13/05/2025

Vanhanaikaisia liikkeitä


Miltei 20 vuotta sitten kouluun oli tulossa vuosijuhla. Minun piti järjestää 60-luvun ohjelmanumero. Pienille tytöille pantiin baskerit vinoon, ja he tanssivat Feverin. Tai ei se oikeastaan tanssi ollut. He vain kävelivät musiikin tahtiin ja ottivat poseerausasentoja minihameissaan. Jonna vastasi 70-luvusta. Hän valitsi ABBAn ja Gimme, gimme, gimmen. Jonna teki tanssiin koreografian. Kun hän esitteli koreografian oppilaille, nämä sanoivat, että tanssi oli huono: Jonnan suunnittelemat liikkeet olivat vanhanaikaisia. Koska minä olin vielä vanhempi kuin Jonna, joka oli alle 30-vuotias, en ymmärtänyt, mitä vanhanaikaista liikkeissä oli. Mutta oppilaat tiesivät, ettei käsiä voi pitää niin tyhmissä asennoissa. Juhla sujui kuitenkin mallikkaasti. Minullakin oli minihame ja baskeri. Kun luuttusin käytävää, jonne joku oli roiskuttanut mehua, apulaisrehtori tuli sanomaan, ettei minun nyt sellaista tarvitsisi tehdä. Epäilen, että hän äänestää eri puoluetta kuin minä.

Koska olen jo oppinut, miten kirjoitan, tiedän, mihin suuntaan tässä kappaleessa lähden. Kirjoittamisellani on kaava, jota minun ei tarvitse ajatella. Ensimmäisen kappaleen tarina pulpahtaa mieleen päivän aikana. Naputtelen sen, vaikka en ymmärrä, miksi olen ajatellut juuri sitä sinä päivänä. Ensimmäisestä kappaleesta nousee kirjoittaessani esiin yksityiskohta, yleensä jokin repliikki, huvittava sana, yksittäinen kuva. Pysähdyn siihen, ja samalla mieleni alkaa tuottaa toisia tarinoita. Katkaisen tarinat alkuunsa. Syntyy toisistaan irrallisia kappaleita. Blogitekstin lopussa on vain kasa langanpätkiä, joista pitäisi syntyä yhtenäinen kudelma. Ei synny, mutta ei se haittaa. Pidän unistakin.

Ensimmäisestä kappaleesta nostan tänään esiin vanhanaikaiset liikkeet. En usko päätyväni kertomaan retrokaupoista. Niissä on kuitenkin rekvisiittana vanhanaikainen vaaka. Voisin puhua niiaamisesta, joka on niin vanhanaikaista, ettei kukaan enää tee niin, paitsi minä joskus ja muuan Hulda, joka oli nuoruudessaan ollut palvelijattarena herraskaisessa perheessä. Hulda oli potilas sairaalan kroonikko-osastolla. Huoneeseen astuessaan hän niiasi, joka kerran. Ei hän tarkoittanut sillä mitään. Liike vain oli jäänyt häneen. Huldaa ei enää ole, sillä niistä niiauksista on yli 30 vuotta aikaa. Kumarrus ei ole samalla tapaa kuollut. Muita vanhanaikaisia liikkeitä en nyt keksi.

Siksi kerron taksimatkasta. Oli syksy 1996, ja minä olin palaamassa kirjallisuuspiirin saunaillasta. Opettajani N (valitettavasti ei enää keskuudessamme, kuten Neil Hardwick kirjoitti hauskasti muistelmissaan jokaisen kuolleen perään) istui takapenkillä vieressäni. Toki voisin sanoa, että hän oli myös rakastettuni tai tuona syksynä jo entinen sellainen, ainakin käytännössä, vaikka sielullinen luopuminen on hitaampaa. Kesken taksimatkan N pani kätensä helmani alta jalkojeni väliin. "Tää on tällainen vanhanaikainen", hän sanoi. En tehnyt mitään. Istuin paikallani. Saatoin jähmettyä. Ainakaan en pyytänyt häntä asuntooni. Siellä oli remontti kesken. Tuoksui maalilta. Olin raskaana, joten maalin hajun muistan selvästi.

