Poistot

Gottlieb Jungin, Friedrich Kochin ja Heinrich Quentellin opetustauluja

Eräs blogisti oli julkaissut kuvan, jossa hänellä oli päällään uusi, unelmankevyt ruusumekko. Kuva oli kaunis ja niin olivat mekko ja nainenkin. Mietin pitkään, mitä sanoisin mekkokuvasta. Halusin sanoa jotakin. Halusin kertoa, että minäkin haluaisin sellaisen ruusumekon ja kesätapahtumia. 

Mutta sitten kuva oli äkkiä poissa. Luulin muistavani väärin, missä postauksessa se oli ollut. Katsoin uudempia postauksia ja vanhempia, mutta en löytänyt enää kuvaa. Kuva oli poistettu. En ensin uskonut, että niin oli voinut tapahtua. Ja kun lopulta uskoin, hämmennyin. En saisi koskaan tietää, mistä syystä ruusumekko oli kadonnut. 

Minulla oli aiemmassa blogissani päivän ajan muutama valokuva itsestäni. Tiesin jo julkaisuvaiheessa ottavani ne pois vuorokauden kuluessa. En halunnut olla kasvollinen kirjoittaja. Vaikeampi on selittää, miksi sitten tahdoin hetken esitellä lukijoilleni, miltä näytän. 

Varhaisimmasta blogistani poistin kaksi kommenttia. Ensimmäisessä kommentoija tuli äkkiarvaamatta ilmoittamaan nimeni. Toinen poistamani kommentti oli eri kirjoittajan. Se oli sellainen, että luulin hänenkin puhuvan oikeasta nimestäni, vaikka hän puhuikin vain etunimikaimastani. Jälkimmäinen poisto harmittaa minua vieläkin.

Omat postaukseni luen kerran ennen julkaisua. Jos silloin näen lyöntivirheitä tai heikkoja lauserakenteita, korjaan. Myöhemmin en mielelläni enää lue niitä. Kun olen erehtynyt joskus lukemaan, näen monia huonoja kohtia, jotka tahtoisin muuttaa. Lähtökohtaisesti en suostu muuttamaan, sillä tämähän on päiväkirjatekstiä. Olen kuitenkin muutaman kerran sortunut korjaamaan lyöntivirheen. Teen niitä enemmän kuin nuorempana. Ehkä kirjoitan lyöntikykyyni nähden vähän liian nopeasti. Lisäksi havintokykyni on iän myötä heikentynyt. Nuorena oikoluin monen kirjoittajan tekstejä ja tavallaan näin väärin kirjoitetut sanat, ennen kuin tietoisesti ymmärsin, että tuossa on virhe. Se taito on kadonnut.

Tiedän, että minun kannattaisi olla tarkka täytesanojen suhteen. Niitä lipsahtelee tekstiini helposti, jos en ole terävällä tuulella. Stilisointivaiheessa poistan teksteistäni monta "jotenkin"-sanaa. Yleensä myös "aika" ja "melko" ovat tarpeettomia. Sillä kuka tietäisi, missä menee paljon ja aika paljon raja? Jos syön aika paljon herneitä, onko se varmasti vähemmän kuin se, että söisin paljon niitä? Maupassant'n jossakin teoksessa sanotaan, että ei voi rakastaa paljon tai vähän. Sillä jos rakastaa paljon, se on sama kuin se, että rakastaisi vähän. Voi vain rakastaa. 

Suureet ovat asioita, joita voi mitata. Sen minä opetan aina ensimmäisellä fysiikan tunnilla. Sitten avataan vihko. Aukeaman vasemmalle sivulle kirjoitetaan asioita, joita voi mitata, ja oikealle sivulle asioita, joita ei voi mitata. Jostain syystä oppilaiden on vaikea keksiä asioita, joita ei voi mitata. Joudun auttamaan: Mitä sanotte kauneudesta? Kun kauneus on kirjoitettu ja sen alle ystävyys, hyvyys ja rakkaus, joku ehdottaa ilmaa. Sitten minä yritän selittää, miksi emme nyt kirjoita vihkoon ilmaa.

Jonakin helmikuun päivänä isä sanoi, että rakastaa minua hyvin paljon. En minä silloin Maupassant'sta ja täytesanoista alkanut puhua. Enkä sanonut, että ei tuollaista tarvitse sanoa, kun tiedän sen muutenkin. Me istuimme käsi kädessä. Sanankäyttö on erilaista, kun tietää, että siinä voi olla viimeinen kerta.

En osaa ranskaa. Kolmen edellisen kappaleen ajan olen miettinyt, kuuluuko Maupassant'n lopussa n-kirjain. T ei varmaan kuulu, mutta n:stä en tiedä. Tieto olisi oleellinen, jotta tietäisi, pitääkö taivutuksessa käyttää heittomerkkiä vai ei. Tämä on asia, jonka varmasti jälkikäteen korjaan, mikäli ilmenee, että kuvittelin väärin nimen ääntämisen. Nyt mennään luulossa, että vokaali on äännettäessä viimeinen. Heittomerkin poistaa sillä lailla huomaamatta perästäpäin, että muutoksen huomaavat vain kieli-ihmiset ja opettajat.