Orvokkeja

Junassa oli musta koira. Sen hihnassa oli teksti: "Älä häiritse. Don't disturb." Yritin olla katsomatta koiraa. Joka kerran, kun se istui hetken paikallaan, omistaja kehui sitä ja antoi makupalan. Puolivälissä matkaa omistaja yllättäen alkoi puhua minulle. Hän sanoi, että kyllä minä voin tervehtiä koiraa. Ojensin sitten käteni koiraa kohti. Se nuuhkaisi kättäni, hypähti takajaloilleen, nosti etukäpälänsä olkapäilleni ja alkoi nuolla kasvojani. Kun nyökkäsin hihnan tekstiin päin, omistaja sanoi, että se on siinä vain ulkolenkkejä varten.

Aloin miettiä, miten kauppa kävisi, jos ihmiset voisivat ostaa samatekstisiä nahkahihnoja omaan käyttöönsä. Aamubussien nuokkujat saisivat nuokkua rauhassa, kun olisi yleisesti hyväksyttävää merkitä itsensä häirintäkiellolla. Kapakoista poistuvat kaunismuotoiset nuoret kiinnittäisivät ulkotakkiinsa häirintäkiellon, eikä yksikään humalainen huutelisi heidän peräänsä ja raiskaajat lähtisivät toisille kujille metsästämään. Sosiaalisesti uupuneet saisivat kauppareissuilla rauhassa punnita kukkakaalejaan tuttujen jututtamatta, kunhan olisivat muistaneet varustautua häirintäkiellolla. 

Elo matkaa juuri taidebussilla Euroopan halki. Hän viestitti, että yöpymismajatalo oli ihana, bussissa on tilavaa ja ihmiset ovat ystävällisiä. Latviassa kukkivat orvokit jo, mutta sen minä näin jonkun muun Instagramista, vai olivatko orvokit sittenkin Liettuassa, sama se, vihreys lisääntyi, mitä etelämmäs bussi ennätti, ja jossain tuli vastaan sirkus. Droonien etäisyyksiä en halua arvata. Ajattelin Eloa siellä jossain kaukana, keskellä ventovieraita ihmisiä, keksimässä kysymyksiä kunkin taiteesta, kertomassa ohjaajalle, mitä missäkin kohtauksessa tapahtuisi. Hän on luultavasti hyvä siinä, mitä tekee, mutta sen täytyy olla stressaavaa.

Kävin äidin kanssa Rastilan leirintäalueella. Joimme kartanon terassilla kahvia ja katselimme hanhia. Meri näytti äidin silmissä tyyneltä, mutta kyllä siinä pieniä laineita oli. Metro kulki siltaa pitkin, ja se näytti ihmeen räikeältä vielä harmaasävyisessä kevätmaisemassa. 

Kirjoitin lausunnon siitä, millaisia lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia Niilolla on. Voisin kirjoittaa itsellenikin sellaisen. Minulla ei olisi haasteita fonologisessa prosessoinnissa enkä kirjoittaisi rauniosanoja kovin usein, mutta vaikeuksia on, ilmeisiä vaikeuksia. Sanat ovat käyneet ontoiksi. Ne kumahtelevat eivätkä soi.

Lähellä pähkinäpensasta

Turun kaupunginmuseo

Kesällä, kun me olimme Siskon kanssa maalla, Arvi meni ulos Pekan ja muitten poikien kanssa ja leikki sotaa. Meidän palattuamme hän hylkäsi Pekan ja sodan. Ehkä Pekalla oli pysyvämpiäkin poikia. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja ruskea lippalakki, enkä osaa kuvitella hänen tappaneen sodassa ketään. Arvi voitti hänet juoksukilpailussa mennen tullen. Toivottavasti Pekalle kävi elämässä onnellisesti.

