Yhteissyksy

Remedios Varo

En oikeastaan ymmärrä, mitä Remedios Varo tahtoo sanoa, mutta monet hänen maalauksensa vetävät minua puoleensa. Tuon yllä olevan maalauksen nimi on espanjaksi Ruptura, suomeksi Repeämä. Portaita laskeutuvalla hahmolla on kynänkärki jalkojen paikalla ja yllään munkkihuppuinen perunasäkki. Takana olevan talon kohdalla tuulee niin, että verhot liehuvat ja oviaukosta lentää paperia kuin hyönteisiä parvessa. Ikkunoista kurkkii kuusi samannäköistä tummaa hahmoa. Säkkiasuisen kohdalla ei tuule, tai sitten hän pitelee viitanliepeitään niin tiukasti, etteivät ne lepata. Hupun kangaskaan ei heilu. Värit ovat syksyiset. Alaportailla paperit tuntuvat muuttuneen kuiviksi lehdiksi. Syystuuli vie paperit talosta, ja äkkiä ne ovat kuivia ja elottomia. Oikealla muuri on valossa ja näyttää kultaiselta. Varjon puolella muuri on samaa sävyä kuin kuolleet lehdet. Kynäjalkainen säkki-ihminen on väreiltään siitä välistä. Taivas hehkuu maailmanloppua enteilevästi. Kynä on kuitenkin levollinen. Mitä mörköjä talossa onkin, kynän on oltava vakaa.

Jonakin menneenä syksynä kuuntelin Youtubesta Eva Cassidyn versiota Kuolleista lehdistä. Sitten alkoi tuntua siltä, että Cassidyn surulla oli liian paljon tykkäyksiä. Se oli helposti omaksuttavaa yleismurhetta, ja minä olin yksi yleisihminen muitten yleisihmisten joukossa ja meillä oli siinä yhteissyksy, jossa ei ollut mitään omaa. Tänä syksynä olen vältellyt lauluja, joissa lehdet irtoilevat puusta. Eilen kuuntelin Tom Waitsin Green Grassia kahden teinin laulamana. Heidän oli vaikea pysyä hymyttöminä. Videon loppuun oli pantu leikkeitä poistetuista kohtauksista, niistä lauluyrityksistä, jotka päättyivät siihen, että jompikumpi teini purskahti nauruun, minkä jälkeen toinenkaan ei pysynyt vakavana. Pidin siitä. Kuolemasta voi laulaa silläkin tavalla.

Viime aikoina olen ajatellut ruumiin vanhenemista. Joinakin iltoina tuntuu siltä, etten voi maata vasemmalla kyljelläni, koska sydän menee ruttuun. Pitää vaihtaa oikealle kyljelle. Ei minun sydämeni varmaan tosiasiallisesti ole vaarassa rytistyä, mutta hetkittäin tunnen sen pamppailun toisin kuin ennen, kun olin nuori ja kaikki mitä ruumiissa oli, oli se, mitä joku ulkopuolinen siitä sanoi. Hetki sitten olin kaksikymppinen, tuuli nosti helmaa, joka oli kevyt, aina kevyt, ja joku mies kulki kadun yli Hakaniemen torin kohdalla minun takanani ja arvioi ääneen minun sääreni. Nyt minä haluan villasukkia ja villatakkeja, kääriytymistä, aineenvaihdunta hidastuu, hiukset muuttuvat pehmeäksi pumpuliksi, ja minä muistan opettaneeni vuosia sitten biologiassa, että vanhukset lyhenevät, sillä selkänikamien välilevyt kutistuvat.

Tänään olin ajanhenkinen ihminen. Olin Ondassa ja söin brunssia. Valitsin listalta, minkä lämpimän ruoan haluan, ja keräsin salaattipöydästä lautaselleni monenlaista, vaikka en tiennyt, mitä mikäkin oli. Join Lykke-kahvia kupista, jossa ei ollut korvaa, sillä niin on trendikästä, ehkä. Äiti katsoi lautasensa ruusuja ja sanoi, että kaunis lautanen. Me kävelimme pehmeässä tihkussa Linnunlaulun läpi kohti asemaa. 

Sinisen huvilan kohdalla muistin, miten olimme siellä kahvilla vuosia sitten, loppukesästä silloinkin, ja maitohorsmista leijaili valkoista hahtuvaa meidän päittemme yli. Elolla oli mukana Schopenhauer tai joku muu, ja Aina söi vegaanista porkkanakakkua. O:lla oli hyvä päivä. Hän jaksoi vielä kävellä samaa vauhtia kuin minä.

