Perhonen

Kamisaka Sekka

Päiväkodissa oli neljä ryhmää: Puolukat, Sinikellot, Pääskyset ja Perhoset. Minä olin ensin puolukka, sitten sinikello ja esikouluikäisenä pääskynen. Perhonen en ollut koskaan. Olin puolipäivälapsi: tulin yhdeksältä ja lähdin yhdeltä kotiin. Ainakin pääskysvuotenani kävelin päiväkotimatkani yksin. Matkaa oli puolisen kilometriä ja reitti turvallinen, ei yhtään isoa katua.

Perhoset olivat kokopäivälapsia. Heidän piti nukkua päiväunia, ja usein näin, miten he kipittivät alusvaatteisillaan unihuoneeseen, joka muulloin oli laulusali. Jotkut puolipäivälapset ilkkuivat perhosten kohtaloa. Minä ajattelin, että perhoset olivat onnettomia lapsia, koska heidän piti olla niin kauan pois kotoa. Ompelin vohvelikangaspöytäliinoja, söin hedelmärahkaa ja katselin pihalla, miten hurjia pääkallovauhteja raisut lapset uskalsivat ottaa heijakeinussa. Sitten pääsinkin jo kotiin. 

Taru oli perhonen. En tuntenut häntä vielä päiväkotiaikoina, vaikka tiesinkin hänen nimensä. Tarulla oli pitkät palmikot, jotka ulottuivat pyllyyn asti, ja suuret uneliaat silmät. Hän ei oikeastaan koskaan näyttänyt iloiselta. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin vanhanaikaisten kiiltokuvien lapsilla oli. Olin nähnyt sellaisia kiiltokuvia äidin vanhoissa vihkoissa.

Me tutustuimme Tarun kanssa ensimmäisellä luokalla. Alkusyksyllä hän ei puhunut mitään. Äiti kehotti minua puhumaan Tarulle, ja niin minä puhuin, vaikka oikeastaan olisin halunnut mennä hyppimään narua Netan ja hänen porukkansa kanssa. Netalla oli punainen vakosamettitakki, ja hän osui aina pesäpalloon. Menin kuitenkin sadekatoksen alle, sinne, missä Taru seisoskeli välitunneilla, ja aloin puhua. Taru vastasi. Jos ei ole ystäviä, suhtautuu vakavasti ihmiseen, joka tulee lähelle. 

Minä olisin ollut kevyemmin lepattava lapsi, mutta Taru oli minun painoni. Hän ei puhunut sellaisia asioita, joita lapset yleensä puhuvat, enkä minä saanut tietää mitään hänen tunteistaan enkä perheestään. Taru puhui kukista ja perhosista, sillä hän tunsi muitakin kuin sitruunaperhosen ja suruvaipan, ja hän puhui puolukkapöperöstä, jota osasi tehdä, ja kirjoista, joita en ollut lukenut. Hänen puheensa oli hidasta ja huoliteltua. Hän piirsi ja maalasi niin, että muut lapset seisahtuivat hänen pulpettinsa viereen, kun oli kuvaamataitoa, vaikka muuten he eivät hänelle puhuneetkaan.

Taru tuli kerran syntymäpäivilleni. Ne olivat naamiaiset. Hän oli askarrellut itselleen pienen paperihatun, joka peitti päälaen. Minulle hän toi lahjaksi kullanruskean lyijytäytekynän. Muilla tytöillä oli värikkäitä prinsessa-asuja, pellepukuja ja koirankorvia. Netta oli Pipsa Pippuri. Omaa naamiaisasuani en muista. Mutta vieläkään en osaa kirjoittaa lyijytäytekynällä. Painan liikaa. 

Niillä syntymäpäivillä joku varasti kukkaroni. Se oli oranssi ja koristeltu pienin helmin. Helmistä oli kirjailtu värikäs perhonen. Kukkarossa oli 90 markkaa. En minä niitä rahoja itkenyt, mutta perhoskukkaro oli ollut minulle rakas. Koskaan ei paljastunut, kuka sen vei. Taru se ei ollut. Tietenkään en voi tietää sellaista, mutta silti tiedän. Minä sentään vietin kuusi vuotta jokaisen välitunnin hänen kanssaan. 

Muista kyläilykutsuistani Taru kieltäytyi. Minä en käynyt koskaan hänen kotonaan, mutta kerran seisoin ovella ja näin, että seinät olivat maalauksia täynnä. Hämmennyin, sillä suuri osa kuvista esitti alastomia ihmisvartaloita. Hänen äitinsä maalasi, tiesin sen, ja vastasi puhelimeen pelkällä etunimellä, mikä minun maailmassani oli lähes järisyttävää. Minut oli opetettu sanomaan selvällä äänellä koko nimi: "Pussilla, Tee puhelimessa."

Ala-asteen jälkeen tuli vuosia, joina emme Tarun kanssa olleet tekemisissä keskenämme. Hän sanoo kohteliaasti, että se oli yhteinen päätös tai että me ajauduimme, mutta se ei ole totta. Minä hylkäsin hänet. Emme olleet enää samalla luokalla, mikä toki hankaloitti yhteydenpitoa. Ei se silti ole syy. Minä olin sosiaalinen ja lennähtelin sillä lailla kuin teininä on tapana. Kikattelin ja kävin bileissä. Olin onnellinen uudenlaisesta vapaudesta. Tarun nuoruus oli toisenlainen.

Nykyään näen Tarua kerran vuodessa. Hän on ainoa kouluaikainen tuttava, johon pidän yhteyttä. Syömme intialaista ruokaa tai istumme Ruttopuiston nurmialueella. Kerran Taru kysyi, muistanko, miten Esa N pieksi häntä pyörän ketjuilla. En muistanut. Olin kauhuissani, että jotain sellaista oli tapahtunut. 

 – Missä mä olin? Mitä mä tein?

– Siinähän sä olit jossain sadekatoksen vieressä. Yritit näyttää mahdollisimman pieneltä. Ettei sua oliskaan. 

– Herrajumala, miksi mä en tehnyt mitään? Miksi mä en kertonut opettajalle tai jotain?

– Tietenkään et kertonut. Se olisi vain pahentanut tilannetta. Ei sellaisia ollut tapana kertoa. Me oltiin lapsia.

Kotona yritin muistaa ketjut ja sadekatoksen mutta en vieläkään muistanut. Jostain syystä silti tiedän, että minulla oli sinä päivänä päälläni tummansininen tuulitakki. Näen itseni. Seison siinä jossain ja toivon, että kaikki olisi ohi nopeasti. Ihan hetken päästä pääsemme matikan tunnille, ja tätä ei ole, tämä ei vaikuta mihinkään.