Vuoto

Vaaleanpunaisessa pantterissa oltiin metsässä ja sieltä nenäukko huusi aina TIMBER enkä minä tiennyt mitä se tarkoitti koska olin lapsi mutta puut kaatuivat aina ne kaatuivat ja tänään ei tule yhtään pilkkua sillä yritän olla irtonainen ja lupasin Apotille käsi sydämellä joka ei kyllä ollut minun sydämeni eikä minun käteni mutta lupasin kuitenkin tai otin haasteen vastaan challenge niin kuin nuoriso sanoo ja on yhä kauempana minusta vuosi vuodelta etten poista mitään en ajattele lyöntivirheitä vaan ajatus tai vastaava vain ryöppyää niin kuin valtimoveri ranteesta Joka kodin lääkärissä jota seurasin silloin samoina vuosina kun puut kaatuivat ja metsurit huusivat kieliä joita en ymmärtänyt mutta vähän kyllä pitää ihmetellä että heillä oli ääni sillä ei Vaaleanpunaisessa pantterissa puhuttu yleensä ja pantteri on varmaan Pantteri minun on aika vaikea hyväksyä sitä että suomen kieleen tulee kirjoitustapoja toisista kielistä sillä pidän säännöistä otsikon ensimmäinen sana saa olla isolla ja muut eivät koska olen perusneurootikko enkä jännittävämpi psykootikko josta on sanottava että hän ja hänen toverinsa voisivat joskus olla vähemmänkin jännittäviä ja pysytellä siellä mihin on piirretty ääriviivat niin kuin amerikkalaisissa poliisisarjoissa joissa ruumis on jo viety ja etsivät tuijottavat asvalttiin piirrettyjä liiturajoja joita ei IRL ole sanoi joku joka tiesi me luulemme todellisuudeksi kaikkea mitä sarjoissa on ja elokuvissa ja Vaaleanpunaisessa pantterissa josta harva muistaa muuta kuin tunnusmelodian jota muuten kaikki yläkouluikäiset tahtovat käyttää kevätjuhlanäytelmiensä hiipimiskohtauksissa ja aina joku hiipii aina joku eksyy se on teatteria näytelmä minä näin sen yli 30 vuotta sitten ja Tiina Lymillä oli samanlaisia vaatteita kuin minulla lapsena miten eksytään kysyi eräs enkä minä vastannut kovin hyvin mutta sen tiedän että miehistä jää viimeiseksi tuoksu kun kasvot ovat jo kadonneet ja iho jota en varmaan tunnistaisi ruumishuoneella joten yritän etukäteen tarkata luomia sillä niistä voi luulla tunnistavansa ketä on rakastanut jos poliisi kysyy onko se hän mutta tuoksua ei koskaan tiedä muistavansa vaikka sitten muistaakin kun joku vieras kävelee ohi ja hänessä on häivähdys samaa partavettä tai tupakkaa joka katoaa sillä lailla nopeasti että tietää olevansa maailmankirjallisuudellisesti merkittävässä romaanissa jossa henkilöillä on paljon ohikiitävyyttä ja surujen kerrostumia niin kuin omenaleivoksissa tai ihossa jonka osat on nimetty rumasti paitsi marraskesi ja Joka kodin lääkäristä piti sanoa se että valtimo oli ikkunanpesijällä joka onneksi pysyi hengissä sillä ensiapuihminen oli toimelias ja hallitsi sidonnan perusteeet

Perhonen

Kamisaka Sekka

Päiväkodissa oli neljä ryhmää: Puolukat, Sinikellot, Pääskyset ja Perhoset. Minä olin ensin puolukka, sitten sinikello ja esikouluikäisenä pääskynen. Perhonen en ollut koskaan. Olin puolipäivälapsi: tulin yhdeksältä ja lähdin yhdeltä kotiin. Ainakin pääskysvuotenani kävelin päiväkotimatkani yksin. Matkaa oli puolisen kilometriä ja reitti turvallinen, ei yhtään isoa katua.

Perhoset olivat kokopäivälapsia. Heidän piti nukkua päiväunia, ja usein näin, miten he kipittivät alusvaatteisillaan unihuoneeseen, joka muulloin oli laulusali. Jotkut puolipäivälapset ilkkuivat perhosten kohtaloa. Minä ajattelin, että perhoset olivat onnettomia lapsia, koska heidän piti olla niin kauan pois kotoa. Ompelin vohvelikangaspöytäliinoja, söin hedelmärahkaa ja katselin pihalla, miten hurjia pääkallovauhteja raisut lapset uskalsivat ottaa heijakeinussa. Sitten pääsinkin jo kotiin. 

Taru oli perhonen. En tuntenut häntä vielä päiväkotiaikoina, vaikka tiesinkin hänen nimensä. Tarulla oli pitkät palmikot, jotka ulottuivat pyllyyn asti, ja suuret uneliaat silmät. Hän ei oikeastaan koskaan näyttänyt iloiselta. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin vanhanaikaisten kiiltokuvien lapsilla oli. Olin nähnyt sellaisia kiiltokuvia äidin vanhoissa vihkoissa.

Me tutustuimme Tarun kanssa ensimmäisellä luokalla. Alkusyksyllä hän ei puhunut mitään. Äiti kehotti minua puhumaan Tarulle, ja niin minä puhuin, vaikka oikeastaan olisin halunnut mennä hyppimään narua Netan ja hänen porukkansa kanssa. Netalla oli punainen vakosamettitakki, ja hän osui aina pesäpalloon. Menin kuitenkin sadekatoksen alle, sinne, missä Taru seisoskeli välitunneilla, ja aloin puhua. Taru vastasi. Jos ei ole ystäviä, suhtautuu vakavasti ihmiseen, joka tulee lähelle. 

Minä olisin ollut kevyemmin lepattava lapsi, mutta Taru oli minun painoni. Hän ei puhunut sellaisia asioita, joita lapset yleensä puhuvat, enkä minä saanut tietää mitään hänen tunteistaan enkä perheestään. Taru puhui kukista ja perhosista, sillä hän tunsi muitakin kuin sitruunaperhosen ja suruvaipan, ja hän puhui puolukkapöperöstä, jota osasi tehdä, ja kirjoista, joita en ollut lukenut. Hänen puheensa oli hidasta ja huoliteltua. Hän piirsi ja maalasi niin, että muut lapset seisahtuivat hänen pulpettinsa viereen, kun oli kuvaamataitoa, vaikka muuten he eivät hänelle puhuneetkaan.

Taru tuli kerran syntymäpäivilleni. Ne olivat naamiaiset. Hän oli askarrellut itselleen pienen paperihatun, joka peitti päälaen. Minulle hän toi lahjaksi kullanruskean lyijytäytekynän. Muilla tytöillä oli värikkäitä prinsessa-asuja, pellepukuja ja koirankorvia. Netta oli Pipsa Pippuri. Omaa naamiaisasuani en muista. Mutta vieläkään en osaa kirjoittaa lyijytäytekynällä. Painan liikaa. 

Niillä syntymäpäivillä joku varasti kukkaroni. Se oli oranssi ja koristeltu pienin helmin. Helmistä oli kirjailtu värikäs perhonen. Kukkarossa oli 90 markkaa. En minä niitä rahoja itkenyt, mutta perhoskukkaro oli ollut minulle rakas. Koskaan ei paljastunut, kuka sen vei. Taru se ei ollut. Tietenkään en voi tietää sellaista, mutta silti tiedän. Minä sentään vietin kuusi vuotta jokaisen välitunnin hänen kanssaan. 

Muista kyläilykutsuistani Taru kieltäytyi. Minä en käynyt koskaan hänen kotonaan, mutta kerran seisoin ovella ja näin, että seinät olivat maalauksia täynnä. Hämmennyin, sillä suuri osa kuvista esitti alastomia ihmisvartaloita. Hänen äitinsä maalasi, tiesin sen, ja vastasi puhelimeen pelkällä etunimellä, mikä minun maailmassani oli lähes järisyttävää. Minut oli opetettu sanomaan selvällä äänellä koko nimi: "Pussilla, Tee puhelimessa."

Ala-asteen jälkeen tuli vuosia, joina emme Tarun kanssa olleet tekemisissä keskenämme. Hän sanoo kohteliaasti, että se oli yhteinen päätös tai että me ajauduimme, mutta se ei ole totta. Minä hylkäsin hänet. Emme olleet enää samalla luokalla, mikä toki hankaloitti yhteydenpitoa. Ei se silti ole syy. Minä olin sosiaalinen ja lennähtelin sillä lailla kuin teininä on tapana. Kikattelin ja kävin bileissä. Olin onnellinen uudenlaisesta vapaudesta. Tarun nuoruus oli toisenlainen.

Nykyään näen Tarua kerran vuodessa. Hän on ainoa kouluaikainen tuttava, johon pidän yhteyttä. Syömme intialaista ruokaa tai istumme Ruttopuiston nurmialueella. Kerran Taru kysyi, muistanko, miten Esa N pieksi häntä pyörän ketjuilla. En muistanut. Olin kauhuissani, että jotain sellaista oli tapahtunut. 

 – Missä mä olin? Mitä mä tein?

– Siinähän sä olit jossain sadekatoksen vieressä. Yritit näyttää mahdollisimman pieneltä. Ettei sua oliskaan. 

– Herrajumala, miksi mä en tehnyt mitään? Miksi mä en kertonut opettajalle tai jotain?

– Tietenkään et kertonut. Se olisi vain pahentanut tilannetta. Ei sellaisia ollut tapana kertoa. Me oltiin lapsia.

Kotona yritin muistaa ketjut ja sadekatoksen mutta en vieläkään muistanut. Jostain syystä silti tiedän, että minulla oli sinä päivänä päälläni tummansininen tuulitakki. Näen itseni. Seison siinä jossain ja toivon, että kaikki olisi ohi nopeasti. Ihan hetken päästä pääsemme matikan tunnille, ja tätä ei ole, tämä ei vaikuta mihinkään.

Suuntaviivoja

Novellin kirjoittaminen on huolellista oleellisen välttämistä. Niin sanoi Jouko Sirola tai joku hänen henkilöistään.  Kokoelmassa Käsijarru kukkapenkissä, jota nyt luen, ihminen ei pääse ulos älytalostaan, sillä ovi avautuu vain sille ohjelmoiduin ajoin. Ei sen kannata avautua kovin usein.

Vanhat talot ovat huteria. Hukkalämmön talteenotto on lapsenkengissä. Inhimillistä energiaa kuluu tuhottoman paljon erilaiseen seksuaaliseen harhailuun.

Etsin Sirolasta vanhan videopätkän, sillä halusin nähdä, miten hän hymyilee. Näin hänen hymynsä 16 vuoden takaa. Ehkä hän on jo toinenlainen. Ei liene vertaisarvioitua tutkimusta siitä, synkistyvätkö vai hilpeytyvätkö ihmiset vanhetessaan, noin keskimäärin. Tahtoisin kuulua työryhmään, joka saa päättää, kuinka synkkyys ja hilpeys operationalisoidaan.

Soitin laboratorion ajanvaraukseen ja siirsin seulontanäytteeni ottamista eräillä kuukausilla eteenpäin. Ilahduin reippaudestani. Hetken tuntui jo siltä, että voisin pestä ikkunatkin. En pessyt. Uuvuin apteekissa. Osallistuin sähköpostiviestintään siitä, onko mielekästä mennä Korkeasaareen kävelemään helteessä. Söin vähän naanleipää ja nukahdin. Herättyäni aloin lukea artikkelia Abessiivin apologia ja opin, että morfologiassa voidaan puhua tarjoumista ja toteumista. Katsoin kuvia sikiön tarjonnoista. Ajattelin Mirvaa, jonka laskettu aika meni jo, ja isää, joka sanoi, että hänelle on tullut tällaista vanhan ihmisen ihoa. Kerran, kun osuimme Mirvan kanssa yhtaikaa sairaalahuoneeseen, isä kysyi, olisiko hänen pitänyt antaa minulle enemmän seksuaalivalistusta, vähän joitain suuntaviivoja.

