Tämän viikon kummallisimpia uutisia oli se, että Ingmar Bergman itki, kun Hitler kuoli. Stellan Skarsgård oli tämän kertonut jollakin elokuvafestivaalilla. Miksi itkuasia nyt nousi esiin? Onhan Bergman itsekin natsisympatioistaan maininnut. Hänellä ei ole enää mahdollisuutta kertoa, mitä itki. Ehkä hän itki sitä, että oli uskonut Hitleristä hyvää. Tai kenties hän suri yhden ihmisen hidasta tuhoutumista, toisen maailmansodan uhreja tai ihmiskunnan pahuutta. Voi olla niinkin, että hän ei osannut itkeä omia onnettomia ihmissuhteitaan, ja sitten Hitler kuoli sopivasti ja sen myötä oli helpompi itkeä. Tokko Bergman olisi itsekään osannut varmasti kertoa, miksi itki.
Camus'n Mersault ei itke äitinsä hautajaisissa. Se raskauttava seikka nostetaan esiin, kun hän joutuu oikeuteen arabin tappamisesta. Pitäisi osata itkeä oikein, oikeasta syystä, oikealla hetkellä. En itkenyt, kun paavia ja Ronald Reagania ammuttiin, enkä itkenyt, kun Anwar Sadat ja Indira Gandhi murhattiin. Vieläkään en tiedä, minkälaista hyvyyttä tai pahuutta Sadat ja Gandhi harjoittivat. Nicolae Ceausescun teloittaminen herätti minussa paljon enemmän tunteita, mutta silloin olinkin jo vanhempi. En sentään itkenyt. Isän hautajaisissa itkin ihan vähän, arkulla seistessäni, en muuten. Siitäkin yllätyin, sillä minulla oli ollut hyvää aikaa itkeä ennen hautajaisia enkä pidä julkisesta itkemisestä.
Varmaan moni amerikkalainen itki John F. Kennedyn kuolemaa. Vasta myöhemmin julkaistiin niitä muistelmia, joissa kerrottiin, millaista oli Kennedyn seksielämä. Muistan tarinan kylpyammeesta. Koska Kennedy kärsi selkävaivoista, hän vastaanotti naisiaan kylpyammeessa. Kun hänen orgasminsa alkoi lähestyä, turvamies painoi naisen pään veden alle. Naisen koko ruumis kramppasi, mikä tuotti Kennedylle suurta nautintoa. Ehkä tämä ei olisi vaikuttanut amerikkalaisten kyyneliin. Ja voihan olla, että anekdootin suhde totuuteen on vähäinen. Hitler taisi joka tapauksessa olla ruumiin nautintojen osalta puritaanisempi kuin Kennedy.
Mussolinin kuolema kauhistutti minua lapsena paljon enemmän kuin Hitlerin. Meillä oli moniosainen kirjasarja toisesta maailmansodasta. Yhdessä kirjassa oli kuva Mussolinin ruumiista maassa. Ihmiset potkivat häntä päähän. Minusta Mussolini oli melkein yhtä pelottava kuin Aldo Moro, jonka kuva ilmestyi ilta illan jälkeen puoli yhdeksän uutisiin. Aldo Moro näytti vähän samalta kuin vampyyri eräässä sarjassa. Pimeästä eteisestä saattoi ilmestyä vampyyri, Jeesus tai Aldo Moro, sillä mikään ei ollut niin pelottavaa kuin kuolleen kohtaaminen.
Kun Ariel Sharon vajosi koomaan, Aina piirsi hänestä kuvan. Taru, kuvataiteilija, oli meillä kylässä ja ohjeisti: vähän leveämmät kasvot, silmien alle isommat pussit. Kooma varmaan kiehtoi Ainaa, tai sitten hän oli empaattinen. En muista enää, heräsikö Ariel Sharon koskaan koomastaan ennen kuolemaansa.
Äiti muistelee joskus Mannerheimin hautajaisia. Ne olivat talvella, ja päivä oli kylmä. Lapset oli komennettu osallistumaan maan suruun, ja siksi äitikin seisoi jonkin kadun varrella tummiin puettuna. Varpaat palelivat ja oli pissahätä, mutta ei siitä voinut keskenkään lähteä suremasta, ennen kuin sai aikuisilta luvan.
Meidän on vaikea ymmärtää menneiden aikojen ihmisten mielenliikkeitä. Bergmannilla oli nähtävästi aika erilainen kuva Hitleristä ja Saksasta kuin meillä nyt.
VastaaPoistaOliko se sen väärempi tai oikeampi kuin meidänkään?