Kesäpäivinä Sisko ja minä kävelimme Arvin kanssa R-kioskille ostamaan Patu-patukat tai joskus Pakastetaloonkin asti, koska sieltä sai Topsy-tuutteja. Loppukesästä ruusunmarjat kypsyivät, ja niistä valmistimme muoviämpärissä kutituspulveria. Tammenterhot tulivat vähän syksymmällä. Jossain niitten välissä söimme pihapuun kriikunat, jotka olivat vähän raakoja, sillä ne piti ehtiä syödä, ennen kuin Pikku-Eki, Tuomas tai Sussu veisi ne. Joskus superpallo pomppi Joukolantietä alas ja päätyi katukaivoon, mikä oli ikävää, jos superpallo sattui olemaan harvinaisen kaunis. Me emme tienneet mitään synteettisistä polymeereistä, jotka hajoaisivat mikromuoveiksi ja kertyisivät silakoihin ja ihmisiin, emmekä ajatelleet öljyä, ilmastonmuutosta, emme myrkyllisiä kemikaaleja, joita levisi käsiimme ja kaikkialle. Me kurkimme läpikuultavien superpallojen sisuksiin ja uskoimme, että niiden kauneus oli pyhää ja korvaamatonta.

Minulla ei ole mielikuvaa siitä, milloin näin Arvin ensi kertaa, enkä muista sitäkään kertaa, jolloin näin hänet lapsuudessa viimeisen kerran. Lapsuudenkavereillla ei ole alku- eikä loppupistettä. He ovat osa tasaista lapsuusmaisemaa, sitä, jossa toistuvuudet asettuvat toistensa lomaan ja luovat turvaa, uskon siihen, että maailma on tällainen ja tällaisena ikuinen. Me kipitimme portaita ylös ja soitimme toistemme ovikelloa, kysyimme, voiko Arvi tulla ulos tai voiko Anita, ja odotimme sitten eteisessä, jonne asti tuoksui kalakeitto tai tupakansavu, jos odotimme Nannaa, tai pihalla pienessä sateessa kiersimme kehää tai roikuimme pää alaspäin tangossa, odotimme, aina odotimme, sillä jonkun piti kuitenkin syödä tai imuroida eikä kirkonrottaa voinut leikkiä kolmisin. 

Perhosmetsässä oli raiskattu joku tai ehkä kuristettu. Tiesin paikan. Siinä lähellä oli pähkinäpensas, mikä teki rikoksesta vielä karmeamman. En kyennyt kuvittelemaan, miltä raiskaaja näytti. Minä tapasin metsässä vain puliukkoja, joilla oli kova ääni ja muovikasseja. Heissä ei ollut mitään pelottavaa, mutta he jättivät jälkeensä märkää sanomalehtipaperia, eikä koskaan voinut olla varma, oliko paperin sisällä ollut ruokaa vai nukkuva ihminen vai oliko sillä pyyhitty pyllyä. Kumpulan uimalan lähellä oli pieni niitty ja niityn keskellä kasvoi matala puu, johon oli helppo kiivetä. Kerran puusta laskeutuessani jalkani osui ihmisen kakkaan. Taata sanoi, että ihmisen kakkaa se oli, ja sen jälkeen minusta tuntui, että haju ei lähtenyt kengänpohjasta millään, vaikka sitä hinkkasi ja hinkkasi lavuaarissa.

Nanna kertoi, että he olivat Tiian kanssa nähneet Perhosmetsässä kondomin. Minä en ihan tarkkaan tiennyt, mitä kondomilla tehtiin, mutta hyvin pahaenteiseltä se kuulosti ja synnytti värähtelyä pähkinäpensaan raiskauksen ja Sofianlehdonkadun pyöräkellarimurhan suuntaan. Kun isällä oli päällä valkoinen verkkopaita, äiti nauroi ja sanoi sitä seksipaidaksi. Minusta oli kamalaa, että isällä oli seksipaita. Pyysin rakkaalta Jumalalta anteeksi, varmuudeksi monta kertaa, koska äiti sanoi inhottavan s-sanankin.