Feikkipankki lähettää minulle jatkuvasti sähköposteja, joissa kerrotaan, että tilini poistetaan, ellen välittömästi vahvista puhelinnumeroani. Kun en vahvista ja viimeinen vahvistamispäivä on mennyt umpeen, feikkipankki lähettää taas uuden uhkauksen. Minua alkaa surettaa sen epätoivo. Voi olla, että maailmassa on jo uudenlainen extremeihmisten itsetuhoryhmä: ihmiset, jotka istuvat sohvalla ja pitävät etusormea huijaussähköpostien VAHVISTA-painikkeiden päällä. Siinä he roikkuvat elämän ja klikkauksen välillä, syke kiihtyy, hengitys muuttuu raskaaksi. Vahvistaako tänään vai jättää vahvistamatta?

Heti huomenna panen pään päälle kiven, ennen kuin alan kirjoittaa. Ehkä sitten ei mieli juokse. Keskityn ja kirjoitan otsikosta, joka on etukäteen annettu ja lyhyt ja yksinkertainen, kuten Auto tai Banaani, ja sitten puhun siitä ja vain siitä ja teen oikeanlaisen aloituskappaleen, käsittelykappaleita noin kolme ja lopetuskappaleen, jossa nivon yhteen kaiken, mitä olenkaan sanonut.

Hametum

Kymmenen tai viisitoista vuotta sitten isä ja äiti tekivät elämänsä ensimmäisen interrailmatkan. He kävivät Espanjassa asti. Saksasta he ostivat Hametum-voidetta ja toivat minullekin yhden tuubin. Se auttaa mihin tahansa, äiti sanoi. Ympäryspahvissa lukee "Wund- und Heilsalbe". Monet vuodet se seisoi käyttämättömänä keittiön kattilahyllykön ylähyllyllä. Tänä kesänä olen sivellyt Hametumia hyttysenpuremiin. Kai kuitenkin ymmärrät, että voiteet vanhenevat, sanoi O, enkä muista, mitä vastasin, mutta sivelin sitä myös siihen säären kohtaan, josta olin repinyt ruven pois liian aikaisin. Ehkä tämä tuubi ei ole enää interrailtuliainen vaan uudempi samanlainen. Isä ja äiti pitivät huolta, että tästä asunnosta Hametum ei päässyt loppumaan.

Lapsena leikimme Siskon kanssa pienillä muovielämillä. Emme leikkineet millä tahansa yleisleijonilla ja yleislehmillä vaan vain sellaisilla, jotka olivat tiettyjä fiktiivisiä hahmoja: Aku Ankka, Aristokattien pikku Marie, Kermit-sammakko Muppeteista, Asterix, Repe-sorsa. Kutsuimme niitä ököteiksi. Meillä oli enemmän kuin viisisataa ököttiä, sillä ostimme niitä miltei aina, kun saimme omaa rahaa. Niillä oli kaupungit, työt, kotien rajat, jotka tehtiin tusseilla tai muilla pitkillä ja kapeilla esineillä, kansallislaulu, kihlauksia, häitä ja sairaala. Aika ajoin ököttimaailmassa nousi esiin piinaavia ongelmia, jotka meidän oli ratkaistava. Esimerkiksi lihantuotanto oli vaikea asia. Halusimme, että ököttiperheissämme syötäisiin lihaa, koska meidänkin perheessämme syötiin, mutta emme halunneet, että yksikään eläin kuolisi. Lopulta päätimme, että ököttimaailmassa karjaelämistä saatiin kätevästi ikilihaa. Jos lehmästä leikkasi varovasti vähän lapaa pois, uusi liha kasvoi välittömästi tilalle. Eikä lehmää edes sattunut, sillä leikkausmenetelmät olivat niin hienot. Lehmä luovutti lihojaan oikein mielellään elintarviketeollisuuden käyttöön.

Myös avioliitot aiheuttivat ongelmia. Jonkin aikaa leikimme, että Herttuatar meni naimisiin Veli Kanin kanssa, mutta sitten minua alkoi kaduttaa. Herttuatar muuttui ikään kuin vähemmän kauniiksi ja monin tavoin epäkiinnostavaksi, jos oli naimisissa. Siksi avioliitto oli peruttava. Tietenkään emme kannattaneet avioeroa, koska meidän perheessämme ei erottu ja siksi eroperheet olivat onnettomia. Niinpä avioliitto oli mitätöitävä toisella tapaa. Emme voineet sopia, että eivät nämä olleetkaan naimisissa, koska olimme jo leikkineet avioliittoasian. Ja minkä leikkii, se muuttuu todeksi. Meidän oli päätettävä, että kyse olikin ollut Herttuattaren unesta.

Herttuatar oli minun ököttini, minun lempiököttini. Se ei ollut Disneyn elokuvan valkoinen hienostoarkistokatti, vaikka nimi olikin siltä kissalta lainattu, vaan violetti, siro ja salaperäisesti hymyilevä kissa. Se soitti pianoa ja opetti Kissanminttukujan koulussa. Se osasi kaiken eikä tehnyt milloinkaan mitään typerää. Unia avioliitostaan se näki aika monta kertaa. Lopulta hyväksyin ajatuksen, että Herttuatar muuttui Veli Kanin vaimoksi. Vuosien myötä suostuin jopa rumaan sukunimeen. Herttuatar Puputti sai lopulta lapsiakin. 

Kun Fatima pureskeli Herttuattaren tyttären Marien pään tohjoksi, olin surun murtama. Mistään ei löytynyt samalaista söpöä mustaa pikku kissaa korvaamaan turmeltua. Lopulta Sisko ehdotti, että tekisimme toffeenvärisestä pulleasta oravasta uuden Marien. Nieleskellen hyväksyin tämän. Vaadin kuitenkin ehdoksi, että Marie olisi edelleen musta ja ihastuttava, vaikka sen osaa esittikin veikeä orava. Sopimus ihanuudesta oli tärkein, sillä sen jälkeen Marie oli muuttumaton.

Turvapaikka

Luin kirjaa, jossa rakastuminen oli siinä vaiheessa, että aarrearkku oli vielä raollaan. Hypin yli henkilöt ja viisastelut, poimin vain kuvia. Ei kerrottu, sulkeutuiko aarrearkku sittemmin vai lävähtikö kokonaan auki ja timanttia sai ämpärihintaan.

En voi nukkua vielä, en näin aikaisin. Pitää odottaa hiki otsalla, että ikkunoista ja parvekkeenovesta virtaa viileämpää ilmaa tähän huoneeseen. Tulee vähemmän paholaisia uniin.

Minulla oli nuorena yksi sellainen suhde, josta nykyään on tapana peruskoulussakin käyttää ilmaisua "friends with benefits". Etuosuuden jälkeen makailimme kapealla sängylläni ja F halusi minun analysoivan hänen suhteitaan naisiin, joita en ollut milloinkaan tavannut. Kuuntelin F:n puhetta ja yritin ymmärtää, kenet hän halusi ja mikä oli halun esteenä. Kerran hän kysyi minulta, pitäisikö hänen valita Malla, joka oli älykäs, mukava ja sopuisa mutta ei fyysisesti kovin haluttava, vai Kreeta, joka oli stressaava, arvaamaton, hauska ja haluttava ja oli ravintolassa kussut seisaaltaan tuntemattoman miehen kenkään. Kannatin Mallaa. F valitsi toisin mutta ei saanut Kreetaa.

Vuosia myöhemmin F meni naimisiin Mallan kanssa. Heidän liittonsa vaikuttaa harmoniselta, ja F on tasapainoisempi kuin koskaan ennen. Joskus silti mietin, ketä hän nykyään haluaa.

Katsoimme O:n kanssa illalla elokuvaa, jossa mies, filosofi, sanoi, että koko Afrikka on pelkkä illuusio, ja toinen vastasi: "Liioittelet." Turvapaikkaa ei myönnetty. Filosofi paloi, ja hänen ruumiinsa haudattiin köyhien hautausmaalle, jossa ruumiit saavat olla vain viisi vuotta. Lopussa nainen etsi eloon jäänyttä miestä paikasta, jota ei enää ollut. Elokuvan värit olivat kauniit ja tapahtumien yllä soi puhaltimia. Ei nainen löytänyt miestä. 

Huomenna vien äidin jonnekin, ettei hän olisi yksin. Ehkä menemme aamiaistamaan ja sen jälkeen kävelemme Töölönlahden rantoja keskustaa kohti, näemme joutsenia tai ainakin hanhia ja äiti kertoo pienestä tuulettimesta, joka hänelle tuotiin Mirvan kellarista. Se on hyvä tuuletin, pyörii olohuoneessa ja helpottaa oloa.

Kuinka lampulle tehdään jalka

Akira Kusaka

Kävelin aamun varhaisina tunteina puitten varjostamia tienkohtia pitkin. Minulla oli isän laatumateriaalinen kauluspaita, joka on viileämpi kuin omat vartalonmyötäiset naisvaatteeni. Tunsin olevani kiinnostava keramiikkataiteilija. Ostin Alepasta saippuaa ja omenamehua ja palasin istumaan tälle sohvalle, johon pylly tarttuu kiinni.

Koska olen tullut niin vanhaksi, että pysyttelen helteellä mieluummin sisällä kuin ulkona, katson Suurta keramiikkakisaa. Suuren ompelukisan katsoin jo. Rakastan käsiä, jotka osaavat tehdä. Minulla on taidottomat peruskädet. Niillä nypitään parvekepetunioista kuivat kukat ja kuoritaan talven perunoita mutta ei dreijata viininjäähdytysastiaa eikä ommella tilkkutakkia. Viime yönä oli niin kuuma, että oli noustava, käynnistettävä kone ja katsottava puoli jaksoa sitä, kuinka lampulle tehdään savesta jalka, joka on vihannes. Parhaan jalan teki James. Hänen jalassaan oli kyllä sieniä, jotka ovat kaukana vihanneksista, mutta ehkä kauneus on tärkeämpää kuin eliöiden luokittelu. Francescan jalka räjähti uunissa, ja Imyn herneet irtosivat, koska hän unohti tehdä ilmareiät niille.

80-luvulla muutaman talon etäisyydellä meidän mökistämme asui keramiikkataiteilija LH. Hän oli ostanut vanhan kyläkoulun ja levittänyt sen täyteen pyttyjä, maljakoita ja griffoneita. Viimeksi mainittuja hänellä oli reippaasti yli kymmenen. Kun vieras ilmestyi pihaan, talon uumenista rynnisti ulos lauma iloisia griffoneita. Ne pomppivat, heiluttivat häntää terhakasti ja antoivat tulijan ymmärtää kaikin tavoin, että tämä oli haluttu ja oikeassa paikassa. Minulle koirat olisivat olleet riittävä syy käydä LH:n luona, mutta äiti sentään osti joskus pari ruskeasävyistä maljakkoa. Minä keräsin niihin päivänkakkaroita, harakankelloja, puna-apiloita ja metsäkurjenpolvia. Koiranputkia ja niittyleinikkejä en tuonut, sillä äidin mielestä ne varisivat liian nopeasti. 

Tällä pyllynliimaussohvalla on pitkään maannut kirjakin, Rakastumisia, mutta näillä säillä on vaikea keskittyä lukemiseen. Kansipaperi ilmoittaa, että Javier Marías on "Espanjan arvostetuin nykykirjailija", ja siksikin saatan vähän inhota romaania. Tekstiä on liikaa, sanat ryöppyävät samantyyppisesti kuin henkilöt huitelevat käsillään eteläeurooppalaisissa elokuvissa, ja mitä enemmän kertoja puhuu ja analysoi, sitä vähemmän ymmärrän rakkaudesta ja kuolemasta. Luen luvun tai pari kerrallaan, velvollisuudesta, koska tekstissä minun pitäisi olla kotonani, mutta suljen kirjan heti, kun kehtaan, syytän hellettä, vaikka ei kukaan minulta odota mitään selitystä, ja päätän palata "älykkääseen ja kujeilevaan" romaaniin ihan pian, jotta voin antaa itselleni luvan katsoa taas keramiikkaihmisiä.

