Flaubertin uni

René Magritte

Flaubert on unessaan leijonan kanssa samassa häkissä. Leijona on syönyt Flaubertin sanat, joten hän yrittää saada sen oksentamaan. Niin hän saisi sanansa takaisin.

Ehkä minun pitäisi kääntyä Tommi Melenderin puoleen saadakseni tietää, kirjoittiko Flaubert todella jossakin tällaisesta unesta. O:lle uni oli outo. O:n ja Melenderin lisäksi en keksi muita, joilta kannattaisi kysyä Flaubertin unesta. 

Väitetty uni on Monika Helferin romaanissa "Missä isä on?". Sen kertoo henkilö, jonka puheisiin ei välttämättä ole luottamista, sillä hänellä on vahva suhde fiktioon. Henkilö on kertojaminän isä. Isälle mikään ei ole niin tärkeää kuin kirjallisuus. Tai ei ollut – nyt isä on jo kuollut. Kertojaminä menee tapaamaan äitipuoltaan ja ilmoittaa, että on aikonut kirjoittaa isästä romaanin. Äitipuoli kysyy: "Toden vai keksityn?" Kertoja vastaa, että molempia, mutta enemmän keksityn. Ja tämä enemmän keksitty hahmo sitten kertoo Flaubertin leijonaunesta tilanteessa, jossa oikeastaan puhuu itsestään.

Helfer on minulle uusi tuttavuus. Yleensä, jos erehdyn täällä kirjoittamaan kirjoista, jätän tarkoituksella teoksen ja tekijän nimet pois, koska en halua synnyttää kirjallisuuskeskustelua. Sellaisia kävin aikoinani riittävästi. Enimmäkseen ne olivat hölmöjä. Monet kirjallisuutta opiskelleet tai sitä muusta syystä harrastelleet osaavat kirjoittaa kirjallisuudesta mutta eivät puhua. Puheen kieli kulkee jossain muualla kuin kirjoitetun tekstin kieli. 

Helferin mainitsen vain siitä syystä, että minua ihastuttaa romaanin julkaissut kustantamo Huippu, josta kuulin ensimmäistä kertaa. Huippu julkaisee saksan kielestä suomennettua kirjallisuutta. Ällistyttäväksi toiminnan tekee se, että kaikki suomennostyöt tekee yksi ihminen. Hän myös omistaa kustantamon. Sellainen toiminta ei voi olla taloudellisesti kannattavaa. Pidän ihmisistä, joilla on kummallisia missioita.

Tänään on syysloman viimeinen päivä. Aamupäivällä kävin äidin kanssa Hietaniemen hautausmaalla etsimässä Hellevin sukuhautaa. Pitkään sitä etsimmekin. Lopulta äiti löysi oikean kiven. Nimet olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, mutta jos niitä katsoi vähän viistosti, sukunimen alusta saattoi saada selvää. Lainasin naapurihaudalta kukkamaljakon ja kaivoin sillä pienen kuopan kanervalle, jonka olimme tuoneet Hellevin sukulaisille. Äiti sanoi, että seuraavalla kerralla voimme tuoda kuusenoksia. Hellevin pihalla kasvaa valtava ja tuuhea kuusi. Siitä on leikelty oksia monille kuolleille, isällekin. Vaikea sanoa, perustuuko tämä havuttamisinto esikristillisiin pakanamenoihin, joilla suojataan vainajaa pahoilta hengiltä, vai arvelevatko läheisensä menettäneet, että kuolleet palelevat. Talvi tulee ja kuolleet on peiteltävä ikivihreällä. Ovat havut toki nättejäkin. 

Minä autoin äitiä lähettämään Helleville kuvan haudasta. Hellevi soitti heti kuvan saatuaan. Me istuimme äidin kanssa raitiovaunupysäkillä. Vaunuja kolisi ohi, kun äiti kuvaili Helleville yksityiskohtaisesti, millaista haudan etsiminen oli ollut ja miten lopulta melkein käsikopelolla oli pitänyt selvittää, mitä kivissä luki. Hellevi ja äiti vaihtoivat näkemyksiä siitä, mitä kivelle pitäisi tehdä, että siihen saisi vielä mahtumaan Hellevin ja Britan nimet.