Iän myötä tuollaiset vanhanaikaisuudet harvenevat. Haluan ajatella, että jos joku vieras ihminen bussissa panisi yllättäen kätensä helmani alle, huutaisin kovaa ja närkästyneellä äänellä: "Mitä sinä teet? Miksi helvetissä sinä koskettelet sisäreittäni?" Silti olen varma, että en vieläkään tekisi niin. En ymmärtäisi sellaista mahdolliseksi. Huutaminen ei tulisi mieleenikään. En tahtoisi loukata kädenhivuttajaa. Olen jäänyt siihen maailmaan, jossa nuoruuteni elin. Kenties vain katselisin bussin ikkunasta ulos. Siirtäisin vaivihkaa reisiäni toisiaan lähemmäs.

Neil Hardwick kirjoitti taudista tai oireyhtymästä, jonka nimen olen unohtanut. Se on harvinainen tauti. Oleellista taudinkuvalle on, että ihminen unohtaa, miten suoritetaan tietty tuttuakin tutumpi liikesarja, toiminta, jota on tehnyt vuosikymmenet. Kun Ismo Alangon huilistiveli Petri sai kyseisen taudin, hän unohti, miten huilua soitetaan. Koordinaatio ei vain toiminut. Hardwickin mukaan Alangon piti siirtyä opettamaan huilun soittamista, kun ei enää kyennyt itse soittamaan. Juttu on niin omituinen, että uskon sen. Toisinaan mietin, millaista olisi, jos jonakin aamuna en muistaisikaan, miten kahvinkeitintä käytetään.

Sitten on niitä liikkeitä, joita ei ole koskaan opetellut mutta osaa silti. Kun ottaa itkevän vauvan syliin, jostain tietämättömästä tiedosta tulee lihaksiin liike, vaistonvaraisesti oikeanlainen heijaus, tuuditus, jolla vauvan saa rauhoittumaan. Ei minulle kukaan opettanut sellaista, mutta silti minä äidiksi tultuani tiesin, että Aina rauhoittuu, kun pidän häntä sylissäni ja hyräilen hiljaisella äänellä sanattomia lauluja, pehmeämmin kuin muille, ja hänen korvansa on lähellä minun sydäntäni. 

11/05/2025

Elimet

Robert Papp

Neil Hardwickin Poistetuista kohtauksista olen oppinut, että englanninkielisten elokuvien joukkokohtauksissa avustajat hokevat raparperia, jotta näyttäisivät puhuvilta. Hardwick ei tosin usko väitettä todeksi. Hänestä avustajille kannattaa antaa vain yksi neuvo: kun he äänettöminä taustaihmisinä ovat kuuntelevinaan, heidän ei pidä nyökkäillä. Muuten he näyttävät myymälälliseltä lelukoiria. Avustajat luulevat näyttävänsä kuuntelevilta nyökkäillessään.

Katselin Hesarin kuvista äitien vatsanahkoja. Millähän vuosikymmenellä synnyttäneiden naisten ruumiillisista muutoksista tuli jutun arvoinen asia? Vaikea uskoa, että sata vuotta sitten naisen suhteesta omaan vatsanahkaansa olisi tehty haastatteluja. Ehkä tämä on yltiökuvallisen ajan hedelmiä. Olin sanoa "ongelmia", mutta jos sanoisin niin, pitäisi kai olla vakuuttunut, että naiset eivät ennen murehtineet vatsanahkojaan. Mistäpä minä tietäisin heidän murheistaan. Mutta en pidä vatsanahkoja käsittelevistä voimaantumisjutuistakaan. Voimaantuminen on murheen kääntöpuoli. Media tarjoaa kohteet, joita voi surra tai joista voi voimaantua. 

Katsoin vatsanahkajutusta vain kuvat. Sitä ennen luin, miten vaihdevuosi-ikäisten naisten sisäelinten ympärille alkaa kertyä rasvaa. Rasva kuulosti alienilta, joka on laskeutunut avaruudesta ja pyrkii valloittamaan maailman ujuttautumalla naisruumiisiin. Kenties jutussa oli ohjeita, joiden avulla rasvaa voi torjua. Kiinnostavampi oli kirjoitus siitä, kuinka sisäelimet vanhenevat eri tahtiin. Jollakulla nuorella voi olla vanhuksen maksa tai haima, vaikka sydän sykkisi ikätasoisesti. Heti aloin miettiä, mikä minun elimistäni olisi minua vanhempi. Maksa lienee päässyt aika vähällä. Keuhkoissa näkyy kaupunkielämä, vaikkei tämä mikään Tokio olekaan. Munuaisista, haimasta ja pernasta en osaa epäillä mitään. Sydämestä keksin lähinnä runollisia seikkoja. Mielelläni sanoisin, että se on vanhin elimeni. Tosin aivotoiminnan muutokset huomaan itse selvimmin. Muisti ei ole enää tarkka ja ärhäkkä. 