Saattaa sisältää

Eineksesi saattaa sisältää

valmistusprosessit ovat käyneet monimutkaisiksi

tuotanto hajautettu eikä kukaan tiedä 

mitä liukuhihnalla on käväissyt

onko joku nuollut pähkinäkielellä hihnaa tai soosia

voi olla että

sinun oma elintarvikkeesi

sisältää fenyylialaniinin lähteen ja Aladdinin lampun, kapitalismia, vähän fentanyyliä, 

käsittelemätöntä katkeruutta, neuroepätyypillisyyttä, hämähäkkejä ja seksiä,

Temu tuo käytetyn kondomin etkä voi kuin ottaa kuvan iltalehteen

me syömme 

jäisiä appelsiineja runoissa joita emme ymmärrä, 

näitä pikseleitä, elokuvaa, liikaa kaikkea, munakoisokin

saattaa sisältää sellerinjäämiä ja jätettyjä ihmisiä, sukupuolia, huolia siitä,

ettei heitä huoli kukaan,

mukaan 

mahtuu eikä mahdu, älä käytä Rexonaa, tee testi ja löydä oma bilehuumeesi, 

me peukutamme iltapäivästä aamuyöhön hymynaamat pitkinä,

asemat ovat jo ostoskeskuksia

sinun junasi meni 

kun on nuori ja 50 vuotta Fugessa,

lapset jättävät vaatteensa ja lähtevät, mikään ei sovi enää 

tämä sarjaviihde ilman kohdeyleisöä

sisältää tunteita muistuttavia jähmetelmiä, joilla on helppo nimi,

ilo (jos hymy), suru (jos kyynel),

tunnepuhetta, tunnetaitoa, viikonloppukurssi luonnonmaisemissa

menetelmiä kohdata kaikki mitä on kuvaruudulla

sukupuoli tarttuu toista sukupuolta vyötäisistä ja tempaisee lähemmäs,

vanha liitto

saattaa sisältää intohimonjäämiä ja stereotyyppejä, laadukasta toistoa, 70-luvun monot,

kiinnityskohdat hajalla

täst lähtee,

tää on mun ranta

tää on mun final outfit

Lintuja täysi puu

Arūnas Žilys

Pihan kirsikkapuussa on jo punaisia lehtiä. Kävi mielessä, että olisipa kamalaa, jos ihminen ei iän myötä harmaantuisikaan vaan hiukset muuttuisivat vähä vähältä hehkeänpunaisiksi. Räikeät vanhukset lykkisivät rollaattoreita eteenpäin lumessa, kaatuisivat piilojäällä, murtaisivat reisiluunsa, ja kun he hangella maaten odottaisivat ambulanssia, hiukset hohtaisivat kuin Barmalein parta.

Elon runossa on "unta täysi maisema". Moni tuskin tietää, että siinä on Haavikko-viittauksinen sanaleikki. Haavikolla on runo, jossa on "lunta täysi maisema". Se runo on luettu ääneen meidän joulupöydässämme koko Elon iän ajan. Ainan ja Elon varhaisvuosina sen luin minä tai O, mutta kun lapset vähän kasvoivat ja oppivat lukemaan, myös jompikumpi heistä saattoi joutua lukemaan sen. Luettavia runoja on kaikkiaan neljä, joten jokaiselle oli aina yksi, mikä milloinkin. Runossa, jossa on lunta täysi maisema, on samurai.

Unohdin, miksi nyt päädyin ajattelemaan unia. Kai se liittyi tuohon yllä olevaan kuvaan. Siinä on lintuja täysi puu. Toisella ihmishahmolla on häkki kädesssään. Selvää ei ole, ovatko ihmiset poimimassa lintuja puusta häkkiin vai ovatko linnut lehahtaneet häkin avoimesta ovesta lentoon ja vallanneet puun. Koska linnut ovat punaisia kuin omenat, tuntuu luultavalta, että ne ovat kypsyneet puussa aikansa ja nyt on tullut aika poimia ne pois.

Näin viime yönä unen, joka oli vielä aamulla kirkas mutta on ehtinyt jo hälvetä päivän aikana. Muistan, että olin päätynyt töihin asiakaspalvelutehtäviin. Olin ehkä kaupan kassalla tai kioskissa myyjänä. Entinen työtoverini Raija tuli käymään myyntipisteelläni. Hän ei sanonut mitään vaan tuijotti vain minua ja hymyili ivallisesti. Ilmeisesti hänen riemastunut ivansa johtui siitä, että minut oli erotettu opettajan tehtävästä. Luulen, että myin filmejä, sellaisia vanhanaikaisia filmirullia, jotka saattoivat valottua. Joskus filmi jumittui kameraan, jolloin kuvia tuli kaksi päällekkäin.

