Tytön paikka

René Magritte

Tavastialta päädyin kerran Sörnäisiin. Siellä asui bändin kitaristi Jami. En minä hänen takiaan sinne mennyt vaan siksi, että Rumpali oli Jamin kaveri ja Keravalle oli pidempi matka. Rumpali ei pysynyt paikallaan vaan kävi parvekkeella tupakalla vartin välein, sillä hän oli levoton olento. Minä en tiennyt, olisiko minun pitänyt mennä hänen mukaansa vai keskustella Jamin kanssa. Istuin Jamin sängyllä ja katselin julisteita seinällä. Useimmissa kuvissa oli minulle tuntemattomia bändejä, mutta ovea vastapäätä oli valtava kuva Audrey Hepburnista. Se tuntui olevan eri maailmasta kuin kaikki muut kuvat. En kysynyt, edustiko Audrey Hepburn Jamille kauneuden korkeinta ilmentymää, ihailiko hän tämän näyttelijäntyötä vai oliko ripustus ironinen, kuten 80-luvun lopussa oli tapana.

Jami oli ystävällinen. Hänellä oli selkärankareuma, ja hän tarjosi minulle teetä. En minä yleensä teetä juonut mutta en kehdannut kieltäytyäkään. Hän kutsui sokeria "imeläksi kiveksi". Me tapasimme ensimmäisen kerran, mutta jokin hänen luontevuudessaan antoi ymmärtää, että hän oli tottunut ottamaan vastaan Rumpalin tyttöjä ja juttelemaan näiden kanssa, sillä Rumpali ei jutellut. Kerran Rumpali oli soittanut minulle. Kumpikaan meistä ei osannut sanoa mitään, ja kun hiljaisuus oli jatkunut kiusaannuttavan pitkään, hän kysyi, pidänkö sienestämisestä. En tiennyt, pidinkö sienestämisestä. Mutta olin silti onnellinen, että hän soitti. Halusin tanssia hänen kanssaan kaikki Tavastian hitaat. 

Ehkä Rumpalilla oli jossain joku sellainenkin, jota hän rakasti, mutta hänellä oli myös paikka vaihtuvalle tytölle. Minä olin sinä yönä Sörnäisissä tytön paikalla. Rumpali taisi nukahtaa ja herättyään jo tempoi toisaalle. Siinä välissä me puhelimme hiljaisella yöäänellä tavanomaisista asioista Jamin kanssa. Minusta oli vähän surullista, että hänellä oli selkärankareuma ja että tytön paikalla ihastuttiin aina Rumpaliin eikä häneen. En minä sitä tietenkään sanonut, sillä me kumpikin olimme niitä ihmisiä, jotka osasivat olla hiljaa.

Kävelin Sörnäisistä kotiin. Oli alkusyksyä, vaahterat vasta kellastumassa. Rumpali ei pyytänyt minua mukaansa enkä minä häntä. Aamuyöilma oli viileää ja minä kävelin nopeasti. Kaipasin hänen käsiään, vaikka ne eivät olleetkaan hänen kätensä vaan ne yleiskädet, joita kaikki nuoret ruumiit kaipaavat, nimettömät kosketuskädet. Silti kuvittelee kaipaavansa juuri tietyn ihmisen käsiä. Valitettavan monet käsiparit menevät ihan hukkaan. Osaisivathan kaikki koskea. Maailma on kosketusten osalta huonosti järjestetty.

Näin hiljattain Jamin kuolinilmoituksen. Sukunimi oli sen verran harvinainen, että luultavasti kyse oli samasta ihmisestä. En nähnyt häntä enää tuon Sörnäisten yön jälkeen. Mietin, menikö Rumpali hautajaisiin ja oliko Jamilla sellaisia läheisiä, joille muut nyökkäisivät osanottonsa. Rumpali elää, jos googlaustuloksiin on uskominen. Hän soittaa yhä rumpuja. Eurooppa taitaa olla edelleen valloittamatta ja muukin maailma. Bändin nimi on muuttunut monta kertaa. Tuoreita valokuvia en löydä. Ei minulla ole häntä yhtään ikävä. Mutta jos alan muistella sitä, millaista halu oli nuorena, muistan hänet ja Tavastian.