Eilen olimme Tannerissa brunssilla. Kävin kassalla ja sain seitsemän painavaa lautasta. Jaoin ne. Minä kuljin äidin mukana, että hän löysi vessan ja sen välikön, jossa pienet leivokset, croissantit ja jugurtti olivat. Lapset olivat aikuisia. Sen ymmärsi halatessa. Heidän ruumiinsa eivät olleet enää sylikokoisia. He olivat nopeita, älykkäitä ja ajantasaisia, päähenkilöitä, he liikkuivat luontevasti ihmisjoukoissa ja reagoivat heti, kun kerroin soittaneeni oppilaille Bella ciaon: "Eikö siitä tullut vanhemmilta palautetta? Sehän on poliittinen laulu!" 

Jatkan nyt Neil Hardwickin muistelmia. Hän makaa yhä lumihangessa. Hänellä on kakkostyypin diabetes, neuropatiaa, fibromyalgiaa ja kipua ja tunnottomuutta. Varmaan hänellä on jotain muutakin, mutten nyt muista. 

07/05/2025

Kuulostamisista

Rob Gonsalves

Hoitaja oli sanonut isälle, että tämän puheesta kuuluu akateeminen sivistys. En ollut koskaan ajatellut isän puhetta niin. Opettajalta hän kyllä kuulosti. Hän jäsensi puhuttavansa selkeästi ja käytti ymmärrettäviä sanoja.

Kerran työkaveri sanoi kuulleensa heti, että minä olin lapsena kympin oppilas. Se oli hänestä varmaan ystävällismielinen kohteliaisuus, mutta minä vähän järkytyinkin. En puhu paljon enkä sanallista ajatuksiani erityisen taitavasti. Virkkeeni katkeilevat, ja useimmista asioista minulla ei ole minkäänlaista näkemystä. Termeistä olen kyllä tarkka. Sivistyssanat jätin nuoruuteen.

16-vuotiaana halusin kuulostaa letkeältä nuorelta, koska ihana I, ensirakkauteni, kirjoitti kirjeitä, jotka poukkoilivat puhekielisesti ja jätkätyyppisesti. Vieläkin häpeän, kun mieleen palautuu eräs kirjeeni. Aioin kirjoittaa pysähtyneeni ajattelemaan, mutta koska halusin kuulostaa katuteiniltä, kirjoitin: "Mä tossa stoppasin funtsimaan." Eihän katuteini niin sano. En osannut kuulostaa siltä, miltä olisin halunnut kuulostaa.

Kun Elo oli 16-vuotias ja soittanut kitaraa muutaman kuukauden, hän päätti ruveta rocktähdeksi ja meni esiintymään Helsinki-päivän open stagelle. Kesken esityksen plektra lensi kädestä. "No helvetti", Elo sanoi ja jatkoi esitystään. Juontaja totesi, että siinä oli ihan kuin nuori Kauko Röyhkä. Minä taputin yleisössä. Plektraa Elo ei varmaan enää käytä. 

Neljännellä luokalla oli laulukoe. Minun piti laulaa Tirolin käkönen. Olin opettajan kanssa kahden luokkahuoneessa. Opettaja soitti pianolla ensimmäiset sävelet, ja minä aloitin: "Metsän synkeän mailla kaikuu kellojen lailla..." Puolivälissä laulua opettaja lopetti säestämisen ja minun piti jatkaa ilman pianoa. Olin jo päässyt kohtaan, jossa käkönen laulaa "holdria-tiria-holdria-kukkuu". Äkkiä kuulin oman ääneni. Se kuulosti vieraalta. Kuulin, kuinka hitaasti lauloin, mutta vaikka ymmärsin laulavani ihan liian hitaasti, en kyennyt muuttamaan laulunopeuttani. Oli kuin minut olisi leikattu irti äänestä, liian hitaasta etenemisestä ja niistä kammottavan noloista sanoista, jotka kertoivat Tirolin käkösen vertaansa vailla olevasta laulusta.