Kun olin lapsi, meidän joulukuusessamme oli kaksi sinistä lintua. Ne olivat Siskon ja minun. Olimme saaneet ne Anna-Marialta. Hän oli varmaan ostanut linnut jostakin Porvoon kalliista lahjatavaraliikkeestä tai joulumarkkinoilta. Rakastin lintuani. Olisin halunnut koko kuusen täyteen sinisiä lintuja. Sinä vuonna, kun oli äidin ja minun vuoro koristella kuusi, yritin löytää sellaisia lintuja kaupoista, mutta en löytänyt. Äiti ei muutenkaan pitänyt sinisistä koristeista. Sininen on kylmä väri, äiti sanoi. Hänestä joulun värien piti olla lämpimiä, punaista ja kultaa, ja niin me sitten koristelimme kuusen kultapalloilla ja punaisilla sydämillä. Siniset linnut jäivät vuodeksi odottamaan koristelaatikkoon. Laatikon päällä oli kuva sidostesukkakoirista, niistä terriereistä, jotka televisiomainoksessa repivät ärhäkästi sukkaa eri suuntiin. Sukka kesti, aina se kesti.

Linnuista toinen putosi jonakin vuonna kuusesta ja sen kiinnitysmekanismi meni rikki. Olen jokseenkin varma, että äidillä on jossakin vielä tallella se sidostesukkalaatikko joulukoristeineen. Tahdon ajatella, että on. Tahdon ajatella, että joku on tallettanut minun lapsuuteni vinttikomeroon ja joskus vielä löydän sen sieltä. Tahdon ajatella, että sinisistä linnuista ainakin toinen on vielä olemassa ja ehjä.

Käheä-ääninen mies kaukaa menneisyydestä

 

Miltä pitää näyttää

Kay Sage

Ylikulkusillalla tuntematon mies tuli takaapäin, käveli vierelleni, nyökkäsi, katsoi hetken kasvojani ja käveli sitten ohi. Ajattelin, että hän oli kävellyt tovin perässsäni ja olettanut minut nuoremmaksi. Kun hän näki kasvot ja ymmärsi, mitä ikäluokkaa olen, hän pettyi eikä pitänyt minua lähemmän tuttavuuden arvoisena. Koska tulkitsen tilanteen näin, lienen feminismiin taipuvainen. Ehkä nyökkääjä olikin muunsukupuolinen kangaskauppias, joka ihasteli mekkoni kangasta ja päätti kysäistä, mistä se oli peräisin, mutta ujous voitti eikä hän rohjennut sanoa mitään.

Kun luen Anu Silfverbergin teosta Sinut on nähty, käy mielessä, olisiko nuoruuteni seksielämä ollut toisenlaista, jos elokuvien seksikohtaukset olisivat silloin olleet erilaisia. Luulen, että olisi. Lapsuuteni katsoin äidin kanssa 30-, 40- ja 50-luvun suomalaisia elokuvia, joissa kulkurit ja rengit tempaisevat haluamansa kauniit naiset suudelmaan, hevosvaunuihin tai heinälatoon. Naiset vähän panevat vastaan, mutta miehet ovat vahvoja ja halu ehdotonta, joten siinä ei pieni pyristely merkitse mitään. Ehkä ohjaajat, jotka olivat miehiä, arvelivat, että sellainen vetoaa sota-aikana ihmisiin eli miehiin. Tai he olivat oppineet toisista elokuvista, miltä seksin kuului näyttää, eivätkä ymmärtäneet, että toisinkin voi olla.

Nautintoa ei opi elokuvista, mutta kiihottumisen kuvaston niistä oppii kyllä. Se, että kiihottuminen ei väistämättä johdakaan siihen hekumalliseen nautintoon, johon elokuvissa vihjataan, saattaa olla nuorelle ihmiselle yllätys. Naisten orgasmikasvoja on nähty elokuvissa sen verran, että 12-vuotiaana uskoo jo tietävänsä, miltä orgasmi näyttää. Pitäisi kai elää autiolla saarella tai ainakin ilman mainoksia ja muuta mediaa, jotta aloittaisi seksielämänsä ilman mielikuvaa siitä, miltä kaiken pitää näyttää.

Silfverberg referoi The Affair -sarjan päänäyttelijän Ruth Wilsonin lehtihaastattelua. Wilson oli kyllästynyt siihen, että kyseisen sarjan seksi esitettiin aina samalla tavalla ja lopulta kamera kohdistettiin hänen naamaansa, jonka oli näytettävä tietynlaiselta, kun hän muka sai orgasmin. "Miksi minun pitää aina tehdä orgasminaama?" Wilson kertoi jankuttaneensa.