Ehkä minun pitäisi ottaa Rakastumisien kansipaperi pois. Siinä onnellisesti hymyilevä nainen on suuteluetäisyydellä miehestä, jonka ilmettä ei näy. Suudelmasta ei luultavasti voi ottaa valokuvaa niin, että kummankin ilme näkyisi. Jos tahtoo näyttää molemmat, pitää keskittyä intohimon ääriviivoihin, siihen, miten ruumiit painautuvat toisiaan vasten ja kasvoista näkyy vain yhteinen osa, jokaisen suudelman yleisiho, kiinnityskohta, se, jossa ei ole mitään persoonallista. Jos kuvaaja haluaa näyttää kasvot, hänen on valittava, kummat kasvot näyttää.

Kohta alkaa seitsemäs jakso: keramiikkaihmiset tekevät lintukylvyn. En usko, että katsoisin, jos olisi Suuri kirjallisuuskisa. Siinä ei olisi mitään nähtävää. Kirjailijat istuisivat 6,5 tuntia pöytiensä ääressä ja toisivat sitten tuomariston eteen valmiit rakkausrunot. Tuomarit katselisivat hetken, miten valo lankeaa sanoista ja onko värejä käytetty taitavasti, ja heittäisivät paperikoriin huonot runot. Ja se, joka olisi ollut sillä viikolla kaikkein huonoin, joutuisi lähtemään kotiin.

Kaikki oleellinen

Hilma af Klint

Meillä oli neljä lattea, jokainen lasi eri väriä. Äiti kertoi unen, jonka oli nähnyt lapsena. Oli heitetty ilmaan kolikoita, oikein korkealle. Kun ne putosivat maahan, niiden määrästä saattoi laskea, kuinka moniin hautajaisiin oli elämässä mentävä. Kuinka monet hautajaiset sinulle sitten ilmoitettiin, minä kysyin, ja äiti sanoi, ettei muista, ei ehkä laskenut rahoja. Ainan latte oli kauramaitoa, mutta meillä muilla oli tavalliset. Sadan metrin päässä oli rakennustyömaa, ja kun siellä räjäytettiin, asvaltti meidän jalkojemme alla tärähti. O nousi välillä polttamaan, sillä pöydässä ei ollut tuhkakuppia. Hän olisi aivan varmasti kävellyt katsomaan rakennustyömaan valtavaa kuoppaa, ellei olisi ollut sellaista hellettä. 

Sanoisitko olleesi Mannerheimin hautajaisissa, jos olit kunniakujassa, minä kysyin, mutta äiti ei vastannut siihen vaan kertoi, miten juoksi kunniakujasta pois, kun yllättäen näki äitinsä ja isänsä Esplanadilla. Minä vuonna tämä tapahtui, kysyi Aina, ja sitten me kaikki esitimme arvelumme Mannerheimin kuolinvuodesta. Minä osuin oikeaan, vaikka se ei johtunutkaan historian tuntemuksesta vaan siitä, että ajattelin, missä iässä lapsi voi olla keskustassa ilman vanhempiaan mutta ei vielä osaa palata sieltä yksin kotiin. Aina sanoi lukeneensa, että Mannerheim oli kuollessaan Sveitsissä, mihin O vastasi, että niin, siellähän se loppuaikoinaan oleili. 

Sitten O nousi bussiin, Aina lähti kuntosalille ja äiti ja minä jäimme penkille odottamaan, että Annikki tulisi taksilla Karjalatalolle ja me saisimme lounasta. Taksikuski nosti rollaattorin auton peräkontista ja minä ohjasin Annikin aurinkovarjon alle. Kassalla seisoi sama nainen, joka oli hoitanut kahvituksen isän hautajaisissa. Kesäkeitto oli kuumaa ja tulin siitä onnelliseksi, koska kun edellisen kerran söin kesäkeittoa, olin lapsi ja vihasin sitä. Äiti suositteli Annikille hyvää hautaustoimistoa ja sanoi, että siellä kyllä kirjataan kaikki oleellinen muistiin, voi päättää, haluaako tuhkaksi vai kokonaisena arkkuun ja voi valita arkun ja uurnan. Annikki ilahtui suosituksesta. Heillä oli kivat kesävaatteet eikä kiirettä pois päivän merkittävimmästä aktiviteetista.

Junassa näin Ailaa ja minulla meni hetki muistaa, mitä olen tehnyt kesällä. Aila kertoi, mitä kuului hänen lapsilleen ja mitä äidilleen, ja pieni feministi minussa kuiskasi, että nuoruuden jälkeen teidän elämänne ovat toisten elämiä ettekä te edes tiedä, mitä teille itsellenne kuuluu. Ostarin kirpputoripöydästä ostin kukkamekon kolmella eurolla. Se on sitä mallia, että kauppamatkalla saan ehkä myönteistä palautetta vanhoilta miehiltä. 

Aidon tuntu

Susanne Gottberg

"Ihmiset eivät tarvitse enää osoitteita", sanoi Annikki, "siitä oli lehdessäkin." Kesti tovin, ennen kuin ymmärsin, mihin uutiseen hän viittasi, sillä en voinut olla ajattelematta sitä Rekolan runoa, jossa minä pitelee adressia takinrinnuksen alla, suojassa lumisateelta, kun sinällä ei ole enää osoitetta.

Noin muuten olen katsellut kuvia valeikkunoista. Ne ovat lähes yhtä ällistyttäviä kuin tapetit, joissa on täysinäisten kirjahyllyjen kuvia. Valeikkunan voi tehdä nyt itse. Tarvitaan vain kehys, akryylilevy ja led-valoja, ehkä verhot. Akryylilevyn päälle on mahdollista levittää maissitärkkelystä, jos haluaa himmentää ledien valoa. Kun valeikkuna on nakutettu paikalleen, valoa riittää, kunnes ledit sammuvat.

Opettajien pikkujoulujuhlassa oli kerran muovikuusi. Se näyttikin muoviselta, mutta sen jälkeen, kun koristeet oli ripusteltu oksille, Kata suihkutti spraypullosta ilmaan kuusen tuoksua. "Tulee aidon tuntua", hän sanoi. Tekotakkaa ei ollut, mutta olen minä sellaisiakin nähnyt. Kun Netflixiin ilmestyi monta tuntia takkatulta, nauroin. Sitten kuulin, että Sofia pitää läppäriä nurkassa ja antaa Netflix-tulen palaa iltaisin. Siitä tulee hänelle kodikas olo. Virtuaalipuut rätisevät ja pieni tuli kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. 

Muistan, kun kauppojen kassat alkoivat toivottaa hyvää päivänjatkoa. Se kuulosti kaikessa teennäisyydessään koomiselta, angloamerikkalaisista sarjoista kopioidulta. Osasin kuvitella koulutukset ja teemapäivät, joilla tämä mullistus oli viety läpi kaupan alalla, saatu työntekijät uskomaan, että nyt kannattaa ruveta kansainväliseksi. Ja vaikka toivottelu ei nousisikaan luontevasti omasta kommunikointityylistä, oli syytä työntää oma sivuun ja opetella käyttäytymään siten kuin olisi kohtelias kassa. Tuskin kului vuottakaan, kun olin niin tottunut uuteen käytäntöön, etten enää muistanut entistä. Kaikki olivat kohteliaita. Kun kassa toivotti minulle hyvää päivänjatkoa, toivotin sitä samaa hänelle.

Samoihin aikoihin kouluihin levisi aate, jonka mukaan opettajan ei tulisi suuttua oppilaille tai ei ainakaan näyttää suuttumustaan. Opettaja muuttui asiakaspalvelijaksi, ja tästä nimityksestä myös muistutettiin. Suuttua ei kannattanut, koska opettaja ei ollut ihminen vaan rooli, osa instituutiota, jonka toimintaa määritti uusi kasvatusfilosofia. 

Sitten asiakaspalvelijat koulujen ulkopuolella kadottivat sukunimensä. Rinnassa luki vain etunimi, ja ehkä sekään ei ollut reaalimaailman nimi. Varmaan heitä uhkailtiin vapaa-ajalla liikaa. 

Me menimme someen ja tykkäsimme ja sytyttelimme virtuaalikynttilöitä epäpaikassa, kun joku kuoli väkivallan uhrina. Lehdet näyttivät kuvaa kuolleen tai murhaajan talosta, ja naapuri sanoi, että niin mukava ja hiljainen ihminen, kyllä vetää hiljaiseksi. Siitä me tiesimme, millaisia he olivat, kuolleet ja elävät. Ja blogit täyttyivät kirjoituksista, joissa kerrottiin, miten tämän olisi voinut välttää ja kenen oli syy, ja aina syy oli lapsuuden, koska kaikilla oli kännykkä ja vanhemmuus oli heikkoa, tai yhteiskunnan, sillä mielenterveyspalveluita oli liian vähän eikä kukaan enää osannut lukea, paitsi yli 50-vuotiaat, joilla oli kekseliäitä nimimerkkejä blogeissa.

Mihin Jean Baudrillard kuoli? En muista filosofien kuolemista kuin Gilles Deleuzen kuoleman. Hän hyppäsi ikkunasta, eikä se ollut valeikkuna. 

Kohtuullisia haaveita

Varmasti on niitäkin, jotka kykenevät tuoksusta erottamaan kalliin hajuveden halvasta. Minä en kykene. Antti kertoi Jonnalle typerästi käyttäytyneen miehen haisseen Lidlin deodorantilta, ja sitten he nauroivat. Olisin halunnut poistua paikalta mutta en minä minnekään mennyt, istuin vain ja ajattelin toisen koulun rehtoria, joka sanoi, että täällä on laadukasta oppilasmateriaalia.

Köyhän tuntee kengistä, kertoi Helsingin Sanomat joskus. Minulla taitaa olla yhdet kenkäkaupasta ostetut kengät. Ne ovat korkokengät, jotka ostin Irman 60-vuotissyntymäpäiville. Siellä esiintyi stand up -koomikko ja ruokatarjonta oli runsasta. Vieraat nauroivat koomikon vitseille, joiden lopun saattoi arvata jo alussa. 

Omistan kyllä kahdet muutkin kalliit kengät. Ne olen saanut Hetalta. Vaivaisenluu estää häntä käyttämästä niitä kenkiä itse. Toiset kengät ovat sandaalit ja toiset lenkkarit. Lenkkarit ovat minulle vähän liian isot, enkä juokse, joten en käytä niitä koskaan. Sandaaleissa olen kulkenut tämän kesän läpi. Jalkapöydässäni on sandaalinremmien muotoiset rusketusrajat. Lenkkarit panen joskus jalkaani eteisessä ja olen hetken onnellinen siitä, miten hyvältä kenkä voi tuntua jalassa. Sitten riisun ne.

Vaalien alla poliitikoilta kysytään, mitä maitolitra maksaa, ja jos he eivät tiedä, syntyy iltapäivälehtihäpeä. Minä en tiedä maitolitran hintaa enää, mutta tiedän, että eräistä kirjastoista saa ilmaisia teatterilippuja. Tämän kuulin ensimmäisen kerran Elolta, ja Hannelekin puhui siitä. Pitää vain osata pyytää oikeana päivänä. Hannele seuraa aktiivisesti lipputilannetta. Hänellä on kaunis sifonkihame, ja jos joku vieras kysyy, hän sanoo ostaneensa kalliista kaupasta. Minulle hän tunsi tarvetta tunnustaa, että hame on oikeasti Temusta tilattu. Siellä oli ihan samoja hameita kuin kalliissa kaupassa, ne vain maksoivat 75 euroa vähemmän. Hannele sanoi käyneensä kalliissa kaupassa hypistelemässä sifonkihameen pintaa, ja kyllä se tuntui ihan samalta.