Parikymppisenä tein yhden kesän puhelinseksityötä. Kun puhelin soi, vastasin käheämmällä äänellä kuin omani on. "Hyi vittu mikä ääni", arvioi muuan soittaja ja paiskasi luurin korvaani. Turussa asuvalla työtoverillani Reetalla oli iloinen ja heleä ääni. Hän oli puhelinseksin ammattilainen, elättänyt sillä itseään monta vuotta. Minua hämmästytti se, että sellaisella äänellä menestyi puhelinseksialalla. Reetta kuulosti ystävälliseltä eikä vähääkään syntispaheelliselta. Hän puhui minulle koiranpennuista ja joutsenista. Hänellä oli röyhelöhame, glitterjakku ja lämmin pehmeä halaus.

Johonkin aikaan tänne tuli vähintään kerran viikossa puhelu, jossa kysyttiin turkulaista pelifirmaa. Sekä O että minä olimme samaa mieltä soittajista: he eivät kuulostaneet pilailijoilta eivätkä murtoliigan tiedustelijoilta. En tosin osaa kuvitella, miltä murtoliigan tiedustelijan tulisi kuulostaa. Silti olin vakuuttunut, että soittajat olivat rehellisiä kansalaisia, joilla olisi ollut asiaa turkulaisista peleistä. Lopulta kyllästyin soittoihin ja otin selvää, mikä turkulaisfirman puhelinnumero oli. Se ei muistuttanut lainkaan meidän numeroamme. Koska vihaan puhelimia, kului puoli vuotta, ennen kuin soitin Turkuun. Pelimies vastasi puhelimeen kotoaan. Hän kuulosti hämmästyneeltä, kun kerroin, miten monia asiakkaita he ovat luultavasti menettäneet. Jostain syystä puhelut loppuivat sen soiton jälkeen. Koskaan ei selvinnyt, missä kotinumeroni oli ollut jaossa.

04/05/2025

Puu soi

Menen äitiä vastaan Pasilan asemalle. Hän tulee maalta, mökiltä, joka oli 45 vuotta hänen ja isän, mutta nyt ei enää ole. Äiti kirjoitti haravoineensa pihaa ja polttaneensa roskia. Ehkä kaapeissa on vielä hänen vaatteitaan ja isän, löysiä paitoja ja sukupuolettomia takkeja, vähän liian suuria saappaita, joita vuosia sitten tarjottiin vieraille jalan koosta riippumatta. Minä menen kantamaan hänen pientä matkakassiaan. Ensin äiti oli sitä mieltä, että selviytyy kyllä itse, mutta sitten hän muisti, että kaupassakin pitää käydä, kun on ollut viisi päivää poissa. Me menemme kauppaan, ja äiti nostaa koriin lohifileen, maidon, leivän, rasian ananaskirsikoita ja yhden banaanin smoothieen. Me kävelemme reippaasti mutta katujen kohdalla pysähdymme. Kaupan ja äidin kodin välillä on vain yksi pieni katu. Yleensä äiti ylittää sen yksin. Kun minä olen mukana, hän ottaa minua käsipuolesta ja minä sanon, että nyt autoja ei tule. "Kyllähän autot onneksi pysähtyvät aika hyvin, vaikka minä en niitä näkisikään", äiti sanoo.

Äiti tahtoo, että minä katson, mitä koruja hän pakkaa pussiin, joka lähetetään arvioitavaksi jonnekin. En minä koruista ja arvometalleista ymmärrä mitään, mutta toisaalta minä olen sukulaisista se, joka suhtautuu mahdollisiin huijauksiin kepeimmin. Jos huijataan, sittenpä huijataan. Eihän niitä koruja kukaan edes käytä, suotta makaavat rasian pohjalla. Minä kieltäydyn ottamasta äidin nappikorvakoruja, koska minusta korvakorujen pitää roikkua. Saakoon huijari nappikorvakorut.

