Miltä pitää näyttää

Kay Sage

Ylikulkusillalla tuntematon mies tuli takaapäin, käveli vierelleni, nyökkäsi, katsoi hetken kasvojani ja käveli sitten ohi. Ajattelin, että hän oli kävellyt tovin perässsäni ja olettanut minut nuoremmaksi. Kun hän näki kasvot ja ymmärsi, mitä ikäluokkaa olen, hän pettyi eikä pitänyt minua lähemmän tuttavuuden arvoisena. Koska tulkitsen tilanteen näin, lienen feminismiin taipuvainen. Ehkä nyökkääjä olikin muunsukupuolinen kangaskauppias, joka ihasteli mekkoni kangasta ja päätti kysäistä, mistä se oli peräisin, mutta ujous voitti eikä hän rohjennut sanoa mitään.

Kun luen Anu Silfverbergin teosta Sinut on nähty, käy mielessä, olisiko nuoruuteni seksielämä ollut toisenlaista, jos elokuvien seksikohtaukset olisivat silloin olleet erilaisia. Luulen, että olisi. Lapsuuteni katsoin äidin kanssa 30-, 40- ja 50-luvun suomalaisia elokuvia, joissa kulkurit ja rengit tempaisevat haluamansa kauniit naiset suudelmaan, hevosvaunuihin tai heinälatoon. Naiset vähän panevat vastaan, mutta miehet ovat vahvoja ja halu ehdotonta, joten siinä ei pieni pyristely merkitse mitään. Ehkä ohjaajat, jotka olivat miehiä, arvelivat, että sellainen vetoaa sota-aikana ihmisiin eli miehiin. Tai he olivat oppineet toisista elokuvista, miltä seksin kuului näyttää, eivätkä ymmärtäneet, että toisinkin voi olla.

Nautintoa ei opi elokuvista, mutta kiihottumisen kuvaston niistä oppii kyllä. Se, että kiihottuminen ei väistämättä johdakaan siihen hekumalliseen nautintoon, johon elokuvissa vihjataan, saattaa olla nuorelle ihmiselle yllätys. Naisten orgasmikasvoja on nähty elokuvissa sen verran, että 12-vuotiaana uskoo jo tietävänsä, miltä orgasmi näyttää. Pitäisi kai elää autiolla saarella tai ainakin ilman mainoksia ja muuta mediaa, jotta aloittaisi seksielämänsä ilman mielikuvaa siitä, miltä kaiken pitää näyttää.

Silfverberg referoi The Affair -sarjan päänäyttelijän Ruth Wilsonin lehtihaastattelua. Wilson oli kyllästynyt siihen, että kyseisen sarjan seksi esitettiin aina samalla tavalla ja lopulta kamera kohdistettiin hänen naamaansa, jonka oli näytettävä tietynlaiselta, kun hän muka sai orgasmin. "Miksi minun pitää aina tehdä orgasminaama?" Wilson kertoi jankuttaneensa.

Katsoin vuosia sitten The Affairin. Pidin sarjasta mutta inhosin Ruth Wilsonin esittämää henkilöhahmoa. Nyt inhoni tuntuu kohtuuttomalta. Ei kai ollut henkilön eikä Wilsoninkaan vika, että hänen käskettiin ottaa tietynlaisia ilmeitä. Pidin Maura Tierneysta, joka esitti sarjassa petettyä vaimoa. Hän oli yhtäältä tunneilmaisuissaan pidättyväinen ja toisaalta reaktioissaan kohtuuton. Hänen kokemukseensa en osannut samastua, mutta hänen tunteenilmaisueleensä tunnistin. Varmaan olin nekin katsomalla oppinut. Muistan sisäisen ristiriitani. Olisin halunnut pitää siitä naisesta, joka oli nuoren viettelijättären osassa, mutta pidinkin vanhenevasta vaimosta. Olin niin kuin luultavasti valtaosa ikäisistäni naisista, vaikka nuoruuteni oli ollut sellainen kuin oli. Tunsin pettäneeni itseni.