Kahvilaan tulivat myös O, Aina, Elo ja Isla. Se oli trendikäs nuorisopaikka, naapuripöydät ääntä täynnä, ja äänet kaikuivat seinistä niin, ettei äiti varmaan paljon kuullut, mitä meidän pöydässämme puhuttiin.  

Agathe & Fine

Olen vähän heikkona niihin videoihin, joissa nuoret tytöt laulavat kuolemasta tai muusta painavasta ja vain vaivoin kykenevät pidättämään nauruaan. Kun laulu on lopussa, he yleensä repeävät. Ehdoton suosikkini on ollut Agathen & Finen cover Tom Waitsin Green Grassista. Agathe ja Fine ovat videolla arviolta kaksikymppisiä. Agathe soittaa ukuleleä ja laulaa, Finella on kitara ja hän laulaa taustat. He ovat täynnä nuoruutta ja pulppuilevuutta. On helppo kuvitella, miten videoita on pitänyt kuvata kymmenen kertaa, ennen kuin he ovat pysyneet riittävän vakavina. Olen katsonut heidän hilpeää murhelauluaan niinä päivinä, kun olen halunnut tulla hyvälle tuulelle.

Video on ladattu Youtubeen 17 vuotta sitten. Tajusin sen vasta muutama päivä sitten. Youtuben maailma on sellainen, että helposti kuvittelee kaiken tapahtuvan samassa ajassa, jossa itse elää. Kun on väsynyt päivä, klikkaan Agathea & Finea, ja siellä jossain he kikattelevat ja laulavat minulle juuri nyt. Järkytyin vähän, kun ymmärsin, että he ovatkin olleet nuoria 17 vuotta sitten. Aloin kuvitella, miten he ovat Green Grassin jälkeen aikuistuneet, tummentuneet huolista, murtaneet sydämensä, saaneet lapsia, liittyneet jumppapiiriin, vaihdelleet focacciareseptejä, vahvistaneet lantionpohjanlihaksia naistenlehden ohjeen mukaan, katselleet ikkunalasia pitkin valuneita vesipisaroita, eronneet, maksaneet laskut eräpäivän jälkeen, unohtaneet musiikin, alkaneet ostaa marketista aletuotteita. 

Eilen luin videon alla olevia kommentteja. Moni muukin suri sitä, että Agathea ja Finea ei enää ollut. Yhden surun alle syntyi keskustelua. Joku tuli kertomaan, etteivät he minnekään ole kadonneet, piti vain osata etsiä. Molemmat olivat kouluttautuneet klassisiksi sopraanoiksi. Annettiin linkitkin. Agathen linkki johti oopperaan, Yön kuningattaren aariaan. Fine ei ollut enää Fine vaan Josephine. Hän oli kirkkokuoron huippusopraano ja sävelsi monenlaista musiikkia. Olin jotenkin typertynyt. Heistä oli tullut jotakin sellaista mitä ehkä pitikin.

Tänään olin lounaalla äidin ja Hellevin kanssa ravintola Sylvissä. Sitä ennen olin ollut äidillä ja kiivennyt vaihtamaan talviverhot, sillä äiti ei enää uskalla kiivetä rapputuolille. Äiti vaihtoi verhoja vuodenaikojen mukaan minun lapsuudessanikin. Talveksi olohuoneeseen tuli poltetun oranssin väriset verhot, kesäksi ohuet valkoiset, joissa oli ruskeita kukkia. Kerran äiti putosi rapputuolilta verhoja vaihtaessaan ja jäi lattialle makaamaan. Sisko juoksi Untamontietä pitkin hakemaan isän shakkikerhosta kotiin. Minä jäin kotiin tarkkailemaan, pysyykö äiti hengissä.

