsi, sellainen samanlainen, jolla minut opetettiin lapsena kuorimaan appelsiineja ja omenoita. Appelsiinin kuoresta leikattiin ensin kummastakin päästä kalotti pois ja sen jälkeen viilleltiin kuori pituussuunnassa suikaleiksi ja revittiin ne irti. Ihailin aikuisia, jotka osasivat kuoria appelsiinin siististi. Kun minä kuorin, mehua pirskahteli pöydälle ja hedelmänlihaa jäi kiinni kuoreen. Omenankuoret olivat tyydyttävämpiä. Joskus minäkin sain kuoren yhtenä katkeamattomana kiehkurana irti omenasta.