"Ihmiset eivät tarvitse enää osoitteita", sanoi Annikki, "siitä oli lehdessäkin." Kesti tovin, ennen kuin ymmärsin, mihin uutiseen hän viittasi, sillä en voinut olla ajattelematta sitä Rekolan runoa, jossa minä pitelee adressia takinrinnuksen alla, suojassa lumisateelta, kun sinällä ei ole enää osoitetta.
Noin muuten olen katsellut kuvia valeikkunoista. Ne ovat lähes yhtä ällistyttäviä kuin tapetit, joissa on täysinäisten kirjahyllyjen kuvia. Valeikkunan voi tehdä nyt itse. Tarvitaan vain kehys, akryylilevy ja led-valoja, ehkä verhot. Akryylilevyn päälle on mahdollista levittää maissitärkkelystä, jos haluaa himmentää ledien valoa. Kun valeikkuna on nakutettu paikalleen, valoa riittää, kunnes ledit sammuvat.
Opettajien pikkujoulujuhlassa oli kerran muovikuusi. Se näyttikin muoviselta, mutta sen jälkeen, kun koristeet oli ripusteltu oksille, Kata suihkutti spraypullosta ilmaan kuusen tuoksua. "Tulee aidon tuntua", hän sanoi. Tekotakkaa ei ollut, mutta olen minä sellaisiakin nähnyt. Kun Netflixiin ilmestyi monta tuntia takkatulta, nauroin. Sitten kuulin, että Sofia pitää läppäriä nurkassa ja antaa Netflix-tulen palaa iltaisin. Siitä tulee hänelle kodikas olo. Virtuaalipuut rätisevät ja pieni tuli kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi.
Muistan, kun kauppojen kassat alkoivat toivottaa hyvää päivänjatkoa. Se kuulosti kaikessa teennäisyydessään koomiselta, angloamerikkalaisista sarjoista kopioidulta. Osasin kuvitella koulutukset ja teemapäivät, joilla tämä mullistus oli viety läpi kaupan alalla, saatu työntekijät uskomaan, että nyt kannattaa ruveta kansainväliseksi. Ja vaikka toivottelu ei nousisikaan luontevasti omasta kommunikointityylistä, oli syytä työntää oma sivuun ja opetella käyttäytymään siten kuin olisi kohtelias kassa. Tuskin kului vuottakaan, kun olin niin tottunut uuteen käytäntöön, etten enää muistanut entistä. Kaikki olivat kohteliaita. Kun kassa toivotti minulle hyvää päivänjatkoa, toivotin sitä samaa hänelle.
Samoihin aikoihin kouluihin levisi aate, jonka mukaan opettajan ei tulisi suuttua oppilaille tai ei ainakaan näyttää suuttumustaan. Opettaja muuttui asiakaspalvelijaksi, ja tästä nimityksestä myös muistutettiin. Suuttua ei kannattanut, koska opettaja ei ollut ihminen vaan rooli, osa instituutiota, jonka toimintaa määritti uusi kasvatusfilosofia.
Sitten asiakaspalvelijat koulujen ulkopuolella kadottivat sukunimensä. Rinnassa luki vain etunimi, ja ehkä sekään ei ollut reaalimaailman nimi. Varmaan heitä uhkailtiin vapaa-ajalla liikaa.
Me menimme someen ja tykkäsimme ja sytyttelimme virtuaalikynttilöitä epäpaikassa, kun joku kuoli väkivallan uhrina. Lehdet näyttivät kuvaa kuolleen tai murhaajan talosta, ja naapuri sanoi, että niin mukava ja hiljainen ihminen, kyllä vetää hiljaiseksi. Siitä me tiesimme, millaisia he olivat, kuolleet ja elävät. Ja blogit täyttyivät kirjoituksista, joissa kerrottiin, miten tämän olisi voinut välttää ja kenen oli syy, ja aina syy oli lapsuuden, koska kaikilla oli kännykkä ja vanhemmuus oli heikkoa, tai yhteiskunnan, sillä mielenterveyspalveluita oli liian vähän eikä kukaan enää osannut lukea, paitsi yli 50-vuotiaat, joilla oli kekseliäitä nimimerkkejä blogeissa.