Tulevaisuuden ihmisillä voi olla näistäkin käsitys, jota emme ymmärtäisi. On ajatusharha, että näkisimme nyt totuuden.
Stalinin palvonnan aikoja en muista, mutta muistan ajan jolloin älykkäin osa (näin väitettiin) sivistynyttä nuorisoamme piti neuvostokommunismia tienä tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan myös Suomessa.
Tunnen ansaittua ylpeyttä siitä, että näin asian tarkemmin - eli näin taistolaisuuden todellisen luonteen. Eikä se ollut edes vaikeaa, vaan ilmiselvää jokaiselle, joka halusi nähdä.
Uhkamme onkin yhä se sama: me emme halua.
Sinulla on aika vahva tuo usko siihen, että voi olla oikeassa ja nähdä aatteen "todellisen luonteen". Ja sitten kuitenkin samassa puheenvuorossa mietit, onko menneiden aikojen ihmisten hahmotustavat sen väärempiä tai oikeampia kuin nykyisten ihmisten.
VastaaPoistaNo, ehkä se oli väärä sanavalinta - tarkoitin vain jo silloin ymmärtäneeni, että taistolaiset ovat rankasti väärässä kuvitellessaan ja väittäessään neuvostososialismin takaavan paremman tulevaisuuden.
PoistaEihän todellakaan tarvinnut olla selvännäkijä tajutakseen, että neuvostokommunismi oli surkea ja raaka diktatuuri.
Palaan tähän usein varmaan siksikin, kun kävin nuorena asiasta usein kiivaita väittelyjä ja sain jopa natsi-syytöksiä vasten naamaa, se turhautti.
Kuitenkin kannatin vain ruotsalaista sosialidemokratiaa.
PS. Tunnistan kyllä itsessäni taipumuksen uskoa, että näen yhä monet asiat selvemmin kuin moni muu. Mutta näinhän me ihmiset aina kuvittelemme.
Niin, me olemme eri sukupolvea. Minä olen sitä sukupolvea, joka oppi, että Neuvostoliitto voittaa aina jääkiekossa ja (Moskovan) olympialaisissa avaa stadionin portit, kun oma heittäjä on vuorossa, jotta tuulet olisivat suotuisammat. Elintarvikkeiden jonottaminen oli jatkuva vitsi ja loikkaaminen toinen, eikä tullut mieleenkään, että joku tahtoisi asua Neuvostoliitossa. Eikä hyökkäystä Suomeen pelännyt kuin minun äitini, joka kuvitteli, että venäläinen sotilas ilmestyy mökin huussipolulle, jos hän menee talvi-iltana yksin kakalle. Jos joku oli "kommunisti", sen äiti sanoi aina vähän matalammalla äänellä.
PoistaEn siis oman elämäni pohjalta kykene kovin hyvin eläytymään sinun nuoruutesi aate- ja arvomaailmaan. Meillä oli perhetutuissa muutamia taistolaisia. Ei heidän ajatustensa viisaus tai tyhmyys mitenkään näkynyt lapselle. Rouva halaili minua liikaa ja mies oli umpimielinen.
Tulee näistä taistolaisten ja vastaavien jälkikäteisistä parjaamisista mieleen muuan mies, joka eron jälkeen huusi postiluukusta ex-vaimolleen: "Enkä mä koskaan rakastanut sua!"
En usko, että jokainen ihminen kuvittelee näkevänsä asiat selvemmin kuin muut. Minulla on varmasti monta harhaa itsestäni, mutta tuollaista en tunnista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epäselvemmäksi maailma käy. Ääriviivatonta on.
Vähän huvittaa, kun minulle tulee tunne, että sinä olet minua sukupolven vanhempi eikä päinvastoin… Kasvoin siis työväen aatteen poikana politiikan keskellä poliittisella 60-luvulla, joten katselen näitä taistolaisuuksia ja muita eri silmällä.
PoistaTaistolaisuushan nimenomaan kukoisti nuorten opiskelijoiden ja sivistyneistön keskuudessa, joten tietysti he olivat fiksuja ja osasivat käyttäytyä. Eivätkä he pahoja ja kieroja olleet, pikemminkin he olivat nuoria kirkassilmäisiä uskovia, etenkin nuoret naiset, jotka näkivät jumalan nousevan idästä. (Tällaisia totisia nuoria tapaa edelleen ajamassa eri aatetta.)
Kääntäen voisi verrata heitä persuihin, jotka myös uskovat olevansa oikeassa, mutta ovat sen verran tyhmää rahvasta, että heitä voi halveksia vapaasti.
