Hukkuneiden meret

Sara Hildénin alakerrassa oli Kaarina Kaikkosen teos Ja meri oli tyhjä. Siinä oli valkoisia paitoja vieri vieressä. Valo heijastui paidoista niin, että syntyi uskonnollisia mielleyhtymiä. Ajattelin pyhiinvaeltajia, jotka riisuutuvat maallisen statuksen merkeistä ja vaeltavat massana kohti Kaaban temppeliä. Kaikkonen on saattanut ajatella hukkuneita tai muuten lähteneitä, kaikkia kuolleita, joista on jäänyt jäljelle pelkkä paita. Yritin muistaa, minkäniminen oli se pieni kurdilapsi, jonka hukkuneesta ruumiista tuli maailmankuulu. Lapsi makasi Välimeren rantavedessä iloisen punainen pusero päällään eikä näyttänyt kuolleelta vaan nukkekodin nukelta. Ihminen lähtee, paita jää. En muistanut nimeä. 

Istuimme Hetan kanssa puistonpenkillä ja minä kerroin, että äiti jakeli isän paidat kaikille halukkaille. Minulla on pari, O:lla on monia, Elolla joitakin. Leeville ja Ismollekin äiti työnsi paitoja mukaan. Ne muutamat, jotka jäivät yli, äiti kantoi Lähetystorille. Niin ovat isän paidat maailmalla kuin Montrealin Jeesuksen sisäelimet. Heta kaivoi laukustaan Cartier-savukeaskin. Katsoin kai askia hetken, sillä Heta alkoi selittää. Hänellä on laatikollinen tyhjiä Cartier-askeja. Hän siirtää aina ostamansa savukkeet näihin tyhjiin askeihin, koska ei halua katsella nykyaskien kyljestä kuvia keuhkosyövistä, sydänsairauksista ja yksinäisistä tupakoijista sairaalan letkuissa.

Antiikin kreikkalaiset heittivät mereen epämuodostuneet vauvat ja muut tarpeettomat olennot. Se ei herättänyt oppilaissani erityisiä reaktioita, mutta kun näytin videota merikilpikonnasta, jonka kaulan ympärille oli takertunut muovipussi, he ymmärsivät, miten hirveä maailma on. He ovat visuaalisia ihmisiä ja tarvitsevat kuvia. Reijo vei muinoin luokkansa kevätretkelle jätevedenpuhdistamolle. Lapset pitelivät nenäänsä mutta muistivat ehkä muutaman vuoden, mitä vessanpönttöön ei pidä heittää.

Paluujunassa googlailin Kaarina Kaikkosta mutta päädyin tutkimaan Erika Erren Hautaa. Se koostuu mustista pallomeripalloista. Kuvissa tummat muovipallot hohtivat kuin öljy tai kaviaari, ja minä mietin, olisivatko Aina ja Elo pieninä halunneet telmiä mustassa muovimeressä. Luultavasti olisivat. Makaaberi innosti eräinä vuosina.

Minulla on koulussa vieläkin suuri säkillinen sinisiä, keltaisia, punaisia ja vihreitä pallomeripalloja, niitä tavallisia ilopalloja. Vuosia sitten läväytin säkin auki keskellä liikuntasalia, heittelin pallot ympäriinsä, vihelsin pilliin ja käskin kerätä oman joukkueen värin ämpäriin mahdollisimman nopeasti. Sen piti olla alkulämmittely, mutta harva innostui. Lapset laahustivat ja poimivat laiskasti palloja. Jos mukana olisi ollut mustia kuolinpalloja, moni olisi halunnut kerätä juuri niitä.

Istuin junassa käytäväpaikalla. Ikkunan vieressä istunut mies kysyi, haluaisinko minä tulla hänen paikalleen, koska hän jäisi jo Lempäälässä pois. Sanoin, että en, koska Lempäälästä eteenpäin se paikka on kuitenkin jonkun muun. Mies tutki lipputietoja ja totesi minun olevan oikeassa. "Katsele sinä nyt vain niitä maisemia", minä sanoin ja katsoin koneeni näyttöä.

Lempäälästä eteenpäin siinä paikalla istui toinen mies. Hän kaivoi suuresta mustasta kassista banaanin ja Sandels-oluttölkin ja nosti kassin sitten hattuhyllylle. Puolivälissä matkaa olin vähällä kysyä, haluaisiko hän ottaa mustasta kassista vielä toisen banaanin, sillä niitä oli näkynyt kassissa monta. Ensimmäinen oli syöty jo mutta olutta oli jäljellä.