Hellevi sanoi lounaalla, että arvasi aamulla äidille soittaessaan minun olevan siellä: äiti kuulosti puhelimessa niin iloiselta. Elo, joka soitti äidille kesken lounaan, sanoi hänkin arvanneensa. Minä jäin miettimään, miltä äiti kuulostaa puhelimessa, kun minua ei ole tai ketään muutakaan.

Paluubussissa sanoin äidille, että jos joskus kutsut Sannan kylään, minäkin voin tulla. En ole nähnyt Sannaa 40 vuoteen. 70-luvulla hänellä oli punainen rusetti keskellä päätä ja marsu nimeltä Elmeri. Hänen huoneensa seinällä oli kaksi julistetta. Toisessa oli Bonnie Tyler ja toisessa BCR. Sanna osasi kaikkien BCR:n jäsenten nimet. Nyt hänen lonkkansa on leikattu ja hän omistaa kuolleiden sukulaisten asunnot, sillä muita ei enää ole jäljellä.

Esiintyjät

Kävin antamassa joukkoseulonnan irtosolunäytteen. Hoitaja höpötteli soluja rapsutellessaan, että on itsekin hameihmisiä ja pitää hametta, vaikka on tällainen raaka ilma. Minun piti sanoa nimeni ja syntymäaikani kolmesti, viimeisen kerran siinä vaiheessa, kun solut olivat jo purkissa ja tarralappu liimattu purkin päälle. Näin kai minimoidaan mahdollisuus, että kohdunkaulani solut sekaantuisivat jonkun toisen soluihin. Hoitaja pudotti minun purkkini suureen muovisäkkiin, jossa oli kymmeniä muita purkkeja, ja kantoi sen toiseen huoneeseen. Minä olin päivän viimeisiä näytteitä.

Huomiseksi pitää kaivaa sormikkaat esiin. Tuuli niin, että kaulaliinan aukkopaikoista kylmä tuli iholle. Alikulkutunnelissa mies soitti haitarilla menneiden vuosikymmenten hittejä. Hänellä oli paljon päällä, mutta silti hän näytti palelevalta. Olisin halunnut antaa rahaa hänen hattuunsa, mutta minulla ei ollut kuin 20 senttiä. Menin K-kauppaan ostamaan banaanin ja kaksi mozzarellamuffinsia ja maksoin ne käteisellä, jotta saisin kolikoita. Pelkäsin, että soittaja masentuu, kun kukaan ei heitä hattuun rahaa, ja lähtee pois, ennen kuin ehdin palata kolikoineni. Mutta ei, tullessani hän edelleen seisoi haitarinsa kanssa tunnelissa. Panin kolikot hattuun ja mies nyökkäsi. Yritin ymmärtää, mikä oli se ihan tuttu melodia, jota hän parhaillaan soitti.

Vasta lounasravintolaan päästyäni ymmärsin, että sehän oli Summertime. Miesraukka seisoi vieraassa kylmässä maassa ja soitti liian vähissä vaatteissa laulua kesästä. So hush little baby, don't you cry. Minä odotin falafelia lämpimässä ja silmäilin kirjastosta lainaamaani kirjaa. Tunsin olevani riistäjäluokkaa.

Ainan ja Alinan häiden jälkeen olen ajatellut merkillisen paljon sitä, millaista olisi kokeilla lavarunoutta. Ei se oikeastaan ajatus ole ollut vaan vahva tunne: haluan kerran mennä lavarunoilijaksi. En usko jännittäväni lavalle astumista erityisen paljon. Suunnitelmassa on vain se ongelma, ettei minulla ole yhtä ainoaa runoa. En kirjoita runoja, en ole kirjoittanut enää kymmeniin vuosiin. Valmistujais-, hää- ja hautajaispuheita on helppo kirjoittaa, koska on joku, jolle sanansa osoittaa. Ei minulla ole mitään sanottavaa kulttuurikapakoiden yleisöille, ei ihmisille yleensä, ei maailmalle.

