Irtokelluntaa

Malvan sisäänkäynnillä oli kyltti, joka kertoi, että täällä käytetään sydäniskuria. Se kuulosti miltei uhkaukselta. Lipussani oli QR-koodi. Sitä näyttämällä ovet avautuivat. 

Ensimmäisestä kerroksesta näin Olavi Lanun naiset, jotka olivat puuta tai metallia. Heillä oli kaarevat vartalot, jotka asettuivat maan pinnanmuodoiksi. Metallinainen makasi arkussa. Hänen ruumiinsa mallina Olavi Lanu oli käyttänyt toista vaimoaan Tarjaa. Esittelyteksti oli muotoiltu niin, että aloin miettiä ensimmäistä vaimoa, sitä, jota ei ollut missään mutta jonka tähden toinen vaimo ei ollut vaimo vaan toinen vaimo.

Muut esittelytekstit kävelin ohi, sillä aina kun pysähdyin lukemaan, oli kyse mielikuvituksen ja todellisuuden kohtaamisesta tai ehkä unen ja valvetilan raja-alueesta. Pienessä huoneessa seisoi museo-opas, joka varoitti kaikkia, että ei saa astua veistoksen päälle. Varottava veistos oli samanvärinen kuin lattia, ja näytti siltä, että nainen oli kaivettu hiekan alle. Toivoin, että varoittamiseen sidotulla museo-oppaalla olisi työpäivässään muitakin tehtäviä.

Viidennessä kerroksen muotoiluosastolla opin, mistä tunnistan aidon Fanett-pinnatuolin. Sen istuinosan alla on munuaisen muotoinen tukirakenne. Yksi Fanett-pinnatuoli roikkui sen verran korkealla, että sen pohjaa saattoi kurkistella. Munuainen näkyi, ja olin tyytyväinen. Samassa kerroksessa Afrodite piti sylissään Erosta. En muista, kuka sen oli veistänyt ja oliko mallina ollut ensimmäinen vai toinen vaimo, mutta Afroditen rinnat olivat nuoren tytön.

Julisteosastolla pysähdyin ennen muuta niiden julisteiden eteen, joista O olisi luultavasti pitänyt. Ne olivat pelkistetympiä ja abstraktimpeja kuin ne kuvat, joista minä pidin. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että pidin enemmän niistä kuvista, joista olin päättänyt O:n pitävän, kuin niistä, joista itse pidin. Ajatuksessa oli jotakin häiritsevää. Katselin jazztapahtuman mainosjulistetta ja ajattelin, että tuossa on liikaa kaikkea O:n makuun, mutta minä pidän siitä. Vuorten väliseen kuiluun oli maalattu sillaksi kitara. Kaulaa ei ollut, kielet vain, ja niitä pitkin oli kuljettava tyhjyyden yli.

Keskellä julistesalia oli kuva, jonka luo palasin, kun olin kävellyt koko salin läpi. Julisteen vasemmassa alareunassa oli teksti: "Born without a habitat." Kuvassa alaston vauva kellui vedessä. Hänen ympärillään oli puna-valkoinen uimarengas. F, U, T, U, R ja E kelluivat vähän vinksallaan vauvan vieressä. Hänen silmänsä olivat kiinni. Ajattelin biologian tunnin irtokellujia, joilla ei ole pohjaan kiinnittyviä juuria. Ne ottavat kaikki ravinteensa suoraan vedestä ja kulkeutuvat sinne, minne virrat vievät.

Juliste oli osastolla, jossa kuvat kommentoivat ympäristökatastrofeja. Siten se ehkä otti kantaa ilmastonmuutokseen ja pakolaisaaltoihin, lapsiin, jotka syntyvät keskelle tyhjyyttä, eikä heillä ole kotia missään eikä pian muillakaan, kun kaikki elävä kuolee ja jäljelle jää vain merivesi.

Silti kuva oli minulle enemmän eksistentiaalinen kuin ekologinen kannanotto. Ihminen ei ole ilmaan vaan mereen heitetty. Siellähän kelluu ja yrittää olla niin kuin kuuluisi jonnekin. Hän menee nettiin ja tekee itselleen kotisivun tai blogin, hankkii sähköpostiosoitteen, että olisi avuruudessa pieni paikka, josta voisi sanoa: "Tämä on minun."

Oikeastaan olisin halunnut ostaa museokaupasta O:lle Magritte-sukat mutta päädyin ostamaan katalogin. Junamatka oli sen mittainen, että ehdin katsella sen siinä läpi.