Elokuvissa

Walt Disney

Mummilla oli tapana kertoa tarinaa siitä, millainen oli pikku Sakarin ensimmäinen elokuvamatka. Elettiin 40-lukua, elokuva oli Lumikki ja Sakari oli katsomassa sitä äitinsä kanssa. Puolivälissä elokuvaa Sakari kuiskasi äidilleen, että pitäisi päästä vessassa käymään. Äiti kehotti Sakaria pidättelemään, koska elokuva oli kesken eikä sitä kannattanut jättää näkemättä. Sakari pidätteli aikansa, mutta vähän ajan kuluttua hän kuiskasi äidille uudestaan, että olisi ihan pakko nyt mennä. Taas äiti kehotti pidättämään. Kolmatta kertaa Sakari ei ehtinyt pyytää. Pissa meni housuun ja housuista lattialle, virtasi pienenä purona elokuvasalin portaita alaspäin. 

Kun Aina oli pieni ja Elo vielä pienempi, isäni vei Ainan elokuviin. Tarkoitus oli mennä katsomaan The Grinch, sillä sen näkemisestä Aina oli haaveillut pitkään. Tiesin, että Ainalla ei ollut riittävästi ikää, mutta olin vienyt hänet monta kertaa katsomaan ikätasolle sopimattomaksi luokitettuja elokuvia. Sanoin isälle, että kyllä te pääsette ovesta sisään, kun vain väität Ainaa vuotta vanhemmaksi. Minä jäin Elon kanssa kotiin odottamaan. Muutaman tunnin kuluttua Aina ja isä palasivat. Eivät he olleet menneet katsomaan Grinchia. Kassalla oli kysytty Ainan ikää eikä isä ollut halunnut valehdella. He olivat sitten ostaneet liput Nalle Puhiin. Aina hymyili hämillään. Kumpikaan meistä ei sanonut, että hän oli jo nähnyt sen elokuvan. 

Muutaman viikon kuluttua minä vein Ainan katsomaan Grinchia. Olimme päättäneet etukäteen, että se oli loistava elokuva, joten en muista, kuinka huono se oli. 

Eräitä vuosia myöhemmin kävin lukemattomia kertoja Elon kanssa elokuvissa. Silloin ikäraja-asiat olivat muuttuneet tiukemmiksi ja seitsemäsluokkalaisen oli turha yrittää ilman aikuista K16-elokuvaan. Minä olin mukana katsomassa kaikki ne elokuvat, jotka Elo halusi nähdä mutta joihin hänen ikänsä ei yksin riittänyt. Kerran ostin kolme elokuvalippua ja saatoin salin penkeille asti Elon ja hänen kaverinsa. Sitten lähdin muka vessassa käymään enkä enää palannut saliin. Se oli Elon kanssa sovittu juttu. Tiesin, että hänellä on jännempää kaverin kanssa kahdestaan.

Aina oli toki mukana monesti mutta ei joka kerran, sillä hän ei suhtautunut elokuviin yhtä intohimoisesti kuin Elo. Alakouluiässä oli tärkeää, että katsoessa sai syödä elokuvateatterin ylihinnoitettuja karkkeja tai popcorneja. Lukiolaisena Elo muuttui iloisesta kuluttajasta rapinakielteiseksi taideihmiseksi ja elokuvasyötävää oli turha edes ehdottaa. Sitten hän ehkä oppi elokuvakursseillaan, että teatterit elävät popcornin myymisellä, ja loivensi ehdottomuuttaan. Ennen elokuvan alkua hän kaatoi paperittomat karkit kenkäänsä. Siitä syöden ne eivät rapisseet.

Minun oli nuorena vaikea sietää niitä miehiä, jotka elokuvaa katsottaessa selostivat minulle, mitä valkokankaalla tapahtuu. H:ssa oli vähän sellaista taipumusta. Suhteemme alussa hän halusi esitellä minulle Maikin, entisen äidinkielenopettajansa. Oli tarkoitus tavata elokuvateatterissa. Kampasin hiuksiani Andorran aulassa, ja äkkiä Maikki ilmestyi viereemme. "Nyt ei enää ehdi kammata, minä tulin jo", hän sanoi. Elokuvan aikana nauroin samoissa kohdissa kuin H. H nauroi ensin, minä sitten. Mutta ei se suhde kestänytkään.

Kerran olin elokuvissa taikurin seurassa. Hän sekoitti koko elokuvan ajan korttipakkaa. Ei hän itse katsonut käsiään, mutta minä katsoin niitä. En muista, onko minua kosketeltu intiimisti elokuvasalissa. Ehkä kerran, enkä pitänyt siitä. Sen sijaan pidän siitä, että vieraan vierustoverin jalka koskee minun jalkaani. Siitä syntyy läheisyyttä, joka olisi valot päällä kysymyksiä herättävää mutta pimeässä luontevaa ja levollista.