Leivästä

Helsingin kaupunginmuseo. Osuusliike Elannot kokoelma.

Pakkasin matkalaukkuun uuden Pertti Lassilan. Siellä se on yhä. Ostin nimittäin Tekstin talon kirjakaupasta odotuslukemiseksi Anu Silfverbergin Sinut on nähty. Sitä luin jo kahvilassa ja tänä aamuna lisää. Ehkä siirryn illalla Lassilaan. Hänen kuulas kielensä rauhoittaa kuin kamomillatee, jota tosin en juo.

Mutta aamupäivällä tapaan äidin bussipysäkillä. Menemme katsomaan, onko joku käynyt tiputtamassa lääkettä Helmin silmiin. Helmillä on jääkaapissa yhdeksän einesohrapuuroa. Hän olisi halunnut kaura- ja riisipuuroja, mutta ne olivat loppuneet. Pakkaaja kysyi, käykö, että korvataan ohrapuurolla. Mielellään ei, Helmi vastasi. Hänelle tuotiin ohrapuuroja. Äiti aikoo viedä hänelle kolmen kauran puuron, spelttipuuron ja mannapuuron. Helmi ilahtuu, olen melko varma, että hän ilahtuu. 

Onneksi asun kerrostaloasunnossa. Onneksi on lapsia. Suurissa omakotitaloissa yksin asuvat ja maailman unohtamat vanhukset ovat vielä lohduttomampia kuin yksinäiset kerrostalovanhukset. Rappukäytävästä joku sentään yleensä haistaa ruumiin hajun.

Tahtoisin lämmintä georgialaista leipää, jonka päällä on kuumaa sulaa juustoa. Minulla oli eilen mahdollisuus tilata hatsapuria mutta tilasin mozzarellasalaatin. Ajattelin, että onhan minulla mahdollisuus leipään salaatin jälkeen tai illalla, seuraavana päivänäkin. Söin salaatin ja lähdin. Ja samalla tiesin, että en tulisi sinne enää samana iltana enkä seuraavana päivänä ja minun kaipaukseni yltyisi ja yltyisi ja muuttuisi lopulta vimmaiseksi. Se ei olisi enää missään suhteessa siihen, millaista leipä todellisuudessa on. Mieliteolla on aikaikkunansa. Siitä irronnut halu jää.

O lähetti linkin Elannon leipätehtaan kuviin. Elannon vanhat mustat kuljetusautot seisovat tehtaan edessä ja reikäleivät roikkuvat orsilla. Valkoisiin työvaatteisiin pukeutuneet leipäihmiset keskittyvät taikinaan eivätkä katso toisiaan. Kysyin äidiltä, muistaako hän, kun leipätehdas oli vielä toiminnassa. Äiti sanoi muistavansa sen, kun tehdas purettiin ja purkutyömaalla juoksenteli rottia. Hän ei osannut ajoittaa muistoaan kovin tarkasti: "Joskus minun lapsuuteni ja sinun lapsuutesi välissä."

Keskellä edellistä kappaletta kirjoittaminen keskeytyi. Kului kahdeksan tuntia, työpäivän mitta, ja nyt istun taas tässä ja yritän puhua leivästä. Väistämättä tulee mieleen Jeesus. Kun on tietyllä tuulella, Jeesus tulee mieleen melkein mistä tahansa. Näin äidin ja Helmin lisäksi Eloa. Ostin hänelle pussillisen sämpylöitä. Minulla itselläni on täällä paksu kauraleipä, kylmää juustoa ja pikakahvia. Jeesus varmaan tekisi niistä ruokaa koko Etelä-Suomelle.

Jos olisin Jeesus, perustaisin ruokablogin. Kirjoittaisin ystävällisesti ja yksinkertaisesti kaikesta siitä, mikä on tärkeää, kuten leipä, kuumat syksykeitot ja kauniit georgialaiset ja armenialaiset lautaset. Ottaisin tunnelmallisia ruokavalokuvia, joissa on kynttilöitä ja lämpimiä leipiä koreissa, kankaiset lautasliinat ja maljakossa astereita, gerberoita tai kanervia. Minulla olisi tuhansia tai miljoonia seuraajia. Kaikki kertoisivat tulevansa onnellisiksi ruokaohjeistani. Pelastaisin lukemattomia päiviä. Jotkut eivät osaisi sanoa minulle mitään mutta klikkaisivat pienen sydämen. Minäkään en sanoisi mitään, mutta vastaisin joka kommenttiin vastasydämellä.