Kävelimme O:n kanssa aamulla Ärrälle kahville. Matkalla keräilin kuivahtaneita oksankappaleita maasta. Vien ne kouluun. Niistä tulee rytmikapuloita. Ne soivat kauniisti, jos osaa pitää niistä kiinni riittävän rennosti, puristamatta. Kuorin niitä. Muutamissa oksissa näkyi pieniä reikiä ja pintaa pitkin kulkevia mutkittelevia uomia. Kaarnakuoriaiset tai vastaavat olivat tiessään, lähteneet kai elävämpiin oksiin. Levitin oksat sanomalehden päälle. Siinä ne saavat kuivua torstaihin asti. Kaupassa klaveesipari maksaisi monta kymppiä. Koulun talous ei romahda, kun panen lapset soittamaan luonnonpuuta. Marakassivarastoja täydensin eilen ostamalla kirpputorilta vauvojen helistimiä. Puulaatikoita ja ämpäreitä on riittävästi. Tamburiini vielä tarvittaisiin, mutta kyllä näilläkin soi Play along Bella ciao.

Luin Sanna Karlströmin runokirjan Maanpäällinen osa. Se vietiin minulta jo pois, ettei tulisi kirjastosakkoja, joten en voi palata säkeisiin, vaikka niitä teki mieli vähän kosketella. Jollakin sivulla minä muisti sinää kuin ruostuisi. Se ilmaus jäi minuun. Muistaa jotakuta niin kuin palaisi hitaasti, näkymättömästi, ilman liekkiä, olisi pieni kappale metallia, joka on unohtunut ulos, kosteaan, ja vuosien kuluessa pintaan tulee mitättömiä punaruskeita pilkkuja, yhä enemmän, pinta muuttuu kauttaaltaan punaruskeaksi ja hilseilee, ruoste leviää, sisempien osien suoja vähenee, rakenteet murenevat. Ulospäin se näyttää kauniilta. Muistaminen, suru.

Maanpäällisen osan kannessa on puu ja sen juuret. Maanpäälliset oksaosat on tyylitelty niin, että ne muistuttavat verisuonistoa keuhkoverenkierrossa. Sydän vie verta keuhkoihin ja sieltä veri palaa sydämeen. Likaista verta sydämestä pois, niin kuin lapsille sanotaan, ja puhdasta verta sydämeen. Likainen veri väritetään siniseksi ja puhdas punaiseksi. Maanpäällinen osa on parempi nimi kirjalle kuin Ihmisen osa. Siinä on uskonnollista jyminääkin. Minä vaivainen, vain mato, matkamies maan. Tosin suuri osa kastemadoista taitaa elää maan alla. Maan päälle ne tulevat vasta, kun sataa, tai ehkä joskus yöllä, kun ne näkee vain muutama yölintu.

02/05/2025

Oma

Igor Morski

Aamiaiseni aikana tuli puhetta autosta. O sanoi, että Terapeutin uudessa autossa ei ole cd-soitinta, joten ei sillä voi matkustaa. Minä hämmästelin sitä, onko Terapeutilla tosiaan auto, oma auto.

– No, riippuu siitä, miten "oma" määritellään. Ootko sä mun "oma"?

Kuvittelin Terapeuttia autokaupassa. Ei hän olisi mennyt sinne niin kuin Seija Selja, joka käveli kauppaan, osoitti Mersua ja sanoi: Yksi tuollainen. Luultavasti Seija Seljakaan ei toiminut aivan näin, sillä tämän jutun olen kuullut äidiltä, joka ei ollut autokaupassa mukana, mutta näin juttuja kerrotaan rikkaista. Terapeutti tuskin meni autokauppaan. Hän selaili myynti-ilmoituksia netistä, etsi edullista käytettyä autoa, vertaili hintoja ja bensankulutusta, laskeskeli, mihin hänellä olisi varaa. Värillä ei ollut väliä, mallilla vähän enemmän. Sitten hän soitti yhteen numeroon, meni katsomaan, koeajoi muutaman kilometrin, palasi takaisin, tinki satasen tai kaksi hinnasta ja sanoi lopulta, että joo, kai minä tämän otan.

Ja minä ajattelin O:ta kevättalvella 1996. Minä istuin täpötäydessä Engelissä odottamassa häntä ja join pienen potan kokoisesta kupista maitokahvia. O ilmestyi kahvilan oviaukkoon, hilpeässä humalassa ja rymistellen, huomasi minut ja kajautti kuuluvasti kahvilasalin poikki:

– Tee Pussi, tulevien lasteni äiti!

Auto on Terapeutin oma siinä mielessä, ettei se ole kenenkään muunkaan ja hän käyttää sitä. Se on ostettu pankin myöntämällä lainalla ja lainasta on kolme neljännestä maksamatta. Cd-soitin ei kuulu kalustoon eikä ole hankintalistallakaan. Siksi O:n ja Terapeutin perinteinen kesämatka saattaa jäädä tekemättä.

