Lintuja täysi puu

Arūnas Žilys

Pihan kirsikkapuussa on jo punaisia lehtiä. Kävi mielessä, että olisipa kamalaa, jos ihminen ei iän myötä harmaantuisikaan vaan hiukset muuttuisivat vähä vähältä hehkeänpunaisiksi. Räikeät vanhukset lykkisivät rollaattoreita eteenpäin lumessa, kaatuisivat piilojäällä, murtaisivat reisiluunsa, ja kun he hangella maaten odottaisivat ambulanssia, hiukset hohtaisivat kuin Barmalein parta.

Elon runossa on "unta täysi maisema". Moni tuskin tietää, että siinä on Haavikko-viittauksinen sanaleikki. Haavikolla on runo, jossa on "lunta täysi maisema". Se runo on luettu ääneen meidän joulupöydässämme koko Elon iän ajan. Ainan ja Elon varhaisvuosina sen luin minä tai O, mutta kun lapset vähän kasvoivat ja oppivat lukemaan, myös jompikumpi heistä saattoi joutua lukemaan sen. Luettavia runoja on kaikkiaan neljä, joten jokaiselle oli aina yksi, mikä milloinkin. Runossa, jossa on lunta täysi maisema, on samurai.

Unohdin, miksi nyt päädyin ajattelemaan unia. Kai se liittyi tuohon yllä olevaan kuvaan. Siinä on lintuja täysi puu. Toisella ihmishahmolla on häkki kädesssään. Selvää ei ole, ovatko ihmiset poimimassa lintuja puusta häkkiin vai ovatko linnut lehahtaneet häkin avoimesta ovesta lentoon ja vallanneet puun. Koska linnut ovat punaisia kuin omenat, tuntuu luultavalta, että ne ovat kypsyneet puussa aikansa ja nyt on tullut aika poimia ne pois.

Näin viime yönä unen, joka oli vielä aamulla kirkas mutta on ehtinyt jo hälvetä päivän aikana. Muistan, että olin päätynyt töihin asiakaspalvelutehtäviin. Olin ehkä kaupan kassalla tai kioskissa myyjänä. Entinen työtoverini Raija tuli käymään myyntipisteelläni. Hän ei sanonut mitään vaan tuijotti vain minua ja hymyili ivallisesti. Ilmeisesti hänen riemastunut ivansa johtui siitä, että minut oli erotettu opettajan tehtävästä. Luulen, että myin filmejä, sellaisia vanhanaikaisia filmirullia, jotka saattoivat valottua. Joskus filmi jumittui kameraan, jolloin kuvia tuli kaksi päällekkäin.

Kun olin lapsi, meidän joulukuusessamme oli kaksi sinistä lintua. Ne olivat Siskon ja minun. Olimme saaneet ne Anna-Marialta. Hän oli varmaan ostanut linnut jostakin Porvoon kalliista lahjatavaraliikkeestä tai joulumarkkinoilta. Rakastin lintuani. Olisin halunnut koko kuusen täyteen sinisiä lintuja. Sinä vuonna, kun oli äidin ja minun vuoro koristella kuusi, yritin löytää sellaisia lintuja kaupoista, mutta en löytänyt. Äiti ei muutenkaan pitänyt sinisistä koristeista. Sininen on kylmä väri, äiti sanoi. Hänestä joulun värien piti olla lämpimiä, punaista ja kultaa, ja niin me sitten koristelimme kuusen kultapalloilla ja punaisilla sydämillä. Siniset linnut jäivät vuodeksi odottamaan koristelaatikkoon. Laatikon päällä oli kuva sidostesukkakoirista, niistä terriereistä, jotka televisiomainoksessa repivät ärhäkästi sukkaa eri suuntiin. Sukka kesti, aina se kesti.

Linnuista toinen putosi jonakin vuonna kuusesta ja sen kiinnitysmekanismi meni rikki. Olen jokseenkin varma, että äidillä on jossakin vielä tallella se sidostesukkalaatikko joulukoristeineen. Tahdon ajatella, että on. Tahdon ajatella, että joku on tallettanut minun lapsuuteni vinttikomeroon ja joskus vielä löydän sen sieltä. Tahdon ajatella, että sinisistä linnuista ainakin toinen on vielä olemassa ja ehjä.