Tänä aamuna kyllä mietin, mikä ruoka maailma olisi. Jos puhelinhaastattelija soittelisi lestadiolaisille tai muille tunnustuksellisille uskoville ja kysyisi, minkä ruokalajin Jumala on maailmassa teille loihtinut, mitä vastattaisiin? Olisiko maailma arkinen makaronilaatikko vai kokonaisena paistettu naudan petit tender, jonka saa à la carte -annoksena? Vai ehkä pohjaan palanut kaaliruoka tai löyhkäävä fermentoitu hainliha? Tiramisu? Vai ajatteleeko uskova, että Saatana on tehnyt löyhkäruoat tai lisäillyt kakkapapanoita Jumalan kermavanukkaisiin? Jos minä olisin Jumala, tekisin maailmaksi edullisen ketjuravintolan raastepöydän ja jättäisin sen silleen.

Silleen jättämisestä tulee nyt ikävästi mieleen Heidegger, jonka lukeminen oli nuorena olevinaan hienoa. Ehkä voisin lavarunoilijana kertoa, että Heideggerin Gelassenheit on vain länsimaistettu tao. Sen jälkeen alkaisin puhua ruoasta. Huippukokit, niistä minä puhuisin, siitä, miten heidän kätensä käsittelevät veistä kuin terä olisi osa kättä ja miten porkkanat ja kurkut suikaloituvat ajatusta nopeammin tai muuttuvat kiehkuroiksi ja kukkasiksi. Minä vaihtaisin asentoa ja kävelisin lavan toiseen reunaan ja kuvailisin, kuinka huippukokkien hyväpalkkaiset kädet asettavat pihvit ja kalanpalat tulikuumalle pannulle ja rasva tirisee. Lopulta kädet nostavat pihvin lautaselle ja asettavat annoksen päälle erikoispersiljan tai samettikukan, mistä tietää, että tässä hintaluokassa ollaan arjen yläpuolella.

Palavaa paperia

Oli vielä pimeää, kun nousin lukemaan Hesaria. Hetken päästä O:kin oli jalkeilla ja meni parvekkeelle tupakalle. Olin ennättänyt ulkomaan uutisiin, kun O huusi minua parvekkeelle. "Katso", O sanoi ja osoitti kohti vastapäisen talon pensaita, "mitä toi sun mielestä on?" Katsoin. Pensaan oksien väleistä välkähteli valoja. Ensin luulin, että joku oli ripustanut pensaisiin välkkyviä jouluvaloja. Hitaasti ymmärsin valot tuleksi. Vastapäisen talon edessä paloi jotakin. Vedin aamutakin päälle ulkotakin ja juoksin kumisaappaat jalassa pimeälle pihalle.

Joku oli ripustanut pyykkinarulle vauvanvaatteiden viereen sanomalehtipaperimyttyjä ja sytyttänyt ne palamaan. Osa paperista oli maassa. Poljin maassa olevat palot sammuksiin, mutta narulla roikkuvaa paperia en kyennyt sammuttamaan jaloin. Juoksin takaisin kotiin, täytin vedellä kannun ja palasin narulla palavien paperien luo. Kun kaadoin vettä liekkien päälle, kuului sihahdus. Paperit olivat muuttuneet mustiksi riekaleiksi, jotka roikkuivat pahaenteisesti narulla. Kaadoin lopun veden maahan, jotta kytevät paperit eivät leimahtaisi uudestaan. 

Kotona vasta tuli mieleen, että paperi ei kauan pala: joku oli sytyttänyt paperit vain hetkeä ennen kuin ryntäsin sammuttamaan niitä. Ehkä hän katseli minua jostain piilosta. Voi olla, että hän tuli surulliseksi, kun sammutin hänen liekkinsä. Kieltämättä ne näyttivät kauniilta pimeässä.