Suomen taivas

Igor Morski

Olen sillä tuulella, että lehdistä jää mieleen sanoja eikä asioita. Jukka Pojan mielestä on aikuinen, kun ymmärtää, miten kosteus käyttäytyy rakenteissa. Jonkun kanssa joku oli suhteellisen samassa veneessä, mutta se ei ehkä liittynyt siihen, että Suomen taivaan turvallisuus on tärkeä. Kuuden sekunnin suudelma lisää yhteyttä romanttiseen kumppaniin. Minä kääntelen sivuja. On kuin olisi sakset kädessä ja leikkaisi sanoja suureen ämpäriin, joka on lattialla pöydänjalan vieressä. Hetken ajattelee, että niille sanoille olisi myöhempää käyttöä, mutta lopulta ne vie kylmäkellariin niin kuin O:n ulkomaiset älykkölehdet edellisessä asunnossa, koska tavallisessa kellarikomerossa ei ollut enää tilaa.

Kun Aina ja Elo olivat pieniä, ostin heille kirpputorilta tähtipeiton. Se oli taivaansininen ja liukaspintainen. Jos tähtipeittoa hulmautti ilmassa, taivaankansi leyhyi eikä siinä ollut Suomen taivas vaan kaiken maailman, ja lapset istuivat yhteisen taivaan alla. Toisella kirpputorilla näin samanlaisen tähtipeiton ja ostin senkin, sillä oli mukavaa, kun Ainalla ja Elolla oli kummallakin oma taivaansa. Ne olivat kevyet ja luultavasti heikkoa tekoa, sillä jo muutaman vuoden kuluttua niistä alkoi pursua sisävanua ulos.

Tähtipeittojen lisäksi olen tänään ajatellut valkoisia muovihelmiä, jotka äiti pisti Siskon hiuksiin. Hän oli letittänyt Siskolle muutamia pieniä lettejä, niin kuin Bo Derekillä oli, ja helmittänyt letit. Minun tukkaani ei saanut Bo Derekin lettejä eikä helmiä, sillä hiukseni olivat lyhyet ja kiharat. Yritin olla niin kuin asia ei haittaisi minua. Silti muistan edelleen ne valkoiset helmet. Ne saattoi napsauttaa auki. Sisko ei pitänyt helmikampauksestaan.

Joku kylvää täällä kirjoja bussipysäkeille. Eräänä aamuna minun pysäkilläni oli Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Katselin sitä metrin etäisyydeltä, en avannut. Mietin, oliko kirja pudonnut jonkun kirjastokassista vai oliko joillakuilla ollut perheriita kadulla ja siinä tunnekuohussa oli heitelty kirjojakin. Yllätyksekseni näin bussin ikkunasta, että myös seuraavalla pysäkillä oli hylätty kirja. Olin liian kaukana nähdäkseni kirjan nimeä. Kahdella seuraavalla pysäkilläkin oli kirja. Tapaus alkoi kiehtoa minua. Kävikö joku sirottelemassa kirjoja yöllä pysäkeille? Seurasiko hän jostain, minkälaista kiinnostusta kirjat herättivät? Vaihteliko hän pysäkkikirjojen paikkoja keskenään vai toiko kokonaan uuden kirjan tilalle, kun joku vei edellisen pois?

Epäilen, että kyse on samasta ihmisestä, joka taannoin ujutti kirjastokirjojen väliin pieniä kirkasvärisiä maalauksia. Maalausten kääntöpuolelle hän oli kirjoitellut jumalamyönteisiä mietteitä. Keräsin talteen kaikki maalaukset. Meille niitä kertyi kuusi tai seitsemän. 

Kävin äidin luona. Siellä oli Mirvakin Marketan kanssa. Välillä minä leikitin Markettaa, että Mirva saisi syödä. Marketan pää oli pehmeä. Minä puhalsin hänen niskaansa ja sanoin, että minä olen kylmä ja kaamea pohjoistuuli ja nyt minä tuulen sinun niskaasi. Marketta hihkui riemastuneena. Minä maalasin yhteen munaan tähtitaivaan ja toiseen kirsikkapuun. Ensin kirsikkapuu oli keväässä. Munan toisella puolella se oli joutunut syksyyn. Tummanpunaiset lehdet hehkuivat.