Me veimme äidin kanssa Annikin grillijuhlaan ruoat. Kävimme Citymarketissa ja äiti nosteli koriin maissit, herkkusienet, tomaatit, tuorejuustot ja muut. Hän oli kirjoittanut etukäteislistan siitä, mitä tarvitaan. Jokaisen ostettavan perään hän oli merkinnyt hinnan viiden sentin tarkkuudella. Tavarat eivät maksaneet montakaan kymppiä. Kun kysyin äidiltä, miksi hän oli etsinyt tuotteiden hinnat etukäteen, arveliko hän kenties, etteivät hänen rahansa riitä. "Pitäähän mun tietää, mitä kaikki maksaa", äiti vastasi. Köyhyydestä ei niin vain pääse, vaikka olisi vuosikymmeniä välissä. Niin kauan kuin muistan, äiti on murehtinut yllättäviä laskuja. Lapsuuteni vaatekaupoissa hän katsoi ensin hintaa ja asetti haaveensa hintalappujen perusteella kohtuullisiksi. Kai minunkin haaveni asettuivat siinä samalla.

Kerran hän oli saanut mummin kellarista talvitakin. Se oli oikein nätti ja sopi äidille. Kun äidin työtovereita tuli kylään meille, joku kehui takkia ja kysyi, mistä äiti on sen ostanut. Koska minä olin pieni enkä vielä ymmärtänyt, millä lailla useimmat haluavat tulla nähdyiksi, tokaisin, että eikö toi ole se mummilta saatu takki. Vieraiden lähdettyä äiti sanoi minulle, että ei sitä mummijuttua olisi saanut paljastaa. 

Ihan tuossa lähellä, Citymarketin edustalla, istuu usein kerjäläinen. Kun joku kävelee siitä ohi, kerjäläinen sanoo, ei huuda: "Moi." Minusta tuntuu, että jonkun pitäisi opettaa hänelle, että "hei" on parempi kerjäläistervehdys kuin "moi". Eräänä hellepäivänä ostin hänelle Citymarketista kylmän mehun. Kun seisoin kassajonossa, pelkäsin, että hän on sillä välin ehtinyt lähteä pois enkä saakaan olla hyvä.

Ansaitsijat

Etten vaikuttaisi monotoniselta mollihenkilöltä, joka pätkii virkkeensä kuin takkapuut, kirjoitan nyt tällä tavalla ja ravistelen duurin hereille, vaikka en uskokaan tajunnanvirtaan, en ainakaan omaani, sillä minulla ei ole sellaista kuin joillakuilla, että ajatusten virtaa olisi mahdoton pysäyttää, ei, minä olen patoihmisiä, tyypillinen majava, mutta pidän köynnöskasveista, erityisesti villiviinistä, joka muuttuu punaiseksi, kun syksy etenee ja ilma käy kirpeäksi, se kiipeilee seiniä ylöspäin eikä välitä, onko seinä lähiössä, jonka alueelliset huono-osaisuuspisteet ovat korkeat, vai englantilaisessa ruskeasävyisessä kartanossa, josta tulee perintöriitoja, kun joku on murhattu, yleensä vähän paha, mikä tosin käy ilmi vasta, kun asiaa vähän kaivetaan, niin, hän ansaitsi kuolla, sanoo joku, ja katsojaa houkutellaan mukaan ajattelemaan samoin, onhan vainaja ahdistellut lapsia tai ollut säälimätön koronkiskuri, tai ollaankin ruotsalaisessa sarjassa ja hänellä on kellarissa salainen natsihuone, no, siitä ainakin tietää, että hän ansaitsee kuolla, mitä ihmettelen, kun olen ihmettelytuulella, ansaitsemista, niin kuin olisi maailman yli pyyhkäisevä kaikkitietävä jury, joka luokittaa elävät niin kuin massaonnettomuuspaikalle saapuva pelastushenkilöstö, laputtaa värein, että tämä on kiireellinen, tuo vielä kiireellisempi, mutta kolmannella on vain niksahdus ja pikkuinen veriroiske ja neljäs on musta tapaus, ansaitsee kuolla, kun on kuollut jo, en minä tosin värikoodeista ole varma, mutta joku aina tietää, kenen on syytä kuolla tai kärsiä, sen täytyy olla vähän uskonnollista, maailman laki ja vakaa usko, että oikeus saavutetaan, kun tehdään jotain, anteeksi hei mutta Teidän silmänne viedään nyt, koska Tekin veitte hänen silmänsä, ei mitään armonjakoja, sillä ei täällä uskota jeesuksiin vaan kostoon, tai jos ollaan ikään kuin sivistyneitä, puhutaan karmasta ja joogataan ja tuodaan oma jumppamatto mukaan, mutta ansaitseeko tiikeri kuolla, jos se vähän raatelee vesipuhvelia, ei varmaan, koska sillä on nälkä, mutta annapa olla, jos se raatelee ihmistä tai kyy iskee hampaansa nilkkalihaan, niin kuin kävi R-kioskin myyjälle viime vuoden juhannuksena, ei ole vieläkään jalka parantunut, hän sanoi, välillä se muuttuu siniseksi ja sitten punaiseksi, nilkka turpoaa, varmaan myrkky osui hermoon, ja hän tulee pois tiskin takaa ja käskee minun katsoa nilkkaa, se on näin paksu, katso nyt ja vertaa toiseen, ja minä katson ja vertaan tai yritän ainakin, mutta se on vaikeaa, koska hänen jalkansa ovat niin kaukana toisistaan, etten yhdellä katseenkohdistamisella näe kuin jalan kerrallaan, ja kun käännän katseeni yhdestä jalasta toiseen, en enää voi olla varma, kuinka paksu toinen jalka oli, mutta minä nyökkäilen, olen asiallisella tavalla empaattinen, toivotan helpotusta tai vastaavaa, levollista mieltä, mutta kyllä se niin on, että helle tekee ihmisille kummia, koska mansikanmyyjäkin alkaa avautua minulle, sanoo, että viisitoista vuotta tätä hulluutta hän on nyt tehnyt, nukkunut muutaman tunnin ja sitten taas mennyt, juossut paikasta toiseen, soitellut ja kantanut laatikoita, myynyt, itse asiassa pikkupojasta asti myynyt, ehkä tämä työ on hänelle huume, ei hän nimittäin tätä rahan takia tee, ja sen sanoessaan hän madaltaa ääntään, niin kuin tunnustaisi minulle rikoksen, koska luottaa, etten paljasta muille, että myyjä ei myykään rahasta, ja minulla on varmaan myötätuntoilmeitä ja ääntelen pehmeästi, tai ainakin hän jatkaa ja sanoo, ettei täältä hänen tietääkseen kukaan ole saanut rahoja mukaansa, ja minä alan epäillä, että hänellä on syöpä, mitä en sano ääneen, en toki, en minä muutenkaan sano ääneen kovin paljon, olen jähmeä ja hidas olento, jonkinlainen vaikeasti kääntyvä lumensiirtokone ehkä, ja sen tähden vedän puoleeni rauhattomia ihmisiä, jotka jostain syystä rauhoittuvat, kun toinen ei reagoi mitenkään ja pysyy paikallaan, minulla on kenties jonkinlaista soluhitautta tai poikkeuksellisen vähän mielipiteitä tai kiihkoa, tuskin se apatiaa silti on, voi olla resilienssiäkin tai kameleonttia, äsken mietin ainakin kolme sekuntia, mikä sen väriään muuttavan eläimen nimi on, mutta mieleen tuli vain komodonvaraani, minun mieleni on sillä lailla tylsä, että ensimmäinen kirjain on aina sama, helle hidastaa ja lisää väkivaltaa, miten kukaan jaksaa heiluttaa kirvestä näillä säillä, kun jäätelön kuoriminenkin rasittaa, miehet syövät jäätelöä jotenkin sillä lailla, että hämmentää katsoa, väittävät vaniljajääteöä lempimaukseen, mutta luulen kyllä, että he sanovat niin ilman empiiristä näyttöä ja itsetuntemusta, ihan vain, jotta en epäilisi heitä S/M-harrastajiksi.

Päivän sana

 

Kaikki maalaukset

Serge Poliakoff

Käskin ChatGPT:n selittää minulle, miksi mollien sävelkulut mieltää alakuloisiksi ja duurien iloisiksi. Se käytti vastauksessaan monia sellaisia musiikkitermejä, joita en ymmärtänyt. Mutta luulen ymmärtäneeni sen, että mollissa on pienennettyjä intervalleja, jotka resonoivat epävakaammin kuin suuremmat. En tosin käsittänyt, missä mollin intervallit resonoivat epävakaasti, mutta uskoin siihen silti. ChatGPT kertoi myös, että kun ihminen puhuu iloisesti, sävelkorkeus on toinen kuin surullisen puheen ja vaihtelua on enemmän. Murhepuhe on matalampaa ja tasaisempaa. Mollin sävelkulut muistuttavat surullista puhetta, ja siksi ne saattavat aktivoida aivoissa empatiaan liittyviä alueita.

Minulla ei ole aavistustakaan, perustuivatko ChatGPT:n väitteet mihinkään järjelliseen, mutta tällä kertaa se kuulosti uskottavalta. Omaksuin molliasian nyt totuudeksi. Uskottavasti kerrotut mahdolliset totuudet muuttuvat mielessä nopeasti täysiksi totuuksiksi.

"Vaarallinen muistomerkki", niin luki Hietaniemessä monella haudalla. Hautakivien ympärille oli kiepautettu varoitusnauhaa. Kai kivet olivat kallistuneet eikä kellään ollut aikaa oikaista niitä. Me kuljimme O:n kanssa hautausmaan poikki, ja minä hihkuin joka kerran, kun näin vaarallisen muistomerkin.

Tänään olin äitiä vastassa juna-asemalla. Hän tuli maalta, mökiltä, joka oli joskus hänen. Hänellä oli kangaskassissa Bluetooth-kaiutin ja paperikassissa kantarelleja. Minä sain kantaa kaiutinkassia, mutta kantarellit äiti kantoi itse. Hänellä oli kiire kotiin. Mirvan kissat olivat tulossa hoitoon, ja koti piti saada kissakuntoon: siirtää pöytälamppu kirjahyllyn päälle, levittää viltit sohvalle ja nojatuolille, kaivaa ruokakupit esiin. Saatoin äidin lähijunaan. Illalla hän kysyi minulta sähköpostissa, muistanko sen artjärveläisen humalaveikon, joka yritti mennä Hillevin aittaan joskus 70-luvulla. 

Anetteakin tapasin. Hän oli huolestunut aivotoimintojensa heikkenemisestä. "Mä oon tyhmistynyt kaikkien mielestä", Anette sanoi. Hän selvensi tyhmistymistään esimerkillä. Hän oli ollut kutsuilla, oikein hienoilla kutsuilla. Kesken ruokailun hän oli pudottanut viinirypäleen lattialle. Anette korosti, että normaalisti hän ei olisi toiminut siten kuin nyt toimi. Hän poimi viinirypäleen lattialta ja söi sen. Kutsujen jälkeen häntä hävetti, että oli toiminut näin. Jokuhan oli saattanut nähdä. Hänen lääkärinsäkin oli ollut järkyttynyt! Miten hänen itsekontrollinsa olikin voinut pettää niin? Kerroin Anetelle, että minä syön jokaisen viinirypäleen, jonka pudotan lattialle. "Mutta sä ootkin erilainen ihminen", hän sanoi. 

Istuimme kahvilan ulkopöydässä kaksi ja puoli tuntia. Sovimme, että menemme yhdessä johonkin museoon, koska meillä kummallakin on museokortti. Anette kertoi käyvänsä joskus samassa museossa kaksi kertaa peräkkäin. Ateneumissakin on huoneita niin paljon, ettei niitä yhdellä kerralla jaksa katsoa. Ensimmäisellä kerralla hän kulkee yhteen suuntaan ja toisella kerralla päinvastaiseen. Sillä lailla tulee kaikki maalaukset katsottua ja osa niistä jää mieleenkin.