Kotona soitin vielä hätäkeskukseen ja ilmoitin tapahtuneesta. Ei täällä mitään akuuttia vaaratilannetta ole, minä sanoin. Mutta onhan mahdollista, että joku on sytytellyt tai sytyttelee tällä alueella muutakin. Hätäpäivystäjä kiitti minua avusta ja sanoi välittävänsä tiedon poliisille. Hän kysyi minulta kahdesti, oliko palo varmasti sammunut. Lupasin ilmoittaa, jos liekit roihahtaisivat uudestaan. Tunsin olleeni valpas ja järkevästi toiminut kansalainen ja olin sangen tyytyväinen itseeni. Mietin, pitäisikö minun viedä narulle roikkumaan informaatiokirje, jossa selitän, miksi vauvanvaatteet ovat saattaneet mustua. En vienyt. Olen varma, että vauvan vanhemmat järkyttyvät, kun he löytävät pienet bodyt ja sukat mustien riekaleiden keskeltä.

Aamupäivällä kävin äidin kanssa Hellevillä. Hellevi on alkanut varovaisesti toivoa, että Gunilla kuolisi nopeasti. Äiti leikkeli Hellevin kuusesta havuja. Ne veimme isän haudalle. Minä ojentelin äidille kassista havuja ja äiti asetteli niitä hautakanervan ympärille. "Etteivät isä ja muut palele haudassa", äiti sanoi. Saatuaan havut haluamilleen paikoille hän nousi ja kertoi hautakivelle lähisuvun viimeaikaiset kuulemiset. Minä katselin tammenterhoja, joita oli putoillut isän haudalle. Minusta oli sympaattista, että isän tuhka oli laskettu tammen alle. Kun hän meni päiväunille, hän sanoi meille: "Mä meen ihan pikku hetkeksi vaakatasoon." Äiti sanoi tuovansa jouluksi haudalle lyhdyn.

Hautausmaa oli kaunis. Pensaat, joiden lajiketta en tiedä, olivat muuttuneet keltaisiksi ja oransseiksi. Kaukaa katsoen näytti siltä, että ne liekehtivät. Kirsikkapuut olivat punaisia, ja myrskytuuli oli repinyt maahan kelpo kasan kuivia lehtiä. Ajattelin, että pitäisi kotona etsiä se muistitikku, jolla isä haastatteli suvun vanhuksia ja Tyyne kuvasi, miten kaikki paloi, kun hän lähti juoksemaan Viipurista eikä tiennyt, mihin suuntaan menisi.

Me kuljimme äidin kanssa siellä jossain kohti bussipysäkkiä ja äiti sanoi ajatelleensa tehdä tänä jouluna rosollia, jota ei ole kertaakaan elämässään tehnyt, siihen voisi panna bataattiakin. Minä sanoin äidille, että kyllä hän oli parikin kertaa tehnyt rosollia ja tuonut sitä myös minulle. Äiti katsoi minua hämmästyneenä. Kai hänen oli vaikea uskoa, että niin oli. Hän yritti tarkentaa muistinsa kuvia ja nähdä niistä sen, jossa pilkkoo punajuuria, porkkanoita, perunoita, omenoita ja suolakurkkuja ja kaataa kuutiot kulhoon. 

Tukipinnat

Seison hämmästyttävän leveässä haara-asennossa. Tämän olen oppinut valokuvista. En tosin tiedä, seisonko sillä lailla vain korkokengät jalassa, sillä kaikki valokuvat, joita olen viime vuosina nähnyt itsestäni, ovat juhlista. Olen niin tottumaton korkokengänkäyttäjä, että saatan hyvinkin muuttaa seisoma-asentoani, kun tukipisteet kutistuvat. Haara-asennossa en ole hutera viinilasi, jonka tukipinta on pieni, vaan asiallinen juomalasi tai levennetty pöytä.