Katsoin vuosia sitten The Affairin. Pidin sarjasta mutta inhosin Ruth Wilsonin esittämää henkilöhahmoa. Nyt inhoni tuntuu kohtuuttomalta. Ei kai ollut henkilön eikä Wilsoninkaan vika, että hänen käskettiin ottaa tietynlaisia ilmeitä. Pidin Maura Tierneysta, joka esitti sarjassa petettyä vaimoa. Hän oli yhtäältä tunneilmaisuissaan pidättyväinen ja toisaalta reaktioissaan kohtuuton. Hänen kokemukseensa en osannut samastua, mutta hänen tunteenilmaisueleensä tunnistin. Varmaan olin nekin katsomalla oppinut. Muistan sisäisen ristiriitani. Olisin halunnut pitää siitä naisesta, joka oli nuoren viettelijättären osassa, mutta pidinkin vanhenevasta vaimosta. Olin niin kuin luultavasti valtaosa ikäisistäni naisista, vaikka nuoruuteni oli ollut sellainen kuin oli. Tunsin pettäneeni itseni.

Haudattavaa väkeä

 

Pidän yllä soivasta laulusta. Samastumispintani tarinan minään on pieni, mutta silloin tällöin puoliraaka huutomelankolia vetoaa minuun. On aina mukavaa, kun on talvi ja ihmisillä ikävää.

Videolla näkyy Harjun vanha ruumishuone. Luin hiljan, että sinne avattiin elokuussa pop up -kahvila. En tullut käyneeksi, vaikka piti, kun olisi ollut muutenkin asiaa Dallapénpuistoon. Ehkä kahvila on vielä olemassa. Ennen kahvilakäyttöä ruumishuone ehti toimia nuorisotalonakin. Sitten tuli sisäilmaongelmia ja rakennus suljettiin.

Keväällä en ollut kovinkaan tarkkaan selvillä siitä, missä isä kuoltuaan oli minäkin hetkenä. Kai hän oli aluksi sairaalan suuressa jäähdytyskaapissa, makasi siellä oman ovensa takana kuukauden tai vähän alle, siirtyi sitten hautaustoimiston tiloihin puettavaksi ja arkutettavaksi, matkasi Viikin kirkkoon, sai kukat ja virret, jäi vielä sinne, kun me surijat poistuimme. Sitten hautaustoimiston ihmiset kuljettivat isän krematorioon. Ehkä hänellä sielläkin oli oma odotustilansa ja jonotusnumero, ennen kuin oli uunivuoro. Tuhka lapioitiin uurnaan ja uurna hyllytettiin. Sen piti odottaa pari kuukautta. Luultavasti isän tuhka ei pannut pahakseen sitä, että joutui odottelemaan muutaman kuukauden muitten tuhkien kanssa. Isä oli sillä lailla sosiaalinen olento, että mieluusti jakoi kuolemankin.

Vasta kesäkuussa seurakunta kaivoi kuopan, jonne tuhkaisä laskettiin. Talvella routaista maata ei kaiveta, ja kun kevät alkaa, maahanpanojonossa ovat ensin kaikki marraskuun vainajat, sen jälkeen joulukuun, tammikuun ja helmikuun. Talven surijoita ehkä vähän helpottaa, että krookukset ja narsissit jo nousevat maasta, kun rakas painuu mullan alle. 

Kävin ompelijalla hakemassa mekkoni. Se oli siellä lyhennettävänä Ainan ja Alinan häitä varten. Mekko on viininpunainen. Tahdon olla syksyn väreissä, sillä häät ovat lokakuussa. Pitäisi löytää poncho tai villatakki vielä, ehkä keltainen tai poltettua oranssia, ruskeakin kelpaisi. Ompelija pakkasi minulle mekon pienenpieneen muovipussiin ja pani mukaan helmasta pois leikatut suikaleet. Pussi oli niin niin kevyt, että kerran piti matkalla katsoa, pidänkö siitä yhä kiinni.

Äiti kirjoitti olleensa kuuntelemassa, mitä Longinojalle suunnitellaan. Nuoret oppaat olivat selostaneet, mitä tehdään sille peltoalueelle, josta kävellään hautausmaalle, ja kuinka turvataan liito-oravien elinmahdollisuudet. Työpajassa äiti oli kysynyt, mistä Longinoja alkaa ja mihin päättyy, mutta kukaan ei ollut osannut vastata. Pienryhmissä oli pitänyt miettiä, miten aluetta elävöitettäisiin. Äiti toivoi selostettuja tarinakävelyitä ja lampaita syömään viheralueita. Nämä kirjoitettiin muistiin. Toivottavasti äiti saa maisemointilampaita.