Iloinen ja terävä

Vein O:n silmälasit optikolle. Toinen sanka oli murtunut ja toinen kiinnitetty muuhun kehykseen minun korvakorullani. Mukanani oli vakuutusyhtiön lappu, jossa pyydettiin optikon arviota korjauskuluista. Väitin, että lasit ovat kahdeksan tai ehkä kymmenen vuotta vanhat. Optikko näppäili konetta ja teki haun O:n nimellä. Kävi ilmi, että O on asioinut edellisen kerran optikolla 2007. Yritin vaikuttaa hämmästyneeltä. Arvasin kyllä optikon olevan oikeassa. Vanhojen lasien arvoa oli mahdoton arvioida. Olisi pitänyt tietää, millaiset linssit olivat, olivatko laatuluokkaa A, B vai C ja mitä hiontoja oli tehty. Uusia laseja ei voinut tehdä vanhojen pohjalta, koska O:n pää ei ollut paikalla. Olisi pitänyt katsoa, miten kehykset istuvat kasvoille ja mikä on silmien väli.

Lopulta toinen optikko meni takahuoneeseen juottamaan vanhojen silmälasien sankaa ja pistämään ruuvin korvakorukiinnityksen tilalle. Laskuksi tuli kaksi euroa, ja linssit puhdistettiinkin. Ehkä en lähetä laskua Ifille.

Optikon jälkeen menin Uffiin ja ostin kirkkaanoranssin villapaidan. Onhan kevät. Juna-asemalla seisoessani mietin, näytänkö köyhältä. Ehkä optikko oli laskuttanut minulta niin vähän, koska sääli minua. Mies on ollut onnettomuudessa ja nainen on kurja ja harmaantuu. En osannut päättää, näytänkö köyhältä. Harjaantuneet köyhyysarvioijat katsovat kuulemma kenkiä. Minulla oli kirpputorin Ecco-kengät ja viime viikolla ostetut kengännauhat. Takki on Hetan vanha, sillä lailla siisti ja väritön, että saatan vaikuttaa maltilliselta kokoomuslaiselta. 

Kotona söin viinirypäleitä ja katsoin videota, jossa puu tulee surulliseksi. Ensin puu on täynnä lintuja, mutta syksyn tullen nämä lentävät pois ja puu jää palelemaan. Laulun lapsi haluaa lähteä puun luo, pois kodistaan. Äiti ei päästäisi lasta. Joku kertoo videon kommenttiosiossa, että laulu oli kielletty Neuvostoliitossa. Ei kai kannata kaivata pois. 

Olen haravoinut lapsuuttani enemmän kuin ennen. Arvin mielestä olin iloinen ja terävä lapsi. Saatoin ollakin. Elämä oli selkeää. Perjantaina tuli Musta ori, ja lauantaina käytiin jytäjumpassa ja sen jälkeen katsottiin Pöllövisa, Onnen päivät ja illalla Charlien enkelit. Kaverit olivat kavereita, ei heidän ominaisuuksiaan ihmetellyt eikä analysoinut. Vanhemmat olivat mitä olivat, heidän arvonsa perusteisiin valettuja. Sitten tuli murrosikä ja maailma hapertui. Yhteiskunta, jota lapsena ei ollut olemassakaan, oli äkkiä kaikkialla ja täynnä initiaatioriittejä. 

Huomenna lähden etsimään sopivinta piknikpaikkaa pääsiäiseksi. Siellä pitäisi olla selkänojallisia penkkejä O:ta varten, pöytätasoja, katos sateen uhatessa ja vessa lähellä, jotta äidin ei tarvitse pissata pensaaseen. Taidan päätyä lapsuuteni maisemiin.

