Meillä oli neljä lattea, jokainen lasi eri väriä. Äiti kertoi unen, jonka oli nähnyt lapsena. Oli heitetty ilmaan kolikoita, oikein korkealle. Kun ne putosivat maahan, niiden määrästä saattoi laskea, kuinka moniin hautajaisiin oli elämässä mentävä. Kuinka monet hautajaiset sinulle sitten ilmoitettiin, minä kysyin, ja äiti sanoi, ettei muista, ei ehkä laskenut rahoja. Ainan latte oli kauramaitoa, mutta meillä muilla oli tavalliset. Sadan metrin päässä oli rakennustyömaa, ja kun siellä räjäytettiin, asvaltti meidän jalkojemme alla tärähti. O nousi välillä polttamaan, sillä pöydässä ei ollut tuhkakuppia. Hän olisi aivan varmasti kävellyt katsomaan rakennustyömaan valtavaa kuoppaa, ellei olisi ollut sellaista hellettä.
Sanoisitko olleesi Mannerheimin hautajaisissa, jos olit kunniakujassa, minä kysyin, mutta äiti ei vastannut siihen vaan kertoi, miten juoksi kunniakujasta pois, kun yllättäen näki äitinsä ja isänsä Esplanadilla. Minä vuonna tämä tapahtui, kysyi Aina, ja sitten me kaikki esitimme arvelumme Mannerheimin kuolinvuodesta. Minä osuin oikeaan, vaikka se ei johtunutkaan historian tuntemuksesta vaan siitä, että ajattelin, missä iässä lapsi voi olla keskustassa ilman vanhempiaan mutta ei vielä osaa palata sieltä yksin kotiin. Aina sanoi lukeneensa, että Mannerheim oli kuollessaan Sveitsissä, mihin O vastasi, että niin, siellähän se loppuaikoinaan oleili.
Sitten O nousi bussiin, Aina lähti kuntosalille ja äiti ja minä jäimme penkille odottamaan, että Annikki tulisi taksilla Karjalatalolle ja me saisimme lounasta. Taksikuski nosti rollaattorin auton peräkontista ja minä ohjasin Annikin aurinkovarjon alle. Kassalla seisoi sama nainen, joka oli hoitanut kahvituksen isän hautajaisissa. Kesäkeitto oli kuumaa ja tulin siitä onnelliseksi, koska kun edellisen kerran söin kesäkeittoa, olin lapsi ja vihasin sitä. Äiti suositteli Annikille hyvää hautaustoimistoa ja sanoi, että siellä kyllä kirjataan kaikki oleellinen muistiin, voi päättää, haluaako tuhkaksi vai kokonaisena arkkuun ja voi valita arkun ja uurnan. Annikki ilahtui suosituksesta. Heillä oli kivat kesävaatteet eikä kiirettä pois päivän merkittävimmästä aktiviteetista.
Junassa näin Ailaa ja minulla meni hetki muistaa, mitä olen tehnyt kesällä. Aila kertoi, mitä kuului hänen lapsilleen ja mitä äidilleen, ja pieni feministi minussa kuiskasi, että nuoruuden jälkeen teidän elämänne ovat toisten elämiä ettekä te edes tiedä, mitä teille itsellenne kuuluu. Ostarin kirpputoripöydästä ostin kukkamekon kolmella eurolla. Se on sitä mallia, että kauppamatkalla saan ehkä myönteistä palautetta vanhoilta miehiltä.

Mannerheim syntyi soturiksi ja tulee aikoja jolloin hänen kaltaisiaan miehiä tarvitaan koska poliitikot ja politiikka ovat välineitä jotka synnyttävät sotia mutta sotilaat - kenraaleista rivimiehiin - ovat ne jotka lopettavat sodan.
VastaaPoistaKesäkeitto on hyvää vaikka kaikki eivät sitä ymmärrä.
Olin joskus teatterissa katsomassa Paavo Haavikon näytelmää Airo ja Brita. Siinä huonosti suomea puhuva marsalkka Mannerheim sanoi niin hauskankuolemattoman repliikin, että luulin muistavani sen aina sanatarkasti, mutta enpä muistakaan. "Mitä tuo nainen tuossa parveilee?" hän ehkä sanoi, Britasta, sihteeristä, toiselle miehelle. Sen jälkeen olen usein kertonut parveilevani. Ajattelen lintujoukon kaltaisuutta.
PoistaTiedän miehen, jonka vaimon pää leikattiin irti. Kai sitäkin joku kutsui sodaksi. Ei ollut sellaista kenraalia, joka olisi saanut sodan siltä mieheltä loppumaan.
"Mitä tuo nainen tuossa parveilee?" 🤣
VastaaPoistaSiinäpä sanonta joka täytyy ryöstää omaan käyttöön koska on hulvaton mutta varsin osuva - naisia mitenkään loukkaamatta.
Olet oikeassa, ei ole kenraalia joka saisi sodan loppumaan jos joltain leikataan pää irti, mutta on olemassa kenraaleita jotka saavat aikaan tilanteen jossa päitä ei leikata irti.