Mutta mitä itse asiaan tulee, niin persut ovat silti enemmän oikeassa kuin 70-luvun poliittisesti valveutunut nuoriso ikinä. Lisäksi heidän ”aatteensa” on Suomelle vaarattomampi (sitaatit siksi ettei heillä ole aatetta).
Mikiksen, joka oli nuorena kommunisti tai ”kansandemokraatti”, ei siis taistolainen (ero on iso), kanssa me puhumme näistä joskus ilman isompia tunnelatauksia, vähän niin kuin ay-pohjalta.
No, luultavasti et pysy kärryillä… Tiivistäen taistolaisuutta voisi ihan hyvin verrata fasismiin tai jopa natsismiin. Olen kai usein kertonutkin, että kaksi ekaa (avo)appiukkoani kuuluivat suomalaiseen SS-wikingdivisioonaan.
Tässä ihan historian lehdet havisevat siihen malliin, että tämä nykyinen menokin alkaa tuntua tutulta.
Uskon kyllä tietäväni, mitä taistolaisuus tarkoittaa. Ehkä yritän sanoa, etten usko yhdenkään taistolaisen olleen vain taistolainen, natsin natsi tai fasistin fasisti. Jokaisessa on muitakin ominaisuuksia, jotka uivat myös aatteeseen. Sillä ei tietenkään ole väliä siinä vaiheessa, kun pommeja pudotellaan. Mutta ihmisen typistäminen yhdeksi aatteeksi on aina karikatyyri.
PoistaNäin tietysti on. Asiaa voisi verrata siihen, kun joskus torilla joku nuori tyttö (yleensä he ovat tyttöjä) lähestyy ja kertoo jumalan tai jeesuksen rakastavan minuakin ja antaa jonkin lapun, jossa on kutsu kuulemaan pelastuksen sanomaa.
PoistaSitä vähän väkisinkin typistää hänet hihhuliuskovaiseksi, vaikka tietää tietysti hänen olevan paljon muutakin.
Politiikassa kyse on kuitenkin vallasta. Aatteet ja niihin uskovat voivat oikeasti olla vaarallisia.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt itkemistä tai oikeastaan jotain kuoli sisälläni jo varhain enkä osaa /pysty itkemään vaikka kuinka haluaisin, joten se on minulle täysin vieras maailma. Ehkä olen jollain tapaa tunnevammainen vaikka en haluaisi olla, mutta muutamasta asiasta olen täysin varma: Hitler ja Mussolini todellakin ansaitsivat kuolla, olisin suonut heille mieluummin pitkän ja hitaan kuoleman. Kennedy taasen oli sairas kusipää joka näytteli koko maailman toivepoikaystävää vaikka oli täysi pervo.
VastaaPoistaMinä itkin lapsena ennen muuta silloin, kun olin vihainen. En osannut huutaa tai paiskoa esineitä, joten itkin. Ja kun silloin luultiin, että olin surullinen tai hädissäni, tulin entistä kiukkuisemmaksi ja itkin lisää.
PoistaHitler on selvä tapaus, mutta miksi Mussolini, pieni tekijä, eikä esimerkiksi Stalin?
PoistaVarmaan siksi, että ne mainittiin blogitekstissäni mutta Stalinia ei.
PoistaMutta älä huoli, Tapsa. Stalinin pahuudenkin opetin talvella oppilailleni suhteellisen seikkaperäisesti. Katseltiin propagandakuvia, ja minä kerroin valittuja kidutusanekdootteja.
Stalininkin pahuus on hieman ongelmallinen asia, sillä vaikka hän kieltämättä vaikuttaa pahalta, kyse on enemmänkin julmuudesta.
PoistaSuuri päämäärä ei laske uhreja. Se polkee alleen kaiken. Hitler. Mao. Pol Pot.
Mutta enpä olisi uskonut (vaikka eräs heistä olinkin, jota huvitti neuvostosarja (Lenin, Stalin, Putin), että viimeksi mainittu todella nousisi julmuudessa edellisten vertaiseksi.
Pahalta näyttää. Maailma on Julmurin, Vaiteliaan ja Törpön käsissä.
Mitä eroa on pahuudella ja julmuudella?
PoistaPahuutta on tehdä vääriä tekoja muiden kärsimyksistä välittämättä tai jopa juuri siksi. Julmuutta on olla ankara, täyttää lain kirjain sääliä tuntematta, olosuhteista välittämättä.
PoistaVielä erikseen on tietysti se, että joku voi nauttia julmuudesta. Silloin se yhdistyy pahuuteen.
Nyt oli ihan uutta määritelmää minulle. Olen tottunut ajattelemaan, että julma on se, joka repii kärpäseltä siivet irti - nauttiipa siitä tahi ei. Kunhan kärpänen kärsii.
Poista