Markkinapäivä

Myyntikojuja oli paljon. Markkinat kiemurtelivat aina sinne asti, missä eräitä vuosia sitten kävin hakemassa koronarokotukseni. Omaa piikkiään jonottavat ihmiset pysyttelivät silloin metrien etäisyydellä toisistaan. Nyt olisi ollut tarjolla lettuja, muikkuja, Kivikylän makkaroita, kevätkääryleitä, housuja ja kiristämättömiä sukkia, korvakoruja, onnenpyörää. Ostin kreikkalaisen fetapiirakan. Seisoin aurinkoläikässä ja söin sen.

Paluujunassa ajattelin, että lapsuuskavereille rakentaa ehkä erilaista tarinaa siitä, millaiseksi tuli ja miten, erilaista kuin muille. Arvin olen tavannut viimeksi 43 vuotta sitten. Siksi on ensin muistettava, mikä oli silloin, löydettävä piste A. Sitten voi alkaa vetää punaista merkkilankaa kohti pistettä B. 

Olemme kirjoitelleet Arvin kanssa viime päivinä paljon. Huhtikuussa näemme ja Sisko ja Anitakin tulevat mukaan. Häkellyttävästi minä olen ollut aktiivinen tämän tapaamisen järjestämisessä. Muistan, millaisia me kukin olimme, mutta en kykene näkemään sitä, miten me kommunikoimme lapsena. Tahtoisin ajatella, että minä olin mukava ja joustava olento, mutta pelkään olleeni kavala vallankäyttäjä. Minä olin kaveriporukan nuorin. Sanoin O:lle, että saatoin olla lapsena kauhea manipuloija. "Ei yllätä yhtään", vastasi O. 

Arvin Instagramissa oli sitaatti, josta muistin, että hän kuunteli lapsena Tapio Rautavaaraa. En edes tiedä, oliko Rautavaaran kuunteleminen 70-luvulla harvinaista vai tyypillistä lapsille. Arvi puhui Volmari Iso-Hollosta ja Harri Holkerista ja lausui tamppauspaikalla Korttipakkaa. Kun me löysimme roskiksesta kirsikkasuklaata, Arvi oli ainoa, joka uskalsi maistaa sitä. Me muut olimme varmoja, että suklaassa on rotanmyrkkyä ja Arvi alkaa pian oksentaa verta. 

Markkinoilta palattuani katsoin kloonausvideon. Sain tietää, että mammuttia yritetään kloonata. Ymmärtääkseni tarkoituksena ei ole herättää henkiin villamammuttia ihan sellaisena kuin se muinoin oli vaan yhdistää sen ominaisuuksia norsun kanssa. Ehkä hybridieläin kestäisi tätä maailmaa paremmin kuin mammutti ja norsu. Jospa niitä kuljetetaan arktisille alueille tallomaan geenimanipuloiduilla jaloillaan ikiroutaa, jotta ilmastonmuutos vähän hidastuu. Sitä en käsitä, kuinka mammutin jäätyneistä ja vaurioituneista jäänteistä onnistutaan saamaan DNA:ta siinä muodossa, että siitä kyetään synnyttämään jotakin elävää.

Arvi

Katselin Instagram-kuvia Arvi Joakim Läntisestä. Useimmissa hän oli ilman paitaa metsässä ja jännitti lihaksensa näyttäviksi. Hänellä oli päässään lippalakki ja leuassa sänkeä. Uusimmissa kuvissa puut olivat lumessa ja maakin oli, mutta Arvin ilme oli sama kuin kesäisemmän metsän kuvissa eikä lippalakkikaan vaihtunut. Hän ei katsonut kameraan. Luulen, että hän on ottanut kuvat itse, seisonut yksin metsässä ja virittänyt kameran laukeamaan hetken päästä, juossut puitten alle, pullistanut hauiksiaan ja kääntänyt katseen pois.