Me kävimme O:n kanssa tänään Arabianrannassa. Siinä, missä ennen oli Arabian tehdas, on nyt Arabiakeskus. Kävimme puolityhjässä kirpputorikaupassa ja paperikaupassa, josta O osti muistivihkoja ja minä äidille orvokkikortin ja Kehvolan kysymyskorttipakan ruoasta ja juomasta. Sitten menimme syömään nepalilaisravintolaan. Meille lounaat myynyt työntekijä taisteli pitkään kassakoneen kanssa ja minä mietin, millä kielellä häneltä pitäisi kysyä, onko hän orja, jotta hän ymmärtäisi kysymyksen, vaikkei osaisikaan vastata siihen. Ikkunasta näki raitiovaunujen katot. Sanoin, etten ehkä ole koskaan aiemmin katsonut raitiovaunujen kattoja tästä kulmasta. O sanoi katsoneensa raitiovaunuja lukemattomia kertoja yläpuolelta, esimerkiksi Fredrikinkadulla omalta parvekkeeltaan hän oli katsonut. Ja kun minä kohotin kulmakarvojani tai hymyilin tai tein jonkin muun tunnistettavan ilmeen, O sanoi, että asunto tietenkin oli vuokra-asunto mutta parveke oli hänen omansa. Ja minä nauroin, sillä tiesin kyllä, millaista aikaa se oli ollut, Johannan kanssa, kun ei voinut avata ovea, koska siellä olisi saattanut olla vuokranantaja. 

Me nousimme raitiovaunuun ja jäimme pois, kävelimme kohti bussipysäkkiä. Kaupunki oli täynnä vaaleanpunaisia kirsikkapuita, ja me puhuimme siitä, miksei niitä ollut meidän lapsuudessamme. Minä näin ensimmäisellä etelänmatkallani kukkivat puut, jotka olivat huumaavan kauniita, koska Suomessa puut eivät kukkineet, mitä nyt pihlaja vähän. Bussissa yritimme muistaa, milloin leimattavat bussiliput katosivat. Vielä me sanoimme "leimaavamme" bussilipun, vaikka vain näytimme sitä koneelle. Bussi kulki vanhan kouluni ohi, sen pysäkin, jonne olin vetänyt monta kertaa matkalaukkuani, kun tulin kissanhoidosta. O sanoi, että puhuin matkalaukusta kuin olisin ollut evakko. Minä en kyllä ole kuullut yhdenkään evakon puhuvan matkalaukusta. Ei heillä ehkä sellaisia ollut. En tullut kysyneeksi isältä koskaan matkalaukuista. Tokko hän olisi tiennytkään. Eivät pikkulapset pohdi tavarankuljetusvälineitä.

Jonakin lapsuuden kesänä mökin ohi ajoi mopedilla usein vanha pappa. Emme tienneet hänen nimeään, mutta koska mökkitiellä näkyi päivässä kolme tai neljä autoa, mopedista riitti kahvipöydässä puhuttavaa. Äiti, Sisko ja minä päätimme, että mopedipapan nimi oli Onni, sillä jotenkinhan meidän oli nimitettävä ihmistä, josta puhuimme ja jolle keksimme kokonaisen elämäntarinan. Kerran kävi niin, että Onnin mopedi sammahti juuri mökkimme kohdalla. Hän talutti sen talomme pihaan. Isä riensi heti vastaan ja jo kaukaa huikkasi: "Morjens, Onni!" Tarina ei kerro, kuuliko mopedipappa uutta nimeään ja mitä siitä ajatteli. Hän tuli joka tapauksessa isän pyynnöstä sisään kahville. En muista, saatiinko mopedi kuntoon vai veikö isä papan autolla jonnekin. Onni oli oikeasti nimeltään Viljo Rytkönen. 

01/05/2025

Makuasioita

Musiikkimakuni on yksinkertainen. En pidä iloisesta jazzista, mutta jos sanoissa sydän halkeaa, kun sinä lähtee, ja murhe on muutenkin ilmeistä, pientä letkeyttä sävelkuluissa ja soitinnuksessa saa olla. Blues on aina riittävän surullista, joten ei ole kovin paljon väliä, ovatko sanat latteat vai haarautuvaiset. Minulle kelpaa myös helpoista paloista koostettu ikävä. Lattarimusiikissa suru on sillä lailla vetävästi rytmitettyä, että se liikuttaa lantiota. Pidän siitä. Kaikki romahtaa, ja sittenpä itketään mustia kyyneleitä. Lattariliioittelussa on mukana pohjavirta, joka vie eteenpäin. Respira y deja que el tiempo.

