Kuinka lampulle tehdään jalka

Akira Kusaka

Kävelin aamun varhaisina tunteina puitten varjostamia tienkohtia pitkin. Minulla oli isän laatumateriaalinen kauluspaita, joka on viileämpi kuin omat vartalonmyötäiset naisvaatteeni. Tunsin olevani kiinnostava keramiikkataiteilija. Ostin Alepasta saippuaa ja omenamehua ja palasin istumaan tälle sohvalle, johon pylly tarttuu kiinni.

Koska olen tullut niin vanhaksi, että pysyttelen helteellä mieluummin sisällä kuin ulkona, katson Suurta keramiikkakisaa. Suuren ompelukisan katsoin jo. Rakastan käsiä, jotka osaavat tehdä. Minulla on taidottomat peruskädet. Niillä nypitään parvekepetunioista kuivat kukat ja kuoritaan talven perunoita mutta ei dreijata viininjäähdytysastiaa eikä ommella tilkkutakkia. Viime yönä oli niin kuuma, että oli noustava, käynnistettävä kone ja katsottava puoli jaksoa sitä, kuinka lampulle tehdään savesta jalka, joka on vihannes. Parhaan jalan teki James. Hänen jalassaan oli kyllä sieniä, jotka ovat kaukana vihanneksista, mutta ehkä kauneus on tärkeämpää kuin eliöiden luokittelu. Francescan jalka räjähti uunissa, ja Imyn herneet irtosivat, koska hän unohti tehdä ilmareiät niille.

80-luvulla muutaman talon etäisyydellä meidän mökistämme asui keramiikkataiteilija LH. Hän oli ostanut vanhan kyläkoulun ja levittänyt sen täyteen pyttyjä, maljakoita ja griffoneita. Viimeksi mainittuja hänellä oli reippaasti yli kymmenen. Kun vieras ilmestyi pihaan, talon uumenista rynnisti ulos lauma iloisia griffoneita. Ne pomppivat, heiluttivat häntää terhakasti ja antoivat tulijan ymmärtää kaikin tavoin, että tämä oli haluttu ja oikeassa paikassa. Minulle koirat olisivat olleet riittävä syy käydä LH:n luona, mutta äiti sentään osti joskus pari ruskeasävyistä maljakkoa. Minä keräsin niihin päivänkakkaroita, harakankelloja, puna-apiloita ja metsäkurjenpolvia. Koiranputkia ja niittyleinikkejä en tuonut, sillä äidin mielestä ne varisivat liian nopeasti. 

Tällä pyllynliimaussohvalla on pitkään maannut kirjakin, Rakastumisia, mutta näillä säillä on vaikea keskittyä lukemiseen. Kansipaperi ilmoittaa, että Javier Marías on "Espanjan arvostetuin nykykirjailija", ja siksikin saatan vähän inhota romaania. Tekstiä on liikaa, sanat ryöppyävät samantyyppisesti kuin henkilöt huitelevat käsillään eteläeurooppalaisissa elokuvissa, ja mitä enemmän kertoja puhuu ja analysoi, sitä vähemmän ymmärrän rakkaudesta ja kuolemasta. Luen luvun tai pari kerrallaan, velvollisuudesta, koska tekstissä minun pitäisi olla kotonani, mutta suljen kirjan heti, kun kehtaan, syytän hellettä, vaikka ei kukaan minulta odota mitään selitystä, ja päätän palata "älykkääseen ja kujeilevaan" romaaniin ihan pian, jotta voin antaa itselleni luvan katsoa taas keramiikkaihmisiä.

Ehkä minun pitäisi ottaa Rakastumisien kansipaperi pois. Siinä onnellisesti hymyilevä nainen on suuteluetäisyydellä miehestä, jonka ilmettä ei näy. Suudelmasta ei luultavasti voi ottaa valokuvaa niin, että kummankin ilme näkyisi. Jos tahtoo näyttää molemmat, pitää keskittyä intohimon ääriviivoihin, siihen, miten ruumiit painautuvat toisiaan vasten ja kasvoista näkyy vain yhteinen osa, jokaisen suudelman yleisiho, kiinnityskohta, se, jossa ei ole mitään persoonallista. Jos kuvaaja haluaa näyttää kasvot, hänen on valittava, kummat kasvot näyttää.

Kohta alkaa seitsemäs jakso: keramiikkaihmiset tekevät lintukylvyn. En usko, että katsoisin, jos olisi Suuri kirjallisuuskisa. Siinä ei olisi mitään nähtävää. Kirjailijat istuisivat 6,5 tuntia pöytiensä ääressä ja toisivat sitten tuomariston eteen valmiit rakkausrunot. Tuomarit katselisivat hetken, miten valo lankeaa sanoista ja onko värejä käytetty taitavasti, ja heittäisivät paperikoriin huonot runot. Ja se, joka olisi ollut sillä viikolla kaikkein huonoin, joutuisi lähtemään kotiin.