Lapsuuteni Seura-lehdessä oli juttu kuningatar Elisabetista. Toimittaja kertoi, että Elisabetin sääret eivät ole sirot, tai ehkä hän sanoikin niin nilkoista. Joka tapauksessa Elisabetin jalat olivat jutussa arkiset ja hänellä oli järkevät matalakantaiset kengät. Hän seisoi vakaasti pienessä haara-asennossa, sillä niin tekivät ihmiset, jotka joutuivat seisomaan paljon. Toimittaja teki selkoa Elisabetin painopisteestä ja siitä, miten kenkävalinta vaikutti painon jakautumiseen. Elisabet ei huojunut. Hänen painopisteensä ei keikahtanut koskaan tukipinnan ulkopuolelle. Hän pysyi pystyssä ja vilkutti majesteetillisesti kansalle. 

Ainalla oli pitkän häämekkonsa kanssa korkeakorkoiset kengät. Ensimmäisen tanssin jälkeen hän vaihtoi kengät valkoisiin lenkkareihin. Kymmenen vuotta sitten hän oli niin ladylike, että olisi mieluummin saanut rakot varpaisiinsa kuin tanssinut lenkkareissa. Minä omistan yhdet lenkkarit. Tänä vuonna olen käyttänyt niitä kaksi kertaa. Eilen oli kerroista toinen, kun kävelin oppilaitten kanssa Korkeasaaressa. Uudella sillalla tuuli niin, että lippalakit olivat lähteä lentoon. 

Fysiikassa oppilaat tekivät kokeen, jossa tuli seisoa selkä seinää vasten ja jalkapohjat tiukasti lattiassa kiinni. Lattialle pantiin seteli, puolen metrin päähän seisojasta. Häntä kehotettiin nostamaan seteli siten, että kantapäät eivät irtoaisi lattiasta. Eihän se tietenkään onnistu, koska seteliä kurkottavan seisojan painopiste joutuu tukipinnan ulkopuolelle ja hän horjahtaa. Miko tosin väitti, että jos siinä olisi ollut satasen seteli, hän kyllä olisi onnistunut poimimaan sen, viis fysiikan lainalaisuuksista.

Luin taannoin opinnäytetyötä nuorallatanssijan keinoista säädellä tasapainoaan. Opin, että aloittelevia nuorallatanssijoita opetetaan katsomaan vaijerin päätä. Näköaisti on tärkeä tasapainon säilyttämisessä. Jos nuoralla sulkee silmät, alkaa huojua enemmän. Myös kirkkaat valot voivat vaikeuttaa nuoralla pysymistä. Tasapainoa olisikin harjoiteltava monenlaisissa valo-olosuhteissa. Nuorallatanssijan oma liikekieli muodostuu siitä, millaisin liikkein hän pyrkii hakemaan tasapainoa. Kukin horjuu ja kätkee horjuntaansa persoonallisesti.

Kun olin lapsi, televisiosta tuli tämän tästä nuorallatanssia. Oli Moskovan suurta sirkusta ja vähän pienempiäkin. Kerran katsoin Siskon ja isän kanssa ohjelmaa, jossa hullunrohkea taitotemppuilija kulki nuoralla kahden pilvenpiirtäjän välillä. Isä alkoi opastaa meitä, kuinka tulisi toimia, jos sellaisessa tilanteessa horjahtaisi. Meitä nauratti Siskon kanssa. Ymmärsimme jo pitää epätodennäköisenä sitä, että joutuisimme pilvenpiirtäjien välille viritetyn nuoran päälle. 

Hyviä kuvia

Pöydässäni istui muotisuunnittelija. Hän oli itse suunnitellut ja ommellut pikkutakkinsa. Ompelutyö oli kuitenkin jäänyt vähän kesken, sillä hänelle oli tullut hääaamuna yllättäviä kiireitä. Niinpä hän ompeli takkia vielä häitten alkupuolella. Lanka oli samanväristä kuin takkikangas, ja neulan hän oli sujauttanut nerokkaasti helman käänteen sisälle. Ei hän riisunut takkia ommellessaan vaan kuljetti neulaa kankaan läpi keskittyneesti helmaa tuijottaen. "Tosta saisi hyvän kuvan", minä sanoin muotisuunnittelijan äidille, joka oitis räpsäisi kuvan. Muotisuunnittelija käski äidin lopettaa ja antaa hänen olla rauhassa.