Minä tunsin hänet lapsena. Me juoksimme kilpaa ja miekkailimme maitohorsman varsilla, kun olimme ensin riipineet niistä lehdet irti. Hänen nimensä oli silloin vielä Jaana. Keväisin ja syksyisin hän käytti punaista vakosamettitakkia, jonka hupun hän kiristi tiukasti pään ympärille. Hän juoksi kovempaa kuin kukaan muu. Kun hän meni Kumpulan uimalaan Eija P:n kanssa, Koskelan jengi pysäytti heidät metsäpolulla. Eija sai turpaan, mutta Jaana juoksi pakoon. Myöhemmin hän kilpaili Kalevan kisoissakin.

Minäkin olin joskus Siskon ja Jaanan kanssa Kumpulassa uimassa. Kaikkihan me inhosimme sitä hetkeä, kun piti ottaa alushousut pois ja pukea uimapuku päälle, mutta Jaana inhosi sitä niin paljon, että hän puki uimapuvun jo kotona. Heillä oli oliivinvihreä nahkasohva ja Salora-televisio. En muista, mikä televisio meillä oli, mutta Jaanan perheen television muistan. Jaanan isä istui sohvalla, katsoi televisiota ja joi kaljaa. Heillä oli pieni koti, keittokomeron ikkunasta näki kalliolle, jota laskettiin talvella pulkalla ja pyllyllä. Koulureppuunsa Jaana pani pieniä muovieläimiä, jotta se olisi painavampi.

Jaanan kanssa oli jotenkin erilaista kuin tyttöjen kanssa yleensä. Kun me leikimme Lilliä ja Lulua, Jaana oli Lauri. Sisko oli Lulu ja minä Lilli, ja välillä Lauri kävi treffeillä Lulun ja välillä Lillin kanssa. Lilli ja Lulu asuivat suurella kivellä Karjalatalon metsässä ja Lauri asui pihlajan alla. Treffit olivat sellaiset, että Laurin kanssa sai kävellä vähän aikaa kahden maitohorsmien katveessa. Sitten oli taas aika palata kotiin kivelle.

Kerran Lilli oli Laurin kanssa treffeillä. He seisahtuivat hetkeksi pihlajan alle. Lauri katsoi Lilliä silmiin. Sitten hän äkkiä suuteli. Huulet koskivat huulia nopeasti, ja saman tien hetki oli ohi. Lilli ei osannut sanoa mitään eikä Laurikaan. Lulu ei ollut nähnyt mitään. Lillin alavatsassa tuntui kummaa pistelyä.

En koskaan kertonut tuosta hetkestä Siskolle. Emme me Jaanan kanssakaan palanneet siihen. Halusin ajatella, että se suudelma kuului roolileikkiin. Roolit oli pidettävä irti arkitodellisuuden ihmisistä.

Oikeastaan se oli minun ensimmäinen suudelmani, kenties tunteikkaampi kuin monet seuraavista.

Eilen Käpygrillissä Anita sanoi, että Jaanan isä oli kuollut jo 90-luvulla. Jaana korjasi sukupuolensa vasta sen jälkeen, kun äitikin oli kuollut. Hänestä tuli Arvi. Siihen taisi loppua hänen uransa juoksijana. Kun kävelin kissojen luokse kuusikujaa pitkin, muistin, miltä hänen äitinsä näytti papiljottihuivi päässä, kun tuli rapun eteen huutamaan Jaanaa syömään. Instagramiinsa Arvi on painanut sydämen jokaisena äitienpäivänä.

Ehkä hän vastaisi minulle, jos lähettäisin hänelle yksityisviestin. Kyllä hän ainakin minut muistaisi, vaikka ei vastaisikaan.