Koska en ole musikaalinen, pidän selkeistä melodioista. Jos laulajalla on matala ääni, hän voi laulaa miltei mitä tahansa. Ääni värähtelee joka tapauksessa sisäelimissäni. Sukupuolella ei ole väliä. Korkeaäänisten laulajien kannattaa laulaa yksinäisistä linnuista, hylätyistä rannoista ja syksyasioista. Toisaalta myös punktyyppinen pisteliäs lohduttomuus sopii korkeaäänisille laulajille. Korkeaääniset voivat ottaa kantaa eksistentiaalisiin kysymyksiin, kuten siihen, onko elämällä tarkoitusta, ja laulaa tuutulauluja.

Korkean ja matalan välille osuvien äänien miellyttävyys riippuu paljon siitä, millaiset laulun sanat ovat. Tässä kohtaa olen kriittisin. Keskimatalan laulajan ei pidä luetella kotitöitä ja arkiruokia. Hänessä on oltava vähän enemmän runoa kuin muissa. En halua kuulla, että rakkaus on punaviiniä, joka paranee vanhetessaan. Koska en juo mitään viiniä, keskustelin aiheesta viiniasiantuntija Chat GPT:n kanssa. Opin, että vain laadukkaat, tanniiniset ja hapokkaat punaviinit paranevat vanhetessaan. Suuressa osassa edullisia punaviinejä maku voi latistua muutamassa vuodessa. Jokaisella viinillä on oma "parasta ennen" -ikkunansa. Keskimatalilla äänillä ei kyllä välttämättä kannata laulaa tästä seikasta.

Rock tähtää seksiin. Sikäli se on pikemmin sosiaalista kuin yksin kuunneltavaa musiikkia. Biitissä ei ole keskusteltavaa. Haitareita kannatan lähes poikkeuksetta. Viulut ovat tehokkaimpia yllättävissä yhteyksissä. Kuorolaulussa hienointa on se, että laulajat eivät koskaan virnistele. Heillä on vakava yhteinen sanoma, jota he kertovat kurinalaisesti, odottavat vuoroaan ja sulauttavat äänensä toisten ääniin. Erityisen ihania ovat kuorot, joissa laulajat joutuvat laulamaan muulla kielellä kuin omalla äidinkielellään. Olen katsonut lukemattomia kertoja nuoria hollantilaisia naisia, jotka laulavat Villisorsaa suomeksi. Vaikka laulun sanojen merkityksestä on luultavasti keskusteltu harjoituksissa, eivät naiset tietenkään tarkasti ymmärrä, mitä laulavat. Silti heidän äänissään on kaikki kaipaus, jota melodia kantaa. 

Suomi lienee helppo kieli laulaa. Minulle se on vaikein kieli kuunnella, koska sanoilla on niin paljon sävyjä. Venäjä ja ranska soivat lauluissa kauniisti, vaikka ja koska en juuri ymmärrä niitä. Ruotsikin on yllättävän kaunis kieli. Heprean- ja jiddišinkielistä musiikkia olen kuunnellut suhteellisen paljon. Jiddiš on kielenä aika kulmikasta, mutta se ei haittaa, koska kuuntelen tangoja. Ne säväyttävät kielellä kuin kielellä. Tangon voi pilata vain katsomalla tanssivideota, jossa liian meikatut ihmiset ottavat dramaattisia ilmeitä ja asentoja paljettiasuissa.  

Viime vuosina olen alkanut iloita covereista. Siinä on kieltämättä asenteellisuuttakin. Inhoan ajatusta koskemattomasta alkuperäisyydestä, joka jollain merkillisellä tavalla olisi parempaa kuin sitä seuraavat versiot. Joku luo musiikin, ja hyvä niin, mutta sen jälkeen se on yhteinen leikkikalu. Luoja riemuitkoon, jos joku saa hänen luomuksensa kuulostamaan upeammalta kuin hän itse sai. Tehtäköön punkista bossa novaa tai toisin päin, heavysta chanson, virrestä rap. Tekno ei käy. Se on urheiluseksimusiikkia.