Siihen huoneeseen, jossa Aina ja Alina oli vihitty, tuotiin polaroidkamera. Vieraita kehotettiin ottamaan itsestään kuvia ja teippaamaan ne vieraskirjaan. Nuoret ihmiset asettuivat tottuneesti valokuva-asentoon ja käänsivät kasvonsa paremman puolen kameraa kohti. He asettivat kamerasta nousevan kuvan pöytäliinaa vasten ja odottivat, että heidän kasvonsa alkoivat ilmestyä pimeän keskeltä. Minusta oli lumoavaa katsoa kuvia, joista ei vielä saanut selvää, kuka siinä oli. Ajattelin, että minun pitäisi selvittää, mitä kemiallisia reaktioita polaroidkameran sisällä tapahtuu, ennen kuin kuva muuttuu kuvaksi. Elo otti loppuillasta kuvan O:sta ja minusta ja sanoi, että siitä tuli hyvä, mutta minä näin vain sameat värit ja valkoiset naamat.

Juhlatilan eteisessä piti valita, kumpaa kissaa muistuttaa enemmän: Bébéä vai Amygdalaa. Seinällä oli lappu, johon oli kirjoitettu ranskalaisin viivoin molempien luonteenpiirteet. Kun oli arvioinut, kumpi kissa oli, sai ottaa sinisestä mukista siirtokuvan ja kiinnittää sen iholleen. Minä otin Amygdalan kuvan, mutta en ymmärtänyt, kuinka se siirtyisi iholleni. Sisko tuli siihen viereen ja sanoi, että hän kyllä valitsee kuvan ihan ulkonäön perusteella. Hänkään ei ymmärtänyt, miten siirtokuvat toimivat, ja meitä alkoi naurattaa, kun yritimme kiinnittää kissoja kämmenselkiimme. Lilian piti tulla selittämään, kuinka kuului toimia. Ensin oli irrotettava kalvo kuvan päältä. Valitettavasti olin jo ehtinyt tuhota yhden Amygdalan pään. Alina sanoi, että ota uusi, mutta minua suretti se Amygdala, joka ei enää kiinnittynyt käteeni, enkä halunnut heittää sitä roskikseen. Sujautin tuhoamani pään käsilaukkuuni ja kiinnitin uuden Amygdalan ohjeita seuraten vasempaan käteeni.

Äsken sähköpostiin tuli linkki eilisen valokuviin. Vieraat olivat ottaneet niitä pitkin iltaa ja ladanneet hääsivustolle. Sieltä sai ottaa talteen haluamansa. Minä klikkailin niitä kuvia, joissa kuvattu ei tiennyt olleensa kuvattavana. Aina nuolaisee vegaanikermavaahtoa sormenpäästään ja Mira nipistää omaa käsivarttaan viininpunaisilla kynsillään. Eräässä kuvassa minä yritän ottaa polaroidkameralla kuvaa Elosta, Islasta ja äidistä. Kuvasta ei ilmene, ettei siitä kuvasta tullut mitään, sillä kameran nappi jumittui, ja taas Lilian piti tulla auttamaan.

Amygdala oli vielä kämmenselässäni, kun menin kylpyyn. Hinkkasin sitä pesusienellä, ja siirtokuvasta alkoi irrota mustia hituleita. Ensin katosivat korvat, sitten silmät. Viimeiseksi jäi oikea poski, joka oli ihossa kiinni yllättävän sitkeästi. Kyllä sekin lopulta lähti. Kuvan mustat riekaleet keijuivat vedessä. Eivät ne laskeutuneet pohjaan, ennen kuin poistin tulpan ja vesi valui viemäriin. Se, mitä kuvasta oli jäljellä, jäi tyhjään ammeeseen. 

Aina ja Alina