The lazy dog

Olli Lyytikäinen

Taksi kurvasi eteen ja bussinkuljettaja teki äkkijarrutuksen. Koska me O:n kanssa seisoimme, lensimme pidemmän matkaa kuin istujat. En muista, mitä minulle kävi, koska kuulin vain O:n huudon ja näin hänen makaavan selällään käytävän lattialla. "Nyt kävi pahasti, pitää soittaa ambulanssi", sanoi joku minun lähelläni. Minä ajattelin, että O:n pään alla olisi verilammikko ja hän kuolisi ja minun tehtäväni olisi jollain konstilla kantaa hänen ruumiinsa pois bussista. Ehtisinkö Elon ja Islan kanssa Kiasma-teatteriin kuudeksi? 

Varmasti tämä kaikki kesti korkeintaan viisi sekuntia. Sitten kuljettaja pysäytti bussin jalkakäytävän reunaan ja tuli kiskomaan O:ta ylös. Olin sanoa, että älä liikuta O:ta, hän voi halvaantua, mutta en sanonut. O saatiin istuma-asentoon, ja kuljettaja pyysi minun puhelinnumeroni tapaturmailmoitusta varten. Jostain syystä annoin työpuhelimeni numeron. Kuljettaja soitti siihen, puhelin soi bussissa, ja kuljettaja nyökkäsi kuin olisi myönteisesti yllättynyt siitä, että annoin oikean numeron. Ambulanssia ei tilattu. O oli satuttanut selkänsä ja lonkkansa ja aivot olivat hölskähtäneet, mutta ilmeisesti pää ei ollut osunut lattiaan.

En kykene muistamaan, mitä minulle tapahtui. Unohdin itseni kokonaan, kun näin O:n bussin lattialla. En tiedä edes sitä, lensinkö lattialle vai päin pleksejä. Illalla huomasin, että vasemman käteni etusormi oli turvonnut ja kipeä. Olin kai lentänyt sormi edellä jonnekin. 

Järkytyksen hetkellä aivot toimivat oudosti. Muistan, että kun bussi oli pysähtynyt, kiinnitin huomiota siihen, kuinka kauniisti valo lankesi viereisen talon seinään. Omia liikkeitäni ja vuorosanojani en muista lainkaan. 

Olen kissavahtina. O nousi joitakin tunteja sitten taksiin ja lähti kotiin. Rappukäytävän edustalla törmäsin mieheen, joka oli tulossa samaan rappuun. Miehellä oli kukkapaketti kädessään. Hän olisi avannut minulle oven, mutta sanoin, että mene sinä vain, minä tyhjennän ensin kivet kengistäni. Mies vastasi, ettei hänellä mikään kiire ole, joutaa tässä hyvin odottamaan. Kun minä sitten tyhjentelin kenkiäni, kävi ilmi, että olemme molemmat eläneet lapsuutemme Käpylässä. Hän oli minua jonkin verran vanhempi, käynyt kansakouluakin, mutta meillä oli ollut sama opettaja. Tästä riemastuneina aloimme luetella muistamiamme opettajia yhteisestä koulustamme. Samat lapsuudenmaisemat yhdistävät ihmeellisesti. Ylös päästyäni googlasin kukkapakettimiehen nimen. Hän on historioitsija. 

Viikko sitten minä vein Siskolle tulppaaneja. Olin brunssilla etuajassa, ja me muistelimme Siskon kanssa Käpylän pyöräkellarimurhaa 70-luvulla. Se oli tapaus, jonka varmasti jokainen käpyläläinen lapsi muistaa. Sisko leikkeli tulppaaneja, minä asettelin vegaanileikkeleitä lautasille. Minulla ei ole kenenkään kanssa niin paljon yhteistä lapsuutta kuin hänen kanssaan. Siksi me palaamme aina lapsuuteen, kun tapaamme. Siellä meillä vielä oli yhteys.

Opin brunssilla pangrammin: "The quick brown fox jumps over the lazy dog." Englanninkielisen maailman ihmiset voivat testata näppäimistön toimivuutta sen avulla, sillä siinä on jokainen kirjainmerkki. Toki voisi myös painaa jokaista näppäintä vuorollaan ja katsoa, syntyykö dokumenttiin merkkejä.