Leivästä

Helsingin kaupunginmuseo. Osuusliike Elannot kokoelma.

Pakkasin matkalaukkuun uuden Pertti Lassilan. Siellä se on yhä. Ostin nimittäin Tekstin talon kirjakaupasta odotuslukemiseksi Anu Silfverbergin Sinut on nähty. Sitä luin jo kahvilassa ja tänä aamuna lisää. Ehkä siirryn illalla Lassilaan. Hänen kuulas kielensä rauhoittaa kuin kamomillatee, jota tosin en juo.

Mutta aamupäivällä tapaan äidin bussipysäkillä. Menemme katsomaan, onko joku käynyt tiputtamassa lääkettä Helmin silmiin. Helmillä on jääkaapissa yhdeksän einesohrapuuroa. Hän olisi halunnut kaura- ja riisipuuroja, mutta ne olivat loppuneet. Pakkaaja kysyi, käykö, että korvataan ohrapuurolla. Mielellään ei, Helmi vastasi. Hänelle tuotiin ohrapuuroja. Äiti aikoo viedä hänelle kolmen kauran puuron, spelttipuuron ja mannapuuron. Helmi ilahtuu, olen melko varma, että hän ilahtuu. 

Onneksi asun kerrostaloasunnossa. Onneksi on lapsia. Suurissa omakotitaloissa yksin asuvat ja maailman unohtamat vanhukset ovat vielä lohduttomampia kuin yksinäiset kerrostalovanhukset. Rappukäytävästä joku sentään yleensä haistaa ruumiin hajun.

Tahtoisin lämmintä georgialaista leipää, jonka päällä on kuumaa sulaa juustoa. Minulla oli eilen mahdollisuus tilata hatsapuria mutta tilasin mozzarellasalaatin. Ajattelin, että onhan minulla mahdollisuus leipään salaatin jälkeen tai illalla, seuraavana päivänäkin. Söin salaatin ja lähdin. Ja samalla tiesin, että en tulisi sinne enää samana iltana enkä seuraavana päivänä ja minun kaipaukseni yltyisi ja yltyisi ja muuttuisi lopulta vimmaiseksi. Se ei olisi enää missään suhteessa siihen, millaista leipä todellisuudessa on. Mieliteolla on aikaikkunansa. Siitä irronnut halu jää.

O lähetti linkin Elannon leipätehtaan kuviin. Elannon vanhat mustat kuljetusautot seisovat tehtaan edessä ja reikäleivät roikkuvat orsilla. Valkoisiin työvaatteisiin pukeutuneet leipäihmiset keskittyvät taikinaan eivätkä katso toisiaan. Kysyin äidiltä, muistaako hän, kun leipätehdas oli vielä toiminnassa. Äiti sanoi muistavansa sen, kun tehdas purettiin ja purkutyömaalla juoksenteli rottia. Hän ei osannut ajoittaa muistoaan kovin tarkasti: "Joskus minun lapsuuteni ja sinun lapsuutesi välissä."

Keskellä edellistä kappaletta kirjoittaminen keskeytyi. Kului kahdeksan tuntia, työpäivän mitta, ja nyt istun taas tässä ja yritän puhua leivästä. Väistämättä tulee mieleen Jeesus. Kun on tietyllä tuulella, Jeesus tulee mieleen melkein mistä tahansa. Näin äidin ja Helmin lisäksi Eloa. Ostin hänelle pussillisen sämpylöitä. Minulla itselläni on täällä paksu kauraleipä, kylmää juustoa ja pikakahvia. Jeesus varmaan tekisi niistä ruokaa koko Etelä-Suomelle.

Jos olisin Jeesus, perustaisin ruokablogin. Kirjoittaisin ystävällisesti ja yksinkertaisesti kaikesta siitä, mikä on tärkeää, kuten leipä, kuumat syksykeitot ja kauniit georgialaiset ja armenialaiset lautaset. Ottaisin tunnelmallisia ruokavalokuvia, joissa on kynttilöitä ja lämpimiä leipiä koreissa, kankaiset lautasliinat ja maljakossa astereita, gerberoita tai kanervia. Minulla olisi tuhansia tai miljoonia seuraajia. Kaikki kertoisivat tulevansa onnellisiksi ruokaohjeistani. Pelastaisin lukemattomia päiviä. Jotkut eivät osaisi sanoa minulle mitään mutta klikkaisivat pienen sydämen. Minäkään en sanoisi mitään, mutta vastaisin joka kommenttiin vastasydämellä.