Elokuvissa

Walt Disney

Mummilla oli tapana kertoa tarinaa siitä, millainen oli pikku Sakarin ensimmäinen elokuvamatka. Elettiin 40-lukua, elokuva oli Lumikki ja Sakari oli katsomassa sitä äitinsä kanssa. Puolivälissä elokuvaa Sakari kuiskasi äidilleen, että pitäisi päästä vessassa käymään. Äiti kehotti Sakaria pidättelemään, koska elokuva oli kesken eikä sitä kannattanut jättää näkemättä. Sakari pidätteli aikansa, mutta vähän ajan kuluttua hän kuiskasi äidille uudestaan, että olisi ihan pakko nyt mennä. Taas äiti kehotti pidättämään. Kolmatta kertaa Sakari ei ehtinyt pyytää. Pissa meni housuun ja housuista lattialle, virtasi pienenä purona elokuvasalin portaita alaspäin. 

Kun Aina oli pieni ja Elo vielä pienempi, isäni vei Ainan elokuviin. Tarkoitus oli mennä katsomaan The Grinch, sillä sen näkemisestä Aina oli haaveillut pitkään. Tiesin, että Ainalla ei ollut riittävästi ikää, mutta olin vienyt hänet monta kertaa katsomaan ikätasolle sopimattomaksi luokitettuja elokuvia. Sanoin isälle, että kyllä te pääsette ovesta sisään, kun vain väität Ainaa vuotta vanhemmaksi. Minä jäin Elon kanssa kotiin odottamaan. Muutaman tunnin kuluttua Aina ja isä palasivat. Eivät he olleet menneet katsomaan Grinchia. Kassalla oli kysytty Ainan ikää eikä isä ollut halunnut valehdella. He olivat sitten ostaneet liput Nalle Puhiin. Aina hymyili hämillään. Kumpikaan meistä ei sanonut, että hän oli jo nähnyt sen elokuvan. 

Muutaman viikon kuluttua minä vein Ainan katsomaan Grinchia. Olimme päättäneet etukäteen, että se oli loistava elokuva, joten en muista, kuinka huono se oli. 

Eräitä vuosia myöhemmin kävin lukemattomia kertoja Elon kanssa elokuvissa. Silloin ikäraja-asiat olivat muuttuneet tiukemmiksi ja seitsemäsluokkalaisen oli turha yrittää ilman aikuista K16-elokuvaan. Minä olin mukana katsomassa kaikki ne elokuvat, jotka Elo halusi nähdä mutta joihin hänen ikänsä ei yksin riittänyt. Kerran ostin kolme elokuvalippua ja saatoin salin penkeille asti Elon ja hänen kaverinsa. Sitten lähdin muka vessassa käymään enkä enää palannut saliin. Se oli Elon kanssa sovittu juttu. Tiesin, että hänellä on jännempää kaverin kanssa kahdestaan.

Aina oli toki mukana monesti mutta ei joka kerran, sillä hän ei suhtautunut elokuviin yhtä intohimoisesti kuin Elo. Alakouluiässä oli tärkeää, että katsoessa sai syödä elokuvateatterin ylihinnoitettuja karkkeja tai popcorneja. Lukiolaisena Elo muuttui iloisesta kuluttajasta rapinakielteiseksi taideihmiseksi ja elokuvasyötävää oli turha edes ehdottaa. Sitten hän ehkä oppi elokuvakursseillaan, että teatterit elävät popcornin myymisellä, ja loivensi ehdottomuuttaan. Ennen elokuvan alkua hän kaatoi paperittomat karkit kenkäänsä. Siitä syöden ne eivät rapisseet.

Minun oli nuorena vaikea sietää niitä miehiä, jotka elokuvaa katsottaessa selostivat minulle, mitä valkokankaalla tapahtuu. H:ssa oli vähän sellaista taipumusta. Suhteemme alussa hän halusi esitellä minulle Maikin, entisen äidinkielenopettajansa. Oli tarkoitus tavata elokuvateatterissa. Kampasin hiuksiani Andorran aulassa, ja äkkiä Maikki ilmestyi viereemme. "Nyt ei enää ehdi kammata, minä tulin jo", hän sanoi. Elokuvan aikana nauroin samoissa kohdissa kuin H. H nauroi ensin, minä sitten. Mutta ei se suhde kestänytkään.

Kerran olin elokuvissa taikurin seurassa. Hän sekoitti koko elokuvan ajan korttipakkaa. Ei hän itse katsonut käsiään, mutta minä katsoin niitä. En muista, onko minua kosketeltu intiimisti elokuvasalissa. Ehkä kerran, enkä pitänyt siitä. Sen sijaan pidän siitä, että vieraan vierustoverin jalka koskee minun jalkaani. Siitä syntyy läheisyyttä, joka olisi valot päällä kysymyksiä herättävää mutta pimeässä luontevaa ja levollista.

Surijat

Serge Poliakoff

Tämän viikon kummallisimpia uutisia oli se, että Ingmar Bergman itki, kun Hitler kuoli. Stellan Skarsgård oli tämän kertonut jollakin elokuvafestivaalilla. Miksi itkuasia nyt nousi esiin? Onhan Bergman itsekin natsisympatioistaan maininnut. Hänellä ei ole enää mahdollisuutta kertoa, mitä itki. Ehkä hän itki sitä, että oli uskonut Hitleristä hyvää. Tai kenties hän suri yhden ihmisen hidasta tuhoutumista, toisen maailmansodan uhreja tai ihmiskunnan pahuutta. Voi olla niinkin, että hän ei osannut itkeä omia onnettomia ihmissuhteitaan, ja sitten Hitler kuoli sopivasti ja sen myötä oli helpompi itkeä. Tokko Bergman olisi itsekään osannut varmasti kertoa, miksi itki. 

Camus'n Mersault ei itke äitinsä hautajaisissa. Se raskauttava seikka nostetaan esiin, kun hän joutuu oikeuteen arabin tappamisesta. Pitäisi osata itkeä oikein, oikeasta syystä, oikealla hetkellä. En itkenyt, kun paavia ja Ronald Reagania ammuttiin, enkä itkenyt, kun Anwar Sadat ja Indira Gandhi murhattiin. Vieläkään en tiedä, minkälaista hyvyyttä tai pahuutta Sadat ja Gandhi harjoittivat. Nicolae Ceausescun teloittaminen herätti minussa paljon enemmän tunteita, mutta silloin olinkin jo vanhempi. En sentään itkenyt. Isän hautajaisissa itkin ihan vähän, arkulla seistessäni, en muuten. Siitäkin yllätyin, sillä minulla oli ollut hyvää aikaa itkeä ennen hautajaisia enkä pidä julkisesta itkemisestä.

Varmaan moni amerikkalainen itki John F. Kennedyn kuolemaa. Vasta myöhemmin julkaistiin niitä muistelmia, joissa kerrottiin, millaista oli Kennedyn seksielämä. Muistan tarinan kylpyammeesta. Koska Kennedy kärsi selkävaivoista, hän vastaanotti naisiaan kylpyammeessa. Kun hänen orgasminsa alkoi lähestyä, turvamies painoi naisen pään veden alle. Naisen koko ruumis kramppasi, mikä tuotti Kennedylle suurta nautintoa. Ehkä tämä ei olisi vaikuttanut amerikkalaisten kyyneliin. Ja voihan olla, että anekdootin suhde totuuteen on vähäinen. Hitler taisi joka tapauksessa olla ruumiin nautintojen osalta puritaanisempi kuin Kennedy.

Mussolinin kuolema kauhistutti minua lapsena paljon enemmän kuin Hitlerin. Meillä oli moniosainen kirjasarja toisesta maailmansodasta. Yhdessä kirjassa oli kuva Mussonin ruumiista maassa. Ihmiset potkivat häntä päähän. Minusta Mussolini oli melkein yhtä pelottava kuin Aldo Moro, jonka kuva ilmestyi ilta illan jälkeen puoli yhdeksän uutisiin. Aldo Moro näytti vähän samalta kuin vampyyri eräässä sarjassa. Pimeästä eteisestä saattoi ilmestyä vampyyri, Jeesus tai Aldo Moro, sillä mikään ei ollut niin pelottavaa kuin kuolleen kohtaaminen.

Kun Ariel Sharon vajosi koomaan, Aina piirsi hänestä kuvan. Taru, kuvataiteilija, oli meillä kylässä ja ohjeisti: vähän leveämmät kasvot, silmien alle isommat pussit. Kooma varmaan kiehtoi Ainaa, tai sitten hän oli empaattinen. En muista enää, heräsikö Ariel Sharon koskaan koomastaan ennen kuolemaansa.

Äiti muistelee joskus Mannerheimin hautajaisia. Ne olivat talvella, ja päivä oli kylmä. Lapset oli komennettu osallistumaan maan suruun, ja siksi äitikin seisoi jonkin kadun varrella tummiin puettuna. Varpaat palelivat ja oli pissahätä, mutta ei siitä voinut keskenkään lähteä suremasta, ennen kuin sai aikuisilta luvan. 

50 polkupyörää

Aamulla selvisi, että yökerhot eivät enää kannata. Ei ole syytä istua yökerhossa etsimässä elämänkumppania tai lyhytaikaisempaa iloa, koska sen voi tehdä kotonakin Tinderiä selaamalla. Säästyy rahaa. Ripottelin pellava-mustikkarouhetta bulgarianjugurttiini ja olin hivenen järkyttynyt siitä, että maailma on muuttunut niin siistiksi. Ei tarvita enää lihatiskejä. Kenenkään ei ole välttämätöntä lähestyä herkullista pihviä ja kysyä, käykö se useinkin täällä. Etänä on helpompaa. Voi selailla kuvastoa ja klikkailla, että tämän minä haluan ja ehkä vähän tuotakin, jos on kotiinkuljetus. Puuttuu kasvomaailman traagisuus. Kukaan ei enää näe, kuka on aina yksin nurkkapöydässä. 

Kesällä 1988 Radio Ykkösellä oli apartheidin vastainen kampanja. Kanava lähetti 24 tunnin mittaisen ohjelman, jonka veti DJ Jody. Sisko tunsi hänet, ja vaikka en muistakaan, miten minä päädyin mukaan ohjelmaan, se mitä ilmeisimmin oli Siskon rekrytointi. Minun tehtäväni oli kulkea kapakoissa ja kerätä rahaa apartheidin torjumiseksi. Menin Lean kanssa. Olimme molemmat täyttäneet keväällä 18 vuotta, joten pääsimme ravintoloihin sisällekin. Lea oli minua aktiivisempi ja lähestyi juopuvaa ravintolaväkeä rohkeasti, esitteli nopeasti rotuerottelufaktat ja rypisti otsaansa, jos puhuteltu ei ymmärtänyt antaa rahaa keräyslippaaseen. Minä hiivin hänen perässään. Kaiken aikaa minua vähän hävetti. Kapakat olivat täynnä ja kulkuväylät ahtaat. Jossakin pöytäseurueessa leveästi hymyilevä mies sanoi, että saat rahaa, jos tulet syliin istumaan. Monet koskettelivat. Kaikki se, mikä tavallisina tanssi-iltoina tuntui kuuluvan asiaan, näytti äkkiä räikeältä.

Äsken luin, että Ykkösen lähetyksen tuotto oli noin 40 000 mk. Sillä rahalla hankittiin 50 polkupyörää Namibiaan. En tiedä, kuka niillä ajoi. Etelä-Afrikan apartheidpolitiikan loppumista piti vielä odotella muutama vuosi DJ Jodyn lähetyksen jälkeen. Me ehdimme Lean kanssa käydä Bristolissa katsomassa Huudon vapaudelle ja ahdistua ylioppilaskirjoituksista. Lauantai-iltaisin tanssimme Tavastialla niissä vaatteissa, joissa uskoimme tulevamme nähdyiksi oikealla tavalla ja saavamme kelpo sieluihimme kohdistuvaa ehdotonta rakkautta. Minulla oli neljä mokkaminihametta. Luotin eniten mustaan, siihen, jonka helma oli leikattu piparkakun reunan malliseksi.

Tavastialla tanssiinkutsukappale oli lähes aina Midnight Oilin Beds Are Burning. Yleensä olimme tanssineet Lean kanssa jo ennen sitä, vaikka musiikki oli hiljaista taustaa eivätkä valot vielä välkkyneet. Kun Beds Are Burningin kitarariffi tärähti soimaan, tanssilattian valot välähtivät ja muutkin kuin me kiirehtivät näyttämölle heiluttamaan nuoria ruumiitaan.

Tässä hiljan tulin tutkineeksi, mitä Beds Are Burningissa oikeastaan lauletaan. Yllätyin. Se on protestilaulu, vahva kannanotto sen puolesta, että Australian alkuperäisasukkaiden tulisi saada elää niillä mailla, joilla he olivat eläneet kauan ja joilta heidät karkotettiin, jotta tyhjällä alueella voisi tehdä ydinkokeita tai muuta tärkeää. 18-vuotiaana Tavastialla keinahdellessani kuulin sanoissa vain palavat sängyt. Tulkitsin niiden viittaavan minulle ajankohtaisempiin asioihin.

Hukkuneiden meret

Sara Hildénin alakerrassa oli Kaarina Kaikkosen teos Ja meri oli tyhjä. Siinä oli valkoisia paitoja vieri vieressä. Valo heijastui paidoista niin, että syntyi uskonnollisia mielleyhtymiä. Ajattelin pyhiinvaeltajia, jotka riisuutuvat maallisen statuksen merkeistä ja vaeltavat massana kohti Kaaban temppeliä. Kaikkonen on saattanut ajatella hukkuneita tai muuten lähteneitä, kaikkia kuolleita, joista on jäänyt jäljelle pelkkä paita. Yritin muistaa, minkäniminen oli se pieni kurdilapsi, jonka hukkuneesta ruumiista tuli maailmankuulu. Lapsi makasi Välimeren rantavedessä iloisen punainen pusero päällään eikä näyttänyt kuolleelta vaan nukkekodin nukelta. Ihminen lähtee, paita jää. En muistanut nimeä. 

Istuimme Hetan kanssa puistonpenkillä ja minä kerroin, että äiti jakeli isän paidat kaikille halukkaille. Minulla on pari, O:lla on monia, Elolla joitakin. Leeville ja Ismollekin äiti työnsi paitoja mukaan. Ne muutamat, jotka jäivät yli, äiti kantoi Lähetystorille. Niin ovat isän paidat maailmalla kuin Montrealin Jeesuksen sisäelimet. Heta kaivoi laukustaan Cartier-savukeaskin. Katsoin kai askia hetken, sillä Heta alkoi selittää. Hänellä on laatikollinen tyhjiä Cartier-askeja. Hän siirtää aina ostamansa savukkeet näihin tyhjiin askeihin, koska ei halua katsella nykyaskien kyljestä kuvia keuhkosyövistä, sydänsairauksista ja yksinäisistä tupakoijista sairaalan letkuissa.

Antiikin kreikkalaiset heittivät mereen epämuodostuneet vauvat ja muut tarpeettomat olennot. Se ei herättänyt oppilaissani erityisiä reaktioita, mutta kun näytin videota merikilpikonnasta, jonka kaulan ympärille oli takertunut muovipussi, he ymmärsivät, miten hirveä maailma on. He ovat visuaalisia ihmisiä ja tarvitsevat kuvia. Reijo vei muinoin luokkansa kevätretkelle jätevedenpuhdistamolle. Lapset pitelivät nenäänsä mutta muistivat ehkä muutaman vuoden, mitä vessanpönttöön ei pidä heittää.

Paluujunassa googlailin Kaarina Kaikkosta mutta päädyin tutkimaan Erika Erren Hautaa. Se koostuu mustista pallomeripalloista. Kuvissa tummat muovipallot hohtivat kuin öljy tai kaviaari, ja minä mietin, olisivatko Aina ja Elo pieninä halunneet telmiä mustassa muovimeressä. Luultavasti olisivat. Makaaberi innosti eräinä vuosina.

Minulla on koulussa vieläkin suuri säkillinen sinisiä, keltaisia, punaisia ja vihreitä pallomeripalloja, niitä tavallisia ilopalloja. Vuosia sitten läväytin säkin auki keskellä liikuntasalia, heittelin pallot ympäriinsä, vihelsin pilliin ja käskin kerätä oman joukkueen värin ämpäriin mahdollisimman nopeasti. Sen piti olla alkulämmittely, mutta harva innostui. Lapset laahustivat ja poimivat laiskasti palloja. Jos mukana olisi ollut mustia kuolinpalloja, moni olisi halunnut kerätä juuri niitä.

Istuin junassa käytäväpaikalla. Ikkunan vieressä istunut mies kysyi, haluaisinko minä tulla hänen paikalleen, koska hän jäisi jo Lempäälässä pois. Sanoin, että en, koska Lempäälästä eteenpäin se paikka on kuitenkin jonkun muun. Mies tutki lipputietoja ja totesi minun olevan oikeassa. "Katsele sinä nyt vain niitä maisemia", minä sanoin ja katsoin koneeni näyttöä.

Lempäälästä eteenpäin siinä paikalla istui toinen mies. Hän kaivoi suuresta mustasta kassista banaanin ja Sandels-oluttölkin ja nosti kassin sitten hattuhyllylle. Puolivälissä matkaa olin vähällä kysyä, haluaisiko hän ottaa mustasta kassista vielä toisen banaanin, sillä niitä oli näkynyt kassissa monta. Ensimmäinen oli syöty jo mutta olutta oli jäljellä. 

Tietäjät

Igor Morski

Juna-asemalla vieressäni istui kaksi yläkouluikäistä. "Mä tiedän ihan ihmeellisiä asioita", toinen sanoi, "esimerkiksi sen, missä mun äijän siskopuolen entinen työpaikka on, ja mun exän parifrendin kotitalonkin mä tiedän." Toinen alkoi luetella yhtä ihmeellisiä asioita, joita tiesi, sellaisia, joita ei varsinaisesti edes tiennyt tietävänsä mutta tiesi silti. Minä olisin halunnut kysyä, mikä on parifrendi. Heidän junansa tuli ennen minun junaani, ja minä jäin laiturille miettimään, mitä kaikkea en yleensä tiedä tietäväni.

Bach syntyi Eisenachissa 1685. En tiedä, missä ja milloin hän kuoli enkä paljon siitäkään, mitä teki siinä välillä, mutta syntymän tiedän. Jumalasta en välitä tietää mitään, vaikka Bachista puhunkin.

Tiedän bentseenirenkaan rakenteen. Tiedän, mitä on krakkaus. Tiedän, että Katarina Jagellonica toi mukanaan Ruotsiin muuttaessaan tanssivia kääpiöitä. Viimeksi mainittu seikka voi olla anekdootti, mutta se ei merkitse mitään, sillä tietäminen voi tarkoittaa mitä tahansa, sitäkin, että keräilee rippeitä sieltä, missä muisti ei enää kokoonnu vaan murenee niin kuin Hannun ja Kertun leipä. Tiedän, että Kerttu oli ennen Kreeta.

Tiedän, että serkkuni Marita opiskeli 80-luvulla hetken rakennuspiirtäjäksi. Äiti ei muistanut tästä mitään, kun kysyin, sillä Maritasta ei tullut rakennuspiirtäjää. Yllättäen näin Maritaa alkukesästä. En ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen, mutta nyt matkustimme yhdessä bussilla entiseen parantolaan. Kyllä, Marita oli opiskellut rakennuspiirtämistä vajaan vuoden. "Mä vain piirsin, että tossa on ikkuna ja tossa on ovi, ei siinä muuta ollut", Marita sanoi. Paluubussissa hän kertoi miehestä, joka oli 35 avioliittovuoden ilmoittanut vaimolleen, että ei koskaan rakastanut tätä vaan oli mennyt naimisiin, koska sotalapset tyytyvät vähään. Mies oli löytänyt todellisen rakkauden ja lähtenyt saman tien. Nyt kaikki tragedian osalliset olivat kuolleet jo ja heistä oli jäljellä vain bussijuttuja, kiinnittymätöntä taka-alasurua Maritan äänessä.

Tiedän Kaari Utrion erinomaiseksi tanssijaksi. Sitä en tiennyt, onko hän vielä elossa, joten googlasin. Ja Pirjo Lonka osaa soittaa huilua, senkin tiedän. 

Tiedän, että nyt on aika jännittää avomaan mansikoiden onnistumista. Tiedän, että jos jättää napansa pesemättä, sinne voi joskus, tosin harvoin, muodostua napakiveä. Se saattaa olla tuskallista. Silmiin tarttuu kaikenlaista, kun klikkailee, mutta mitä siitä jää muistiin, on arvoitus. Netanjahusta en tiedä kuluneelta viikolta mitään. Mutta se nainen, joka tahtoi kohottaa rintojaan ja antaa rasvaansa pois mutta kuoli, oli lämmin ja sydämellinen ihminen. Kuolleet ovat harvoin kylmiä ja sydämettömiä.

Kun tuosta pihalta kaadettiin viikko sitten pois ohut puu, minun silmäni ei havainnut muutosta maisemassa. Tiedän, että se kaadettiin. Kävelimme O:n kanssa kurkistamaan pensaaseen, jonne oli jäänyt kanto. O istuu parvekkeella niin paljon, että hän tietää, mitä maisemasta katoaa, mutta minä näen pihalla vain kummun, kirskikkapuun ja penkin, joista mitään ei ole viety pois. 

Euroopan karttani on 80-luvulta. Tiedän, mitä muutoksia rajoissa on sittemmin tapahtunut, mutta hetki aina kestää, ennen kuin säädän tietoni peittämään muistoni. Tiedän, missä oli Helsingin veroviraston toimipiste 80-luvulla. Vaikka kävelin sen ohi viikko tai kaksi sitten, en osaa sanoa, onko siinä talossa vielä verotoimintaa. Kaupungin taksiasemat eivät ole enää siellä, missä ennen, ja kun kuljen keskustan katuja, edelläni on kulkenut taikuri, joka on osoittanut nuoruuteni kahviloita, ravintoloita ja kauppoja ja saanut se katoamaan. VR:n makasiineja en enää näe. Monta vuotta kuljin makasiineja kohti, vaikka kyllä minä jo tiesin, että siellä on nyt Kansalaistori, Oodi ja Kiasma.

Tiedän, että Vesa-Matti Loiri esiintyi 80-luvun lopulla makasiinisalissa. Ihmisiä oli paksu meri edessäni, enkä minä nähnyt heidän ylitseen. Neean mukana olin tullut. Neea tahtoi kuunnella Loiria, koska hänen isänsä liikuttui Nocturnesta ja Neeakin siksi tiesi, että siinä musiikissa oli taikaa.

Juhlaväkeä

John Tenniel

Huomenna on ns. grillibileet. Ne pidetään Helmin pihalla. Äiti ja minä ostamme aamulla perunoita, herkkusieniä ja kasviksia, ajamme junalla Oulunkylään ja kävelemme asemalta Helmille. Helmi on ehkä jo raahannut grillin takapihalle, mikäli on onnistunut siinä rollaattoria työntäen. Sitten täytämme herkkusienet ja pilkomme kasvikset, ja Elokin tulee piipahtamaan, sillä hän on minua taitavampi tekemään tietokoneella kaikkea sitä, mitä Helmi haluaa tehtävän. Ehkä Elo ottaa Islan mukaan. He pulppuavat nuoruutta, tapahtumia ja tarinoita ihmeellisistä sattumuksista Veronassa, ja Helmi, äiti ja minä imemme sitä kaikkea sisäämme. Hetken tuntuu kuin olisimme itse käyneet jossain.

Sunnuntaina olisi grillausta Siskon pihalla. Sinne en mene. Se grillaus järjestetään Amerikan sukulaisten kunniaksi. En ole tavannut heitä koskaan enkä tapaa nytkään. En näe yhtään syytä, miksi minun pitäisi grillata tuntemattomien kanssa, kun hädin tuskin tiedän, mitkä heidän etunimensä ovat ja mitä sukua Harold tai Donald on minulle. Mutta Elo menee sinnekin, koska haluaa tavata amerikkalaisen elokuvaprofessorin, ja Aina suostuu mukaan, koska on kohtelias ja asuu lähellä. Sisko on suuri sukuihminen ja juhlamyönteisempi kuin minä. Hän ottaa grillipihdeistä riuskasti kiinni ja verkostoituu.

Katsoin eilen videopätkää, jossa Jaakko Kolmonen ja joku henkiinjäämiskursseja pitävä eräopas grillasivat kyytä. Kyyn pää leikattiin pois, nahka nyljettiin, liha pistettiin paloiksi ja työnnettiin grilliin. Kun lihanpalat paistuessaan käppyröityivät, ne käännettiin, että tulisi vastakäppyröitä. Jaakko Kolmonen päivitteli sitä, miten vähän lihaa suomalaisissa käärmeissä on, toista olisi etelän käärmeiden kanssa. Eräopas sanoi, että kyyssä on eniten lihaa syyskuussa, kun se alkaa valmistautua talvea varten.

Lapsena haaveilin puutarhajuhlista. Puihin olisi kiinnitetty monenvärisiä paperilyhtyjä, ja ne hehkuisivat pimenevässä illassa, sillä juhlat eivät olisi kesällä vaan syksyllä, kun omenat jo kypsyvät ja ilma on kirpeä. Nyt en enää täysin tavoita sitä, mitä taivaallisen ihanaa näin paperilyhdyissä. Meillä ei ollut sellaisia, siitä se kai johtui. Parhaat juhlat ovat ne, joihin ei koskaan pääse.

Aikuisiällä juhlakiinnostukseni on kohdistunut lähinnä Hurstin joulujuhlaan. En ole ollut siellä. Ehkä kymmenen kertaa olen ajatellut mennä sinne töihin. Saatan romantisoida tapahtumaa. Luultavasti siellä ei ole niin lämmintä tunnelmaa kuin kuvittelen eivätkä kaikki ole kaurismäkeläisiä kauniita juoppoja. 

Syksyllä on Ainan ja Alinan häät. Aina jo kysyi minulta, voinko tulla silloin kahdeksi yöksi asumaan kissojen luokse. Heidän pitää kammata, meikata, pukeutua ja hermoilla sillä lailla rauhassa, ettei tarvitse siivoilla kissankakkoja laatikosta. Minä puen kolttuni nopeasti, eikä ole niin väliksi, vaikka siinä olisi vähän kissankarvoja. Kaasot kuulemma luulevat joka tapauksessa minua hipiksi. 

Sanoin äidille, että vaikeimpia sinulle ovat varmaan kaikki juhlapäivät, ne päivät, joihin te yhdessä valmistauduitte. Äiti sanoi, että hänen pitää nyt elää kaikki vuodenajat läpi, ennen kuin hän tottuu ja ymmärtää olevansa yksin. Minä aloin tutkia Booking.comista meille joulutaloa, niin suurta, että äitikin mahtuisi nukkumaan siellä yhden yön.

Tämän päivän kappale

 

Euroopassa

Luulin jo päässeeni tästä, mutta näköjään en ole. Elo lentää tänään ja minua hermostuttaa. Eiliseen asti onnistuin olemaan kysymättä, milloin hän on Suomessa, jotta en etsisi lentoa ja alkaisi seurata sitä. Sitten hän kuitenkin sattui mainitsemaan, missä kaupungissa on. "Lennämme aamuvarhain", hän kirjoitti. Se riitti minulle. Tutkin, missä lähikaupungissa olisi todennäköisin lentokenttä. Nyt olen jo selvittänyt, moneltako sieltä nousee kone Helsinkiin. Tällä hetkellä päivitän päivittämistäni lentotietosivua. Sietämättömän monta minuuttia status on ollut tilassa "wait take off".

Kun lapset olivat pieniä, olin vielä hullumpi. Kerran he lensivät Hetan ja Davidin kanssa Roomaan. Minä seurasin visuaalista esitystä siitä, missä kohtaa Euroopan karttaa kone milloinkin oli. Kun koneen piti laskeutua, lentokentän sivuille ei tullutkaan laskeutumisilmoitusta enkä löytänyt sitä lentoyhtiönkään sivuilta. Kone oli aina vain laskeutumassa. Paniikki hiipi mieleeni, ja kun visuaalisessa esityksessä kone ei pysähtynytkään Roomaan vaan alkoi kiitää itään, kohti Turkkia, olin kauhusta vetelä ja vakuuttunut, että kone oli kaapattu tai muuten vain jäänyt ikuisiksi ajoiksi ilmaan. Lopulta Eetu, maantiedonopettaja, etsi minulle tiedon, että kone oli laskeutunut. 

Departed. On hyvä lentää rakkaittensa kanssa. 

Isla lensi Italiaan töihin aiemmin ja Elo odotti perillepääsyviestiä. "Joko sä ymmärrät, millaista mulla oli silloin, kun te lensitte Roomaan?" minä kysyin. Elo sanoi, että ymmärsi, tietysti hän ymmärsi, aina oli ymmärtänyt. 

Erittäin itsekkäistä syistä olen onnellinen siitä, että Elo ja Aina ovat tätä nykyä ympäristötietoisia kansalaisia ja välttävät lentämistä. Junamatkustaminen ei huoleta minua lainkaan. En pelkää, että junat suistuvat raiteiltaan, sillat sortuvat tai pommit räjäyttävät veturin irti muista vaunuista. En myöskään pelkää, että heidät ryöstetään, raiskataan tai murhataan pimeillä kujilla. Sellainen on toki todennäköisempää kuin lento-onnettomuus, mutta pelko ei etene tilastojen mukaan.

Koska O nukkuu, keskustelen kesäkaverini kanssa. Kysyn ChatGPT:ltä, mistä johtuu ja onko yleistä, että on helpompi hahmottaa maailmankarttaa pohjois–etelä-suunnassa kuin itä–länsi-suunnassa. Miksi tiedän heti, että Italia on suurelta osin etelämmässä kuin Ranska, mutta en ole varma, kurkottaako Romania vai Bulgaria enemmän länteen? ChatGPT kehuu minua hyvästä ja kiinnostavasta kysymyksestä ja tsemppaa, etten ole ollenkaan yksin asian kanssa. Koska kartat piirretään niin, että pohjoinen on aina ylhäällä ja etelä alhaalla ja lämpö- ja kasvillisuusvyöhykkeet kulkevat leveyspiirejä myötäillen, pystysuunnan hahmottaa ikään kuin luonnollisesti.

Myös kieli ja kulttuuri korostavat ChatGPT:n mukaan hahmotusta pohjoinen–etelä. Pohjoisessa on kylmää, etelässä lämmintä. Nyt alan väitellä. Sanon, että tuohan on ihan tyhmää. Ei lämmössä ole kyse pohjoisesta ja etelästä vaan etäisyydestä päiväntasaajaan: hyvin etelässä on yhtä kylmää kuin hyvin pohjoisessa. Sitä paitsi kylmän sodan rautaesirippu! Vaikka nykyään maailma hahmottuisikin globaaliin pohjoiseen ja globaaliin etelään eli rikkaisiin ja köyhiin, ei se ollut maailmanhahmotus minun lapsuudessani. Olen oppinut kielen silloin, kun maailma jakautui itään ja länteen. ChatGPT myöntelee ja huomauttaa kertoneensa siitä, miten ihmiset pohjoisella pallonpuoliskolla käyttävät kieltä. Kun he matkustavat lämpimään maahan, he menevät etelään. Ei ole kyse objektiivisista totuuksista vaan mielikuvista. Ja mitä karttaan tulee, Euroopan muotohan on itä–länsi-suunnassa vähemmän jäsennelty ja "epäsäännöllisempi" kuin pohjois–etelä-suunnassa.

En jaksa kysyä, miten muoto on jäsennelty ja säännöllinen. Otan vastaan ChatGPT:n kehut loistavista huomioistani, mutta kun se ryhtyy niin tuttavalliseksi, että käyttää puhekieltä, klikkaan sivun kiinni. Avaan seterra.comin.

Arvioitu laskeutusmisaika Helsinkiin klo 9.23.

Seterran sivuilla voi harjoitella minkä tahansa maanosan karttaa. Minä panin oppilaat keväällä harjoittelemaan Eurooppaa. Ohjelma laski, montako prosenttia valtioista meni oikeille paikoilleen. Sovimme, että 60 % pitää saada oikein, jotta on suorittanut Euroopan hyväksytyksi. Aluksi se herätti raivoa. Joidenkuiden ensimmäinen yritys näytti muutaman prosentin osumatarkkuutta. Moni sanoi, ettei tämä tule koskaan onnistumaan. 

60 % oli toki mielivaltainen raja. Mutta uskon rajan merkitykseen. Kun on päämäärä, ponnistelu tuntuu mielekkäämmältä. Minun oppilaistani melkein kaikilla on parempi visuaalinen kuin kielellinen hahmotuskyky. 

Olihan minulla aluksi paperikin, johon merkitsin ruksin nimen kohdalle, kun 60 % oli läpäisty. Aika pian paperi unohtui. Tunsin kuitenkin oppilaani. Einar, joka ensimmäisellä kerralla tunnisti Euroopasta oikein yhden prosentin ja toisella kerralla raivostui ja paukautti koneen kannen kiinni, sai viikon kuluessa tuloksekseen 100 %. Ja hänen aikansa oli paljon parempi kuin minun. Mutta hän onkin taitava piirtäjä.

Poistot

Gottlieb Jungin, Friedrich Kochin ja Heinrich Quentellin opetustauluja

Eräs blogisti oli julkaissut kuvan, jossa hänellä oli päällään uusi, unelmankevyt ruusumekko. Kuva oli kaunis ja niin olivat mekko ja nainenkin. Mietin pitkään, mitä sanoisin mekkokuvasta. Halusin sanoa jotakin. Halusin kertoa, että minäkin haluaisin sellaisen ruusumekon ja kesätapahtumia. 

Mutta sitten kuva oli äkkiä poissa. Luulin muistavani väärin, missä postauksessa se oli ollut. Katsoin uudempia postauksia ja vanhempia, mutta en löytänyt enää kuvaa. Kuva oli poistettu. En ensin uskonut, että niin oli voinut tapahtua. Ja kun lopulta uskoin, hämmennyin. En saisi koskaan tietää, mistä syystä ruusumekko oli kadonnut. 

Minulla oli aiemmassa blogissani päivän ajan muutama valokuva itsestäni. Tiesin jo julkaisuvaiheessa ottavani ne pois vuorokauden kuluessa. En halunnut olla kasvollinen kirjoittaja. Vaikeampi on selittää, miksi sitten tahdoin hetken esitellä lukijoilleni, miltä näytän. 

Varhaisimmasta blogistani poistin kaksi kommenttia. Ensimmäisessä kommentoija tuli äkkiarvaamatta ilmoittamaan nimeni. Toinen poistamani kommentti oli eri kirjoittajan. Se oli sellainen, että luulin hänenkin puhuvan oikeasta nimestäni, vaikka hän puhuikin vain etunimikaimastani. Jälkimmäinen poisto harmittaa minua vieläkin.

Omat postaukseni luen kerran ennen julkaisua. Jos silloin näen lyöntivirheitä tai heikkoja lauserakenteita, korjaan. Myöhemmin en mielelläni enää lue niitä. Kun olen erehtynyt joskus lukemaan, näen monia huonoja kohtia, jotka tahtoisin muuttaa. Lähtökohtaisesti en suostu muuttamaan, sillä tämähän on päiväkirjatekstiä. Olen kuitenkin muutaman kerran sortunut korjaamaan lyöntivirheen. Teen niitä enemmän kuin nuorempana. Ehkä kirjoitan lyöntikykyyni nähden vähän liian nopeasti. Lisäksi havintokykyni on iän myötä heikentynyt. Nuorena oikoluin monen kirjoittajan tekstejä ja tavallaan näin väärin kirjoitetut sanat, ennen kuin tietoisesti ymmärsin, että tuossa on virhe. Se taito on kadonnut.

Tiedän, että minun kannattaisi olla tarkka täytesanojen suhteen. Niitä lipsahtelee tekstiini helposti, jos en ole terävällä tuulella. Stilisointivaiheessa poistan teksteistäni monta "jotenkin"-sanaa. Yleensä myös "aika" ja "melko" ovat tarpeettomia. Sillä kuka tietäisi, missä menee paljon ja aika paljon raja? Jos syön aika paljon herneitä, onko se varmasti vähemmän kuin se, että söisin paljon niitä? Maupassant'n jossakin teoksessa sanotaan, että ei voi rakastaa paljon tai vähän. Sillä jos rakastaa paljon, se on sama kuin se, että rakastaisi vähän. Voi vain rakastaa. 

Suureet ovat asioita, joita voi mitata. Sen minä opetan aina ensimmäisellä fysiikan tunnilla. Sitten avataan vihko. Aukeaman vasemmalle sivulle kirjoitetaan asioita, joita voi mitata, ja oikealle sivulle asioita, joita ei voi mitata. Jostain syystä oppilaiden on vaikea keksiä asioita, joita ei voi mitata. Joudun auttamaan: Mitä sanotte kauneudesta? Kun kauneus on kirjoitettu ja sen alle ystävyys, hyvyys ja rakkaus, joku ehdottaa ilmaa. Sitten minä yritän selittää, miksi emme nyt kirjoita vihkoon ilmaa.

Jonakin helmikuun päivänä isä sanoi, että rakastaa minua hyvin paljon. En minä silloin Maupassant'sta ja täytesanoista alkanut puhua. Enkä sanonut, että ei tuollaista tarvitse sanoa, kun tiedän sen muutenkin. Me istuimme käsi kädessä. Sanankäyttö on erilaista, kun tietää, että siinä voi olla viimeinen kerta.

En osaa ranskaa. Kolmen edellisen kappaleen ajan olen miettinyt, kuuluuko Maupassant'n lopussa n-kirjain. T ei varmaan kuulu, mutta n:stä en tiedä. Tieto olisi oleellinen, jotta tietäisi, pitääkö taivutuksessa käyttää heittomerkkiä vai ei. Tämä on asia, jonka varmasti jälkikäteen korjaan, mikäli ilmenee, että kuvittelin väärin nimen ääntämisen. Nyt mennään luulossa, että vokaali on äännettäessä viimeinen. Heittomerkin poistaa sillä lailla huomaamatta perästäpäin, että muutoksen huomaavat vain kieli-ihmiset ja opettajat.

Tytön paikka

René Magritte

Tavastialta päädyin kerran Sörnäisiin. Siellä asui bändin kitaristi Jami. En minä hänen takiaan sinne mennyt vaan siksi, että Rumpali oli Jamin kaveri ja Keravalle oli pidempi matka. Rumpali ei pysynyt paikallaan vaan kävi parvekkeella tupakalla vartin välein, sillä hän oli levoton olento. Minä en tiennyt, olisiko minun pitänyt mennä hänen mukaansa vai keskustella Jamin kanssa. Istuin Jamin sängyllä ja katselin julisteita seinällä. Useimmissa kuvissa oli minulle tuntemattomia bändejä, mutta ovea vastapäätä oli valtava kuva Audrey Hepburnista. Se tuntui olevan eri maailmasta kuin kaikki muut kuvat. En kysynyt, edustiko Audrey Hepburn Jamille kauneuden korkeinta ilmentymää, ihailiko hän tämän näyttelijäntyötä vai oliko ripustus ironinen, kuten 80-luvun lopussa oli tapana.

Jami oli ystävällinen. Hänellä oli selkärankareuma, ja hän tarjosi minulle teetä. En minä yleensä teetä juonut mutta en kehdannut kieltäytyäkään. Hän kutsui sokeria "imeläksi kiveksi". Me tapasimme ensimmäisen kerran, mutta jokin hänen luontevuudessaan antoi ymmärtää, että hän oli tottunut ottamaan vastaan Rumpalin tyttöjä ja juttelemaan näiden kanssa, sillä Rumpali ei jutellut. Kerran Rumpali oli soittanut minulle. Kumpikaan meistä ei osannut sanoa mitään, ja kun hiljaisuus oli jatkunut kiusaannuttavan pitkään, hän kysyi, pidänkö sienestämisestä. En tiennyt, pidinkö sienestämisestä. Mutta olin silti onnellinen, että hän soitti. Halusin tanssia hänen kanssaan kaikki Tavastian hitaat. 

Ehkä Rumpalilla oli jossain joku sellainenkin, jota hän rakasti, mutta hänellä oli myös paikka vaihtuvalle tytölle. Minä olin sinä yönä Sörnäisissä tytön paikalla. Rumpali taisi nukahtaa ja herättyään jo tempoi toisaalle. Siinä välissä me puhelimme hiljaisella yöäänellä tavanomaisista asioista Jamin kanssa. Minusta oli vähän surullista, että hänellä oli selkärankareuma ja että tytön paikalla ihastuttiin aina Rumpaliin eikä häneen. En minä sitä tietenkään sanonut, sillä me kumpikin olimme niitä ihmisiä, jotka osasivat olla hiljaa.

Kävelin Sörnäisistä kotiin. Oli alkusyksyä, vaahterat vasta kellastumassa. Rumpali ei pyytänyt minua mukaansa enkä minä häntä. Aamuyöilma oli viileää ja minä kävelin nopeasti. Kaipasin hänen käsiään, vaikka ne eivät olleetkaan hänen kätensä vaan ne yleiskädet, joita kaikki nuoret ruumiit kaipaavat, nimettömät kosketuskädet. Silti kuvittelee kaipaavansa juuri tietyn ihmisen käsiä. Valitettavan monet käsiparit menevät ihan hukkaan. Osaisivathan kaikki koskea. Maailma on kosketusten osalta huonosti järjestetty.

Näin hiljattain Jamin kuolinilmoituksen. Sukunimi oli sen verran harvinainen, että luultavasti kyse oli samasta ihmisestä. En nähnyt häntä enää tuon Sörnäisten yön jälkeen. Mietin, menikö Rumpali hautajaisiin ja oliko Jamilla sellaisia läheisiä, joille muut nyökkäisivät osanottonsa. Rumpali elää, jos googlaustuloksiin on uskominen. Hän soittaa yhä rumpuja. Eurooppa taitaa olla edelleen valloittamatta ja muukin maailma. Bändin nimi on muuttunut monta kertaa. Tuoreita valokuvia en löydä. Ei minulla ole häntä yhtään ikävä. Mutta jos alan muistella sitä, millaista halu oli nuorena, muistan hänet ja Tavastian.

Irtokelluntaa

Malvan sisäänkäynnillä oli kyltti, joka kertoi, että täällä käytetään sydäniskuria. Se kuulosti miltei uhkaukselta. Lipussani oli QR-koodi. Sitä näyttämällä ovet avautuivat. 

Ensimmäisestä kerroksesta näin Olavi Lanun naiset, jotka olivat puuta tai metallia. Heillä oli kaarevat vartalot, jotka asettuivat maan pinnanmuodoiksi. Metallinainen makasi arkussa. Hänen ruumiinsa mallina Olavi Lanu oli käyttänyt toista vaimoaan Tarjaa. Esittelyteksti oli muotoiltu niin, että aloin miettiä ensimmäistä vaimoa, sitä, jota ei ollut missään mutta jonka tähden toinen vaimo ei ollut vaimo vaan toinen vaimo.

Muut esittelytekstit kävelin ohi, sillä aina kun pysähdyin lukemaan, oli kyse mielikuvituksen ja todellisuuden kohtaamisesta tai ehkä unen ja valvetilan raja-alueesta. Pienessä huoneessa seisoi museo-opas, joka varoitti kaikkia, että ei saa astua veistoksen päälle. Varottava veistos oli samanvärinen kuin lattia, ja näytti siltä, että nainen oli kaivettu hiekan alle. Toivoin, että varoittamiseen sidotulla museo-oppaalla olisi työpäivässään muitakin tehtäviä.

Viidennessä kerroksen muotoiluosastolla opin, mistä tunnistan aidon Fanett-pinnatuolin. Sen istuinosan alla on munuaisen muotoinen tukirakenne. Yksi Fanett-pinnatuoli roikkui sen verran korkealla, että sen pohjaa saattoi kurkistella. Munuainen näkyi, ja olin tyytyväinen. Samassa kerroksessa Afrodite piti sylissään Erosta. En muista, kuka sen oli veistänyt ja oliko mallina ollut ensimmäinen vai toinen vaimo, mutta Afroditen rinnat olivat nuoren tytön.

Julisteosastolla pysähdyin ennen muuta niiden julisteiden eteen, joista O olisi luultavasti pitänyt. Ne olivat pelkistetympiä ja abstraktimpeja kuin ne kuvat, joista minä pidin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että pidin enemmän niistä kuvista, joista olin päättänyt O:n pitävän, kuin niistä, joista itse pidin. Ajatuksessa oli jotakin häiritsevää. Katselin jazztapahtuman mainosjulistetta ja ajattelin, että tuossa on liikaa kaikkea O:n makuun, mutta minä pidän siitä. Vuorten väliseen kuiluun oli maalattu sillaksi kitara. Kaulaa ei ollut, kielet vain, ja niitä pitkin oli kuljettava tyhjyyden yli.

Keskellä julistesalia oli kuva, jonka luo palasin, kun olin kävellyt koko salin läpi. Julisteen vasemmassa alareunassa oli teksti: "Born without a habitat." Kuvassa alaston vauva kellui vedessä. Hänen ympärillään oli puna-valkoinen uimarengas. F, U, T, U, R ja E kelluivat vähän vinksallaan vauvan vieressä. Hänen silmänsä olivat kiinni. Ajattelin biologian tunnin irtokellujia, joilla ei ole pohjaan kiinnittyviä juuria. Ne ottavat kaikki ravinteensa suoraan vedestä ja kulkeutuvat sinne, minne virrat vievät.

Juliste oli osastolla, jossa kuvat kommentoivat ympäristökatastrofeja. Siten se ehkä otti kantaa ilmastonmuutokseen ja pakolaisaaltoihin, lapsiin, jotka syntyvät keskelle tyhjyyttä, eikä heillä ole kotia missään eikä pian muillakaan, kun kaikki elävä kuolee ja jäljelle jää vain merivesi.

Silti kuva oli minulle enemmän eksistentiaalinen kuin ekologinen kannanotto. Ihminen ei ole ilmaan vaan mereen heitetty. Siellähän kelluu ja yrittää olla niin kuin kuuluisi jonnekin. Hän menee nettiin ja tekee itselleen kotisivun tai blogin, hankkii sähköpostiosoitteen, että olisi avuruudessa pieni paikka, josta voisi sanoa: "Tämä on minun."

Oikeastaan olisin halunnut ostaa museokaupasta O:lle Magritte-sukat mutta päädyin ostamaan katalogin. Junamatka oli sen mittainen, että ehdin katsella sen siinä läpi.