Yhteissyksy

Remedios Varo

En oikeastaan ymmärrä, mitä Remedios Varo tahtoo sanoa, mutta monet hänen maalauksensa vetävät minua puoleensa. Tuon yllä olevan maalauksen nimi on espanjaksi Ruptura, suomeksi Repeämä. Portaita laskeutuvalla hahmolla on kynänkärki jalkojen paikalla ja yllään munkkihuppuinen perunasäkki. Takana olevan talon kohdalla tuulee niin, että verhot liehuvat ja oviaukosta lentää paperia kuin hyönteisiä parvessa. Ikkunoista kurkkii kuusi samannäköistä tummaa hahmoa. Säkkiasuisen kohdalla ei tuule, tai sitten hän pitelee viitanliepeitään niin tiukasti, etteivät ne lepata. Hupun kangaskaan ei heilu. Värit ovat syksyiset. Alaportailla paperit tuntuvat muuttuneen kuiviksi lehdiksi. Syystuuli vie paperit talosta, ja äkkiä ne ovat kuivia ja elottomia. Oikealla muuri on valossa ja näyttää kultaiselta. Varjon puolella muuri on samaa sävyä kuin kuolleet lehdet. Kynäjalkainen säkki-ihminen on väreiltään siitä välistä. Taivas hehkuu maailmanloppua enteilevästi. Kynä on kuitenkin levollinen. Mitä mörköjä talossa onkin, kynän on oltava vakaa.

Jonakin menneenä syksynä kuuntelin Youtubesta Eva Cassidyn versiota Kuolleista lehdistä. Sitten alkoi tuntua siltä, että Cassidyn surulla oli liian paljon tykkäyksiä. Se oli helposti omaksuttavaa yleismurhetta, ja minä olin yksi yleisihminen muitten yleisihmisten joukossa ja meillä oli siinä yhteissyksy, jossa ei ollut mitään omaa. Tänä syksynä olen vältellyt lauluja, joissa lehdet irtoilevat puusta. Eilen kuuntelin Tom Waitsin Green Grassia kahden teinin laulamana. Heidän oli vaikea pysyä hymyttöminä. Videon loppuun oli pantu leikkeitä poistetuista kohtauksista, niistä lauluyrityksistä, jotka päättyivät siihen, että jompikumpi teini purskahti nauruun, minkä jälkeen toinenkaan ei pysynyt vakavana. Pidin siitä. Kuolemasta voi laulaa silläkin tavalla.

Viime aikoina olen ajatellut ruumiin vanhenemista. Joinakin iltoina tuntuu siltä, etten voi maata vasemmalla kyljelläni, koska sydän menee ruttuun. Pitää vaihtaa oikealle kyljelle. Ei minun sydämeni varmaan tosiasiallisesti ole vaarassa rytistyä, mutta hetkittäin tunnen sen pamppailun toisin kuin ennen, kun olin nuori ja kaikki mitä ruumiissa oli, oli se, mitä joku ulkopuolinen siitä sanoi. Hetki sitten olin kaksikymppinen, tuuli nosti helmaa, joka oli kevyt, aina kevyt, ja joku mies kulki kadun yli Hakaniemen torin kohdalla minun takanani ja arvioi ääneen minun sääreni. Nyt minä haluan villasukkia ja villatakkeja, kääriytymistä, aineenvaihdunta hidastuu, hiukset muuttuvat pehmeäksi pumpuliksi, ja minä muistan opettaneeni vuosia sitten biologiassa, että vanhukset lyhenevät, sillä selkänikamien välilevyt kutistuvat.

Tänään olin ajanhenkinen ihminen. Olin Ondassa ja söin brunssia. Valitsin listalta, minkä lämpimän ruoan haluan, ja keräsin salaattipöydästä lautaselleni monenlaista, vaikka en tiennyt, mitä mikäkin oli. Join Lykke-kahvia kupista, jossa ei ollut korvaa, sillä niin on trendikästä, ehkä. Äiti katsoi lautasensa ruusuja ja sanoi, että kaunis lautanen. Me kävelimme pehmeässä tihkussa Linnunlaulun läpi kohti asemaa. 

Sinisen huvilan kohdalla muistin, miten olimme siellä kahvilla vuosia sitten, loppukesästä silloinkin, ja maitohorsmista leijaili valkoista hahtuvaa meidän päittemme yli. Elolla oli mukana Schopenhauer tai joku muu, ja Aina söi vegaanista porkkanakakkua. O:lla oli hyvä päivä. Hän jaksoi vielä kävellä samaa vauhtia kuin minä.