Mihin Jean Baudrillard kuoli? En muista filosofien kuolemista kuin Gilles Deleuzen kuoleman. Hän hyppäsi ikkunasta, eikä se ollut valeikkuna.
Jokohan jossakin tehdään muovi-ihmisiä - muoviukki yksin jääneelle mummolle, muoviäijä jätetyllä naiselle, muovinainen poikamie… ai, niitähän on jo.
VastaaPoistaMutta vakavasti puhuen miksipä ei.
Kaupanmyyjän - tai osastonhoitajan, kröhm - poikana suhtaudun yhä myyjiin ehkä eri tavalla kuin yleensä. En ole tätä ennen ajatellut, mutta nyt ajattelin. Kotikylässäni tunsin tietysti kaikki myyjät ja heidän miehensä (vain kauppias tai johtaja oli yleensä mies), joten näin heidät äiteinä, tyttärinä ja siskoina.
Voi olla, että se vaikuttaa alitajuisesti yhä.
Joo, minä sivuutan kaupan kassat ja bussikuskit lähes kokonaan, jos he eivät ryhdy jutustelemaan kanssani tavallisuudesta poikkeavia. Kerran olin jo melkein kokonaan kerännyt ostokseni kassiin, kun satuin katsomaan sitä, jonka käsien kautta ostokseni kulkivat. Hän oli Paula, entinen oppilaani, eräittäin lahjakas ja ihana ihminen. Sanoin sitten Paulalle, että kas tällä lailla teistä kai yleensäkin tehdään ilmaa.
PoistaSiivoojat sen sijaan huomaan ja näen erillisinä ihmisinä. En tiedä miksi. Ja ostareilla ja asemilla nuokkuvat juopot. Tänään Malmin asemalla oli sama mies kuin eilenkin, istui penkillä pienen sadekatoksen alla, rötkyi siinä leuka rinnassa ja silmät kiinni. Menin koputtelemaan, niin kuin eilenkin, että hei oletko sinä okei. Ja taas mies avasi silmänsä ja sanoi olevansa okei. Ambulanssia en tilaa ihan helposti.
Pidin tuosta valeikkunasta. Minua on aina kiehtonut ihmissilmän kusettaminen, taitolaji jonka varkaat ja taikurit osaavat mutta oikeasti, aika pienillä jutuilla voidaan luoda illuusio joka menee täydestä - yhtenä syynä on se että nykypäivän ihmiset eivät osaa sosiaalisen median ja muun paskan takia kyseenalaistaa, kaikki hyväksytään silmää räpäyttämättä ja se on varma merkki siitä että ihmiskunta on lähestymässä omaa sukupuuttoaan mistä minä en suinkaan ole pahoillani. Me olemme parasiitteja jotka valtaavat ja tuhoavat kaiken kauniin ja elollisen.
VastaaPoistaNo ehkä en ihan noin jyrkästi ajattele mutta ei niin paljon paskaa ettei osa tottakin. Tuo että kysyit densolta onko hänellä kaikki okei, osoittaa sitä empatiaa joka on todella harvinaista näinä aikoina ja respektit siitä. Oikeasti, sä olet poikkeus.
Nuorena tykkäsin David Mametin elokuvista (House of Games ym.), joissa perusidea on siinä, että katsoja tulee henkilöhahmon mukana huijatuksi. Ehken tykkäisi enää. Some mahdollistaa niin monenlaisen teatterin ja manipulaation, että Mamet näyttäisi jo alkeiskurssilaiselta.
PoistaLuulen, että minä olisin onneton silminnäkijä rikospaikalla. Minulla on heikko visuaalinen muisti. No, useimmat ihmiset taitavat olla huonoja todistajia: alttiita manipulaatiolle ja oman maailmankatsomuksensa kuvitelmille. Silmää on helppo huijata.
Minut lienee kasvatettu niin, että kaikkien sammuneiden tai sammuvien kohdalla pitää pysähtyä ja tutkia vointia. Ehkä se on yhtä paljon